[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Paavillinen porsaanreikä. Uusi näkökulma oikeudenkäyttöön keskiajan Suomessa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Satu Lidman  FT, oikeushistorian tutkijatohtori, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Salonen, Kirsi: Synti ja sovitus, rikos ja rangaistus. Suomalaisten
rikkomuksista keskiajalla. SKS, 2009. 337 sivua.


Paavillinen porsaanreikä. Uusi näkökulma oikeudenkäyttöön keskiajan
Suomessa
---------------------------------------------------------

Akatemiatutkija Kirsi Salonen selvittää keskiajan suomalaisten
rikoksia ohjenuoranaan aiemmin vähäiselle huomiolle jäänyt Vatikaanin
arkistomateriaali. Paavillisen 'katumustuomioistuimen' eli
penitentiariaatin asiakirjat kertovat muun muassa aviottomien lasten
yhteiskunnalliseen asemaan, rippisalaisuuksiin, kirkonkirouksiin,
kiellettyihin avioliittoihin ja pappien väkivaltarikoksiin
liittyvistä ongelmista. Kirja kertaa myös keskiajan yleistä
oikeushistoriaa, kuten oikeuslaitosten toimintaperiaatteita,
rikostyyppejä ja rangaistuskäytäntöjä.


Keskiajan maailmankuva oli kristillisyyden läpivalaisema, joten
kirjan otsikko tiivistää hyvällä tavalla keskeisen viestinsä.
Rikoksen ja synnin sekä toisaalta sovituksen ja rangaistuksen suhteet
ovat oleellisia käsitepareja aikakauden oikeuskulttuurin
ymmärtämiseksi. Kirjan otsikko viitannee toisaalta myös kirkollisen
oikeuden rinnalla kehittyvään maalliseen oikeusjärjestelmään.

Synti ja rikos eivät suinkaan olleet synonyymeja, vaikka ne
menevätkin käsitteinä osittain limittäin. Yleisesti ottaen kaikki
rikkomukset olivat syntiä, joista kristityn tuli vastata Jumalan
edessä, mutta kaikki synnit eivät olleet rikoksia. Teot, joita ei
voinut sovittaa hyvillä töillä, rukouksilla tai tuonpuoleisessa,
saattoivat johtaa oikeuden määräämään rangaistukseen. Mutta kenellä
oli kulloinkin tuomiovalta ja millainen rangaistus voitiin langettaa?
Vastaus ei ollut aikalaisillekaan aivan yksinkertainen.

Salonen on jakanut tutkimuksensa osiin niin, että ensin tutustutaan
erikseen maallisen, kirkollisen ja sielunhoidollisen
oikeusjärjestelmän periaatteisiin. Sitten pohditaan tarkemmin
keskiajalle tyypillistä oikeussysteemien hierarkkisuutta ja
limittäisyyttä sekä sitä, minkä instanssin puoleen missäkin
tilanteessa tuli kääntyä.

 

Maallisten ja kirkollisten tuomioistuinten käytännöt

'Pahan teon' seuraamuksien ja menettelytapojen kannalta oli keskeistä
selvittää, oliko ongelma sielunhoidollinen vai oikeudellinen, kuten
Salonen selkeästi osoittaa. Jälkimmäisessä tapauksessa piti ratkaista
myös kysymys siitä, vaatiko asia käsittelyä maallisessa vai
kirkollisessa oikeusistuimessa.

Kirkolle kuuluivat ensinnäkin kaikki pappien tekemät rikokset
riippumatta niiden sisällöstä sekä toisekseen sellaiset teot, jotka
loukkasivat jollakin tavalla kirkon määräyksiä ja uskontoa, kuten
siveettömyys, harhaoppi, henkirikos, aviorikos ja varkaus. Maallinen
oikeus tuomitsi rikkeet, jotka eivät kuuluneet kirkon piiriin tai
joissakin tapauksissa jutut, jotka oli ensin tuotu maallisen tuomarin
eteen.

Käytännössä monet rikkomukset kuuluivat sekä maallisen että
kirkollisen oikeuden, mutta myös sielunhoidollisen järjestelmän
kompetenssiin. Samaa rikosta voitiin kuitenkin käsitellä vain yhden
oikeusjärjestelmän piirissä. Teon vakavuuden lisäksi oli
rikoksentekijän kannalta merkityksellistä se, oliko hänen tekonsa
tullut julki.

Julki tullut ja rikokseksi luokiteltava teko oli vietävä maalliseen
tai kirkolliseen oikeusistuimeen, mutta salassa pysynyt asia voitiin
sovittaa rippituolissa. Rippisalaisuuden vuoksi monet rikokset jäivät
siis tuomiotta eivätkä näy oikeuslähteissä. Tämä problematiikka on
viime aikoina  noussut keskusteluun pedofiliaskandaalien yhteydessä.
Historiantutkimuksen kannalta on oleellista ymmärtää, että vain
säilynyt lähdeaineisto voi käytännössä olla pohjana tutkijoiden
tulkinnalle ja ohjaa siten tietämystämme menneisyydestä.

Keskiajan Suomen maallista oikeusjärjestelmää kuvaava luku kertaa
kehityksen maakuntalaeista yhtenäiseksi valtakunnalliseksi
oikeusjärjestelmäksi 1300-luvun puolivälissä. Tuolloin kuningas Maunu
Eerikinpoika julkaisi maanlakinsa ja sitä täydentävät kaupunginlait.
Ne käänsivät kehityksen kohti kuninkaan ja valtaneuvoston valtaa,
kirjallistumista ja säännönmukaistumista, siis pois sukujen
omankädenoikeudesta, mikä johti osaltaan myös rangaistuskäytäntöjen
täsmentymiseen.

Kirkollista oikeusjärjestelmää selvittelevä osio kuvaa kanonisen
oikeuden yhdenmukaistamiseen tähdänneiden säädöskokoelmien ja
selitysteosten syntyä 1100-1300-luvuilla sekä näiden opiskelua ajan
yliopistoissa. Lisäksi esitetään yksityiskohtaisesti kirkollisen
oikeuslaitoksen hierarkia, joka henkilöityi kullakin asteella
toimivaan johtohenkilöön - siis aina paavista arkkipiispoihin,
hiippakunnan piispoihin, rovastikuntien maarovasteihin ja
seurakuntien kirkkoherroihin sekä kappalaisiin.

Maallisten tuomioistuinten rangaistusrepertuaariin kuuluivat
kuolemantuomio, ruumiinrangaistukset ja sakot sekä
häpeärangaistukset. Kirkolliset oikeusasteet eivät saaneet langettaa
kuolemanrangaistuksia tai ruumiinrangaistuksia, vaan ainoa
varsinainen oikeudellinen rangaistusmahdollisuus oli sakko.
Käytännössä kirkkoherralla oli kuitenkin oikeus suorittaa
'sielunhoidollista oikaisua', esimerkiksi kurittaa seurakuntalaisia
ruumiillisesti, sulkea heidät pois ehtoolliselta tai muista
kirkollisista toimituksista. Seurakuntalaisten näkökulmasta heillä
oli näin samantyyppistä valtaa kuin maallisilla tuomareilla.

Viimeisessä varsinaisessa luvussa tarkastellaan lähemmin tekoja,
joihin syntiset ja/tai rikolliset pahantekijät syyllistyivät, kuten
väkivalta- ja omaisuusrikollisuutta sekä toimintaa, joka oli
ristiriidassa siveys- tai avioliittonormien kanssa.

 

Sielunhoidollinen oikeus

Sielunhoidollista oikeusjärjestelmää kuvaava neljäs luku on
sisällöltään ehjin, näkökulmaltaan tuorein ja ylipäätään kirjan
parasta antia. Muut luvut eivät varsinaisesti luo uutta tutkimusta,
vaan toimivat pitkälti kirjallisuuden pohjalta tai jo olemassa olevan
tutkimuksen lähteitä käyttäen lähinnä tarpeellisena johdantona
aihepiiriin, kuten kirjoittaja itsekin huomauttaa.

Sielunhoidollisen järjestelmän käsitteleminen on tärkeää ja tekee
Salosen tutkimuksesta erityisen mielenkiintoisen. Aiemmin tämä on
jäänyt kirjallisuudessa vähemmälle huomiolle jo siitäkin syystä, että
penitentiariaatin aineisto on ollut tutkijoiden käytössä vasta
vuodesta 1984. Niinpä sen sisältämiä, suomalaisiakin koskevia
lähteitä ei ole aiemmin laajalti käytetty eivätkä ne sisälly Finlands
medeltidsurkunder-sarjaan.

Rippituolissa määrätyt katumusharjoitukset, kuten almujen anto,
rukoileminen ja paastoaminen tai muut hyvät tytöt, eivät olleet
rangaistuksia oikeudellisessa mielessä. Ne takasivat pysymisen
seurakunnan yhteydessä ja motivoivat jatkossa noudattamaan kirkon
määräyksiä. Niiden yhtenä periaatteena oli, ettei katumusharjoituksen
muoto paljastanut siihen johtaneen synnin luonnetta, toisin sanoen
paha teko jäi rippi-isän ja syntisen väliseksi salaisuudeksi.
Tarkoituksena ei näin ollen ollut häpäistä, vaan sovittaa.

Julkirippi oli ollut alkuperäinen käytäntö, mutta harvinaistui ajan
mittaan, ja myöhäiskeskiajalla enää erityisen raskaat teot, kuten
tappo vaativat tunnustamista seurakunnan edessä. Käytännössä tämä
tarkoitti seurakuntalaisten edessä näyttäytymistä kolmena
peräkkäisenä pyhäpäivänä, usein katumuspaitaan pukeutuneena tai
kynttilä kädessä. Tällaisten rituaalien voidaan katsoa sisältäneen
häpäiseviä elementtejä, jotka myöhemmin korostuivat erityisesti
maallisten tuomioistuinten käytänteissä.

Keskiajan sielunhoidollisen järjestelmän näkökulmasta rikkomus oli
siis synti, paha teko Jumalaa vastaan, joka vaati katumusta ja
sovitusta. Synnin lajeja oli kolme: perisynti, vähäpätöinen synti ja
kuolemansynti. Ensimmäiseen ei yksilö voinut vaikuttaa, toinen ei
asettanut vaakalaudalle taivaspaikkaa, mutta kolmannesta odotti
rangaistus tuonpuoleisessa. Kuolemansynnit oli siksi ehdottomasti
tunnustettava rippi-isälle, joka määräsi sopivan katumusharjoituksen.
Syntien seurauksena saattoi olla vaivalloinen ja pitkä matka Roomaan.

 

Penitentiariaatin merkitys

Paavillinen penitentiariaatti eli 'katumustuomioistuin' edusti
katolisen oikeushierarkian huippua sielunhoidollisella puolella. Se
oli kardinaalipenitentiaarin johtama virasto, jolla oli valta
käsitellä paavin puolesta erilaisia kanonisen oikeuden alaan kuuluvia
rikkomuksia ja osoittaa paavillista armoa.

Penitentiariaatilla oli lupa antaa synninpäästöjä kanonista oikeutta
rikkoneille ja myös niille, jotka olivat syyllistyneet erityisen
raskaisiin tekoihin, kuten papintappoon. Lisäksi se myönsi
erikoislupia koskien esimerkiksi avioliittoja serkusten välillä,
rippi-isän vaihtamista tai vaikkapa avioliiton mitätöintiä.
Asiakirjat kertovat usein tapauksista, joissa joko uhri tai tekijä
oli pappi, tai joissa oli kyse epäselvyyksistä koskien avioliiton
laillisuutta sekä kirkolliselle uralle pyrkivän henkilön statusta
aviottomana lapsena. Kaikkiaan 86% penitentiariaatin puoleen
kääntyneistä suomalaisista aviottomista lapsista oli pappien
jälkeläisiä.

Erityisen mielenkiintoista on, että aineisto paljastaa pappien
väkivaltakäytöksen, josta ei jäänyt suoria todisteita maallisen
oikeuden pöytäkirjoihin. Pappi kuitenkin tarvitsi synninpäästön
voidakseen jatkaa virassaan.

Viraston tehtävät kuuluivat nimenomaan sielunhoidolliselle puolelle
eikä sillä ollut suoraa kytköstä kirkon varsinaiseen
oikeuslaitokseen. Silti penitentiariaatti ei määrännyt
katumusharjoituksia, kuten usein ajatellaan, vaan tämä oli
rippi-isien tehtävä. Käytännössä penitentiariaatilta saatua
armonosoitusasiakirjaa voitiin käyttää hyväksi myös lopullisessa
oikeusprosessissa, joten sielunhoidollisen ja varsinaisen
oikeusjärjestelmän rajat olivat häilyvät.

Yksi Salosen kiintoisimmista argumenteista onkin, että kaikki
anomuksia tehneet henkilöt eivät suinkaan hakeneet virastolta
armonosoitusta vilpittömästi sielunhoidollisessa tarkoituksessa, vaan
taustalla saattoi olla huomattavasti raadollisempi motiivi.
Penitentiariaatin asiakirjoja voitiin käyttää todistamaan oman asian
puolesta myös maallisessa oikeusprosessissa: Roomasta palaavan
murhamiehen saatettiin esimerkiksi katsoa jo suorittaneen
pyhiinvaelluksen, eikä häntä välttämättä tuomittu enää kovin
ankarasti.

Penitentiariaatin merkitys korostui 1400-luvulta alkaen, jolloin se
työllisti entistä suuremman määrän virkamiehiä ja sen puoleen
kääntyivät monenlaiset henkilöt eri puolilta kristikuntaa.
Myöhäiskeskiajalla virastossa käsiteltiin vuosittain kolmisen tuhatta
anomusta, mahdollisesti huomattavasti enemmän. Tehdyt päätökset ja
niihin liittyvä anomukset on kirjattu rekistereihin, jotka ovat
säilyneet lähes kokonaan 1400-luvun puolivälistä alkaen.

Anomukset oli mahdollista viedä perille joko henkilökohtaisesti,
hiippakunnan edustajien kautta tai tuttujen pyhiinvaeltajien
matkassa. Suomesta oli kuitenkin huomattavasti hankalampi matkustaa
paavin kuuriaan kuin vaikkapa Pohjois-Italiasta, joten ei ole ihme,
jos matka jäi tekemättä.

Voiko myöhäiskeskiajan suomalaisten penitentiariaatille osoittamia
127 säilynyttä anomusta sitten lainkaan pitää merkittävänä
lähdejoukkona? Verrattuna muiden maiden aineistoon määrä on vähäinen,
mutta Suomen keskiajan lähteiden joukossa kyseessä on tärkeä löytö.
Penitentiariaattiaineiston arvo maamme keskiajan historian
tutkimukselle on kiistaton.

Salosen kirja on mielenkiintoinen myös niille, joille oikeudellisen
kehityksemme varhaisvaiheet eivät ole tuttuja. Hänen onnistuu
selkeästi osoittaa keskiajan oikeusjärjestelmän kerrostuneisuus.
Kirja ei kuitenkaan itse välty tietyltä sekavuudelta, jonka taustalla
on monien käsiteltävien asioiden samankaltaisuus, mutta myös turha
kertaus ja päällekkäisyydet. Tekstin suurin ongelma on rakenteellinen
ja tiivistäminen olisi tehnyt kokonaisuudelle hyvää.

On selvää, että kirjoittaja on aiheensa asiantuntija, ja teos on
syntynyt pitkän prosessin tuloksena. Lähteiden yksityiskohtainen
käsittely sekä hyvät sana-, henkilö- ja paikannimihakemistot tekevät
tutkimuksesta oivan käsikirjan kaikille aiheesta kiinnostuneille ja
niille, jotka etsivät omia lähteitä tai yleiskuvaa aihepiirin
tutkimusmahdollisuuksista. Itseisarvo sinänsä on penitentiariaatin
ankkuroiminen suomalaisen oikeushistorian kontekstiin.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/