[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Sirpa Kähkönen isoisänsä kohtalon jäljillä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jaana Torninoja-Latola  FM, Suomen historian jatko-opiskelija , Turun
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kähkönen Sirpa: Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun
Suomi.. Otava, 2010. 287 sivua.


Sirpa Kähkönen isoisänsä kohtalon jäljillä
---------------------------------------------------------

Sirpa Kähkönen (s. 1964) on aiemmin saavuttanut mainetta 4-osaisella
Kuopio-romaanisarjallaan, jossa hän tarkasteli 1930-1940-lukujen
yhteiskunnallista, sosiaalista ja mentaalista maisemaa, käyttäen
materiaalinaan isovanhempiensa elämää ja kohtaloita. Uusimmassa
teoksessaan Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi
Kähkönen tarttuu romaaniensa taustalla olevaan aiheeseen ja
käsittelee historiantutkijan tavoin 1920- ja 1930-luvulla
tapahtunutta kommunistien vainoa ja poliittisia vangitsemisia.
Samalla hän piirtää kuvaa aikakauden yhteiskunnallisesta kahtia
jakautuneisuudesta.

 


Sirpa Kähkösen isoisä Lauri Tuomainen (1904-1971), suoritti
tuomiotaan valtiopetoksen yrityksestä kahteen otteeseen (1928-1930 ja
1932-1938) Tammisaaren pakkotyölaitoksessa. Isoisä oli ollut Sirpa
Kähköselle rakas ja tärkeä ihminen, joka kuoli kun kirjailija oli
ensimmäisellä luokalla koulussa. Isoisän hellyydestä huolimatta pieni
tyttö vaistosi, että tämä kantoi sisällään jotain hyvin pahaa ja
raskasta. Isoisä ei puhunut koskaan asiasta, mutta se ilmeni hänen
tavastaan olla ja elää. Asia vaikutti voimakkaasti myös muuhun
perheeseen, Kähkösen sanoin 'Se oli kirjoitettu meihin kaikkiin'.
Isoisän kuoltua isoäiti poltti tämän jälkeenjääneet paperit ja yritti
näin hävittää sen pahan mitä oli ollut. Isoisä kulki kuitenkin
kirjailijan mukana aikuisikään saakka pienen vihreän muistikirjan
sivuille kirjoitettuina runoina ja painavana hiljaisuutena, joka
vaati vastauksia.

Kenties kiinnostus oman suvun salaisuuksia kohtaan vei Kähkösen
opiskelemaan historiaa yliopistoon. Se sai hänet myös kirjoittamaan
ja kirjoittamalla selvittämään sitä, mitä oli tapahtunut. Nyt käsillä
olevan kirjansa viimeisellä sivulla Kähkönen kuvaa kirjoittamisen
merkitystä: 'Tämä surullinen kirja opetti minulle, miksi ihminen
kertoo. Ilon, toivon, lohdun ja rakkauden takia. Löytääkseen ne
maailmasta, jossa moni uhraus tehdään turhaan.' Asian tutkimiselle ja
kirjoittamiselle antoi motivaation myös se, että 'Mustat morsiamet'
romaaninsa lukijapalautteen myötä Kähkönen ymmärsi, miten vaiettu ja
vähän tiedetty asia poliittiset vangitsemiset Suomen lähihistorian
tuntemuksessa oli. Se, että romaanin poliittisiin vangitsemisiin
liittyviä tapahtumia luultiin fiktioksi, sai Kähkösen palaamaan
arkistoihin tutkimaan asiaa ja tekemään sen julkiseksi myös tämän
päivän lukijoille.

 


Isoisää etsimässä


Kirjan alkupuolella Kähkönen jäljittää isoisänsä vaiheita käyttäen
hyväkseen tämän kahta omaelämäkerrallista tekstiä, joista toinen oli
kirjoitettu vankilassa vuonna 1937 ja toinen vähän ennen kuolemaa
1960-1970-luvun taitteessa. Toisen näkökulman Lauri Tuomaisen elämään
antavat Etsivän keskuspoliisin/Valtiollisen poliisin arkistot.
Myöhemmin Kähkönen tuo mukaan vielä oikeudenkäyntipöytäkirjat ja
Tammisaaren pakkotyölaitoksen arkistosta löytämänsä tiedot.
Kirjailija sijoittaa isoisänsä osaksi 1920-1930-luvun
yhteiskunnallista ja poliittista tilannetta aikakauden
sanomalehdistön ja laajan tutkimuskirjallisuuden avulla.

Sirpa Kähkönen näkee isoisänsä olevan sitä sukupolvea, josta tutkija
Kimmo Rentola käyttää nimitystä 'punaorpo sukupolvi'. Sisällissodan
aikana he olivat iässä, johon usein liittyy kiihkeä ja ehdoton
maailmankatsomuksen rakentamisen tarve. Nähdessään ja kokiessaan
sodan tapahtumat, tosin useimmiten sivusta seuraten, he
radikalisoituivat ja sen myötä olivat alttiimpia hakemaan oikeutusta
tapahtuneelle äärimmäisistä ideologisista suuntauksista kuten
kommunismista. Sama radikalisoituminen tapahtui luonnollisesti
valkoisten puolella vastaavassa ikävaiheessa ja tämä loi
yhteiskuntaan jyrkkää kahtia jakautuneisuutta.

Kähkönen seuraa isoisänsä elämää lapsuus- ja nuorukaisiässä ja tämän
myöhempää loikkausta Neuvosto-Venäjälle. Hän seikkailee isoisän
mukana Pietarissa punaupseerikursseilla ja on mukana kun tämä karkaa
Neuvostoliitosta takaisin Suomeen ja saa maksaa seikkailuistaan
vankilatuomiolla. Kirjailija yrittää jäljittää isoisänsä
nuoruudenrakkautta ja kihlattua Anni Kukkosta, mutta tämä katoaa
Neuvosto-Venäjälle. Vankilatuomion jälkeen kirjailija lähtee
isoisänsä kanssa merille ja käy jopa bordellissa Antwerpenissa.
Kotiuduttuaan merimatkoilta isoisä tapaa kirjailijan tulevan isoäidin
Annan, poliittisesti täysin tietämättömän tytön. Annan tultua
raskaaksi pari menee naimisiin 5.12.1931 ja siitä vuoden kuluttua
isoisä on jälleen Tammisaaressa.

Kähkönen luo kuvan isoisästään kiihkeäluonteisena, levottomana ja
itseään etsivänä nuorukaisena ei niinkään tietoisena, aatteelleen
omistautuneena kommunistina. Sellainen hänestä kirjailijan mukaan
tuli vasta vankilareissujen ja sodan jälkeen. Ensimmäisen
vankilatuomionsa Lauri Tuomainen sai osallistumisestaan
punaupseerikursseille. Valtion silmissä hän oli luopio
osallistuessaan vieraan vallan järjestämille kursseille ja
poliittisten vankien keskuudessa hän oli luopio karatessaan niiltä ja
pettäessään näin Suomen Kommunistisen Puoleen luottamuksen.
Vankilassaolo aikanaan Lauri Tuomainen opiskelee, kuten kunnon
kommunistin pitää ja vapauduttuaan hän selvittää välinsä SKP:n kanssa
päästen jälleen mukaan puolueen toimintaan. Toiminnalla on
seurauksensa ja vuonna 1932 Tammisaari kutsuu jälleen Lauri
Tuomaista.

 


Poliittinen vankeus ilmiönä


Yhtä paljon kuin Kähkösen kirja on kertomus isoisästä, se on myös
kertomus poliittisesta vankeudesta ilmiönä 1930-luvun Suomessa.
Sisällissodan jälkeen viimeiset punavangit olivat vapautuneet
1920-luvun loppupuolelle tultaessa. Samaan aikaan vankilat alkoivat
kuitenkin täyttyä ihmisistä, joita pidettiin kommunistisen aatteensa
perusteella valtiolle vaarallisina uuden kapinan valmistelijoina.
Vuoden 1930 kommunistilakien jälkeen vankimäärät lisääntyivät yhä
nopeutuvalla tahdilla. 1930-luvun lopun hiljaisempaa kautta seurasi
talvi- ja varsinkin jatkosodan aika, jolloin vankilat taas
täyttyivät. Kähkönen keskittyy kerronnassaan 1930-luvun alkuvuosiin,
mutta monelta osin vankien kokemukset ja vankilan sisäiset asiat
näyttäytyivät samoina myös sodan aikaisten vankien kokemuksissa.

Jatkosodan jälkeen, kun viimeiset poliittiset vangit vapautuivat
vankilasta ja kommunistit saivat jälleen mahdollisuuden toimia
julkisesti, alettiin tietoisesti synnyttää myyttiä aatteessaan
vahvoista, valtiovallan edessä taipumattomista ihmisistä, jotka
vihdoin saivat oikeutuksen kaikista kärsimistään vaivoista. Tämä
myytti eli kommunistisessa liikkeessä ja himmeni yhtä matkaa aatteen
kanssa mitä lähemmäs nykyhetkeä tultiin. Toisaalta oikeiston puolella
luotiin jo 1920-luvun lopusta alkaen kuvaa poliittisten vankien liian
hyvistä oloista ja siitä, miten vankilan tarkoitus
rangaistuslaitoksena ei vastannut tarkoitustaan. Tarkastellessaan
Tammisaaren rangaistuslaitoksen oloja Kähkönen pyrkii tuomaan nämä
kaksi kuvaa yhteen ja tällöin kuvaus isoisästä painuu taka-alalle.
Koska isoisä ei puhunut eikä kirjoittanut laitoksen myrskyisimmistä
ajoista mitään, on Kähkönen 'koonnut arkistoista viranomaisten ja
vankien ääniä, jotka kaikki kertovat, mitä pakkotyölaitoksessa
tapahtui 1930-luvun alussa'. Tavallaan hän 'kuuntelee' molempia,
vertailee näiden sanomisia toisiinsa ja ulkopuolisiin lähteisiin sekä
tutkimuskirjallisuuteen ja tekee näistä tulkinnan ja perustelee omat
näkemyksensä. Tämä on mielestäni kirjan parasta antia, sillä näin
henkilökohtaisessa tutkimuksessa on suuri vaara sortua
musta-valkoiseen hyvä-paha ajatteluun, mutta sitä Kähkönen ei tee.
Hän ei näe poliittisia vankeja kaiken kärsineinä marttyyreinä tai
viranomaisia yksinomaan pahoina, vaan molemmissa ryhmissä esiintyy
elämän koko kirjo, johon aikakausi löi leimansa.

Kähkönen ottaa tarkasteltavakseen vankilan arjen ja vankien
kokemukset. Hän tuo näkyville vallan ja vastarinnan ja niistä
syntyneet konfliktit vankien ja viranomaisten välillä. Suurimpana
selkkauksena Kähkönen tuo esiin vankien toimeenpaneman nälkälakon
heinäkuussa 1933. Nälkälakon ja sitä seuranneen pakkoruokinnan
seurauksena neljä vankia kuoli. Lakollaan poliittiset vangit
protestoivat vankilan kiristyneitä määräyksiä vastaan, jotka taas
olivat seurausta yhteiskunnan oikeistolaistumisesta ja yhä
vihamielisemmästä suhtautumisesta kommunismia kohtaan. Vankien
syömälakko ei kuitenkaan johtanut tuloksiin, vaan päättyi
'lakkolaisten täydelliseen antautumiseen'.

Sirpa Kähkösen kirja on perusteellisuudessaan erittäin tervetullut
lisä suomalaisen maailmansotien välisen yhteiskunnan tuntemukseen,
sillä se tuo siihen yhden uuden tarkastelukulman. Hänen kerrontansa
on kaunokirjailijana sujuvaa, välillä jopa maalailevaa, mutta ei
kuitenkaan rönsyilevää. Tosin kuvatessaan Vankien Apu järjestön
organisoijan Mary Pekkalan suvun vaiheita englantilaisessa
kartanomiljöössä Kähkönen liukenee aika kauas suomalaisen kommunistin
maailmasta, mutta toisaalta samalla hän luo kerrontaansa
mielenkiintoista kontrastia. Ainakin oma kiinnostukseni heräsi ja
mielestäni Mary Pekkalan elämä ja toiminta ansaitsisi oman
tutkimuksensa.

Lukiessaan ja kuvatessaan poliittisten vankien raskaita ja vaikeita
oloja kirjailija on joutunut työstämään myös omaa tunnemyllerrystään.
Hän haluaa kuitenkin tuoda kirjansa loppuun ajatuksen siitä, miten
myös raskaista ajoista ja muistoista voi pilkahdella silloin tällöin
myös jotain positiivista ja lohduttavaa.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/