[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Filosofia elämäntapana

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Mika Perälä  FT, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hadot, Pierre: Mitä on antiikin filosofia? (Qu?est-ce que la
philosophie antique?). Kääntänyt Tapani Kilpeläinen. Eurooppalaisen
filosofian seura ry / niin & näin, 2010. 338 sivua.


Filosofia elämäntapana
---------------------------------------------------------

Antiikin filosofialla viitataan tavallisesti antiikin Kreikassa ja
Rooman valtakunnan alueella harjoitettuun filosofiaan. Se ei
luonnollisestikaan muodosta mitään yhtä yhtenäistä kokonaisuutta,
vaan sitä harjoittivat hyvin erilaiset ajattelijat hyvin erilaisina
aikoina: aina Vähä-Aasian Miletoksessa kuudennella vuosisadalla eKr.
vaikuttaneista luonnonfilosofeista myöhäisantiikin uusplatonistisiin
Platon- ja Aristoteles-kommentaattoreihin. Hiljattain edesmennyt
ranskalaisfilosofi Pierre Hadot (1922-2010) pyrkii kuitenkin
osoittamaan, että heille kaikille oli jotakin yhteistä: käsitys
siitä, että filosofia oli elämäntapa.


Hadot esittää näkemyksensä teoksessaan Qu'est-ce que la philosophie
antique? (1995), jonka Tapani Kilpeläinen on kääntänyt taitavasti
suomeksi nimellä Mitä oli antiikin filosofia?. Teos on huomattavan
rikas ja monitasoinen ja heijastelee tekijänsä laaja-alaista
oppineisuutta, joka nojaa vuosikymmenten omakohtaiseen tutkimustyöhön
erityisesti uusplatonismista. Tekijä ei rajoitu tarkastelemaan
pelkästään antiikin filosofiaa elämäntapana vaan ohjaa lukemaan tästä
näkökulmasta myös eräitä myöhempiä filosofeja, kuten Montaignea,
Descartesia, Kantia ja Wittgensteinia. Tekijän viesti lukijalle on,
että tällaista filosofian pitäisikin olla: se ei ollut antiikissa
eikä sen pidäkään olla pelkkää teoreettista puhetta, vaan käytäntöä,
askeesia, mietiskelyä ja itsen muuttamista, sanalla sanoen, viisauden
rakastamista.

 

Teoksen lähtökohdat

Antiikin filosofian yleisesitykset rakentuvat tavallisesti siten,
että niissä tarkastellaan ajattelijoiden tai koulukuntien keskeisiä
kysymyksiä ja oppeja eri aihealueilta, kuten etiikasta,
luonnonfilosofiasta ja logiikasta. Tarkastelua syvennetään keskeisten
tekstien erittelyllä. Hadot'n teos poikkeaa tästä linjasta siinä,
ettei siinä syvennytä seikkaperäisemmin mihinkään yksittäisiin
filosofisiin kysymyksiin tai argumentteihin vaan ajattelijoiden tai
koulukuntien opetuksia tarkastellaan ennen kaikkea siltä kannalta,
miten ne ilmentävät teoreettisten pohdiskelujen läheistä suhdetta
filosofiseen elämään. Keskittämällä huomionsa tähän suhteeseen Hadot
päätyy tavoittelemaan kokonaistulkintaa antiikin filosofiasta.

Hadot väittää teoksensa johdannossa, että filosofinen teoretisointi,
puhe tai diskurssi on ymmärrettävissä vain suhteessa siihen
elämänmuotoon, jonka välineenä ja ilmaisuna se toimii. Tuo
elämänmuoto on aina sosiaalinen, sillä filosofi kuuluu väistämättä
johonkin ryhmään, koulukuntaan tai perinteeseen, jonka käytänteet
antavat muodon hänen ajattelulleen ja ilmaisulleen. Ellemme tunne
näitä käytänteitä, emme voi ymmärtää hänen filosofista diskurssiaan.
Toisaalta filosofinen diskurssi on osa filosofin elämää, ja filosofi
työstää puheellaan tapaansa olla. Filosofinen diskurssi ja elämäntapa
ovat näin kietoutuneet toisiinsa.

Hadot pyrkii osoittamaan, että filosofisen diskurssin ja elämäntavan
yhteys oli erityisen läheinen antiikin filosofiassa, mutta hän
näyttää olettavan, että tämä pitää paikkaansa yleisemminkin - se on
vain ymmärretty väärin, mikä on ollut tappioksi filosofialle.
Teoksesta kehittyy puheenvuoro tietynlaisen filosofiakäsityksen
puolesta. Ehkä tästä syystä teos ei ole metodisesti kovin läpinäkyvä.
Lukijan ei ole helppo saada otetta tekijän tavasta lukea tekstejä,
sillä hän ei aseta lainaamiaan katkelmia asiayhteyteensä eikä
perustele sitä, miksi on valinnut juuri ne. Luonnollisesti hän poimii
tarkastelunsa kohteeksi juuri näkemyksensä kannalta otollisia tekstejä
ja käyttää muita historiallisia lähteitä niiden tukena. Esimerkiksi
eräs Wittgensteinin kirje paljastaa Hadot'n mukaan sen, että tekijä
on kirjoittanut Tractatuksen viime kädessä perustellakseen etiikkaa
koskevan hiljaisuuden ja johdattaakseen lukijan tiettyyn elämäntapaan
(s. 278). Tämänkaltaiset näkökulmat ovat yleisemminkin tyypillisiä
teokselle ja ilmentävät käsitystä filosofisen diskurssin eettisestä
motivaatiosta. Hadot esittääkin, että filosofin syvin kysymys on se,
miten elää, ja tahto vastata tähän kysymykseen ohjaa filosofin
kaikkea ajattelua (s. 277-278).

Teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen käsittelee filosofi- ja
filosofiakäsitteiden syntyä ennen Sokrateesta ja Sokratesta
filosofina. Toinen osa muodostaa teoksen pääosan. Siinä tekijä
hahmottelee kronologisessa järjestyksessä Platonin, Aristoteleen,
hellenististen ja keisarikauden filosofikouluissa vallalla olleita
käsityksiä filosofiasta elämäntapana. Osa huipentuu jaksoon, joka
käsittelee temaattisesti tekijän yhtä erikoisalaa,
mietiskelyharjoituksia antiikin filosofiassa. Teoksen kolmas osa
etsii vastausta kysymykseen, miksi filosofia kuihtui keskiajalla ja
uudella ajalla teoreettiseksi puheeksi, joka etääntyi elämän
käytänteistä. Teos päättyy tekijän kriittiseen pohdintaan siitä,
olisiko mahdollista palata antiikin filosofiaihanteeseen.

 

Sokrates moralistina

Teoksen pääväite elämänvalinnan määräävyydestä saa yhden ilmauksensa
Sokrateen hahmoa koskevassa luvussa. Hadot pyrkii muun muassa
osoittamaan, ettei Platonin varhaisissa dialogeissa ilmenevä
Sokrateen kyselymenetelmä tähdännyt viime kädessä keskustelukumppanin
oletetun tiedon perusteiden kyseenalaistamiseen, vaan hänen elämäänsä
ohjaavien arvojen kyseenalaistamiseen (s. 43). Sokrates ei Hadot'n
mukaan ollut kiinnostunut niinkään tiedosta, vaan siitä, olivatko
nämä ihmiset hyveellisiä ja millaiselle perustalle he elämänsä
rakensivat. Sokrates antautui keskusteluihin ihmisten kanssa
saadakseen nämä pohtimaan arvojaan ja johdatti heidät siten
uudenlaisen elämänvalinnan äärelle. Vaikka hän toisti usein, ettei
itse tiedä mitään, hänen toimintansa perustui kuitenkin Hadot'n
mukaan tietynlaiseen moraalia koskevaan tietoon: siihen, että on
'pahaa ja häpeällistä tehdä väärin ja samoin olla tottelematta
itseään parempaa, oli tämä sitten jumala tai ihminen' (s. 47;
sitaatti Platonin Apologiasta 29b). Tämä tieto 'ei merkitse
väitteiden sarjaa tai abstraktia teoriaa, vaan varmuutta valinnasta,
päätöksestä ja aloitteesta' (s 48). Näin Hadot katsoo osoittaneensa,
että Sokrateelle elämänvalinta on ensisijaista suhteessa
teoreettiseen tietoon.

 

Platon viisauden rakkaudesta

Hiukan toisenlainen ajatus elämänvalinnasta tulee esille Platonin
Pidot-dialogissa, jossa pidetään ylistyspuheita rakkaudelle. Hadot
keskittyy odotetusti Sokrateen referoimaan Mantineian papittaren
Diotiman puheeseen. Siinä Eros tulkitaan viisauden rakastajaksi.
Dialogin lukijalle välittyy käsitys, että Sokrates itse samastuu
täksi Erokseksi. Hadot'n mukaan on oleellista huomata, että viisauden
rakastaja ei ole itse viisas, sillä rakkaus kohdistuu siihen, mikä
itseltä juuri puuttuu. Viisauden rakastaja eroaa kuitenkin muista
ei-viisaista siinä, että hän tietää olevansa ei-viisas. Näin hän voi
ylimalkaan ryhtyä tavoittelemaan viisautta, vaikkei koskaan saavuta
sitä (s. 63­-64). 

Vaikka Hadot'lta ei voi teoksen luonteesta johtuen odottaa kovin
seikkaperäistä käsittelyä Platonista, yleiskatsauksenakin se jää
luonnosmaisiksi. Hadot argumentoi, että Platonin elämänvalinta oli
sitoutuminen dialogietiikkaan. Viimeksi mainittu tarkoittaa sitä,
että keskustelijat pyrkivät ylittämään oman näkökulmansa. He voivat
löytää totuuden, 'kunhan he vain alistuvat logoksen korkeammalle
auktoriteetille' (s. 76). Hadot tulkitsee logoksen yllättävästi
'transsendenttina vaatimuksena' (ibid.), vaikka hän tarkoittaa sillä
vain yhteisymmärrystä, joka syntyy keskustelijoiden välille heidän
myönnettyään yhdessä tiettyjä vaatimuksia.

Platonia koskeva luku päättyy varsin vahvoihin väitteisiin: '...
ideat ovat ennen kaikkea moraaliarvoja... Sokraattisen tiedon tavoin
platoninen tieto on ennen kaikkea tietoa arvoista.' (s. 87) Kuitenkin
Hadot näyttäisi kiistävän, että tällaista tietoa voisi saada
diskursiivisen ajattelun keinoin. Hän väittää, ettei platoninen
dialogi sano, mitä normit, ideat, järki, hyvä tai kauneus ovat, sillä
'mitään tällaista ei voi ilmaista kielellisesti tai määritellä' (s.
87). Sitä vastoin ne 'koetaan tai osoitetaan dialogissa, mutta myös
halussa' (ibid.). On mahdollista, että Hadot antaa oikean tulkinnan
Platonin filosofiasta, mutta hänen tulkintansa ei motivoidu
yksinomaan Platonin tekstistä, vaan myöhemmästä platonisesta
perinteestä, erityisesti uusplatonisesta, jossa korostetaan ajattelun
ei-diskursiivisuutta (s. 166). Jäin myös miettimään, onko Hadot'n
tulkinta yhteensopiva esimerkiksi sen Valtio-dialogin kuudennessa
kirjassa (511b-c) esitetyn näkemyksen kanssa, jonka mukaan
dialektinen ajattelu voi johtaa ideoihin. Hadot ei tarkastele
Platonin dialogeja (kuten muitakaan käsittelemiään tekstejä) juuri
omina kokonaisuuksinaan, vaan pyrkii kokonaistulkintaan.

 

Aristoteleen 'teoreettinen' elämänmuoto

Aristoteleen on perinteisesti tulkittu asettaneen etusijan
teoreettiselle, pohdiskelevalle elämälle käytännölliseen nähden.
Hadot ei kiistä tätä tulkintaa, mutta hän haluaa korostaa sitä, että
Aristoteles ymmärsi myös teoreettisen elämän olevan toiminnallista:
se on pohjimmiltaan intellektuaalista mietiskelyä (s. 92-93).

Varsinkin Aristoteleen kohdalla Hadot'n lähestymistapa johtaa
pintapuolisuuteen.  Aristoteleen laaja tuotanto olisi tarjonnut
lukuisia tekstejä osoittaa, miten korkeatasoista ja metodisesti
kurinalaista Lykeionissa käydyn filosofinen keskustelun on täytynyt
olla. Sivuuttaessaan yksittäisten kysymysten ja argumenttien
tarkemman selvittelyn teos ei saa kunnon otetta teoreettisen
elämänmuodon tästä puolesta.

 

Filosofikoulujen mietiskelyharjoitukset

Hadot käsittelee hellenistisiä ja keisarikauden filosofikouluja
valaisevasti. Hän aloittaa kuvailemalla historiallista kontekstia ja
institutionaalisia puitteita, joissa kyynikot, epikurolaiset,
stoalaiset, skeptikot ja myöhäisantiikin filosofit, kuten Plotinos ja
Porfyrios, toimivat. Sitten hän selittää, mitä filosofisen elämäntavan
valitseminen merkitsi ja miten filosofiaa kouluissa opetettiin. Tämän
jälkeen seuraa katsaus kunkin koulun pääoppeihin, jota täydentävät
huomiot kouluissa käytetyistä mietiskelyharjoituksista. Näiden
harjoitusten esittely on nähdäkseni teoksen vahvinta ja
omaleimaisinta antia, ja Hadot omistaa niille myöhemmin kokonaisen
pitkän alaluvun (s. 187-226), jossa hän tarkastelee harjoituksia
temaattisesti eri kouluissa. Harjoituksiin kuuluivat muun muassa
askeesi, ydinoppien toistaminen, kuoleman mietiskely, mielikuvan
vaihtaminen, ikävien asioiden ennakointi, minuuden laajentaminen ja
yksilöllisyydestä luopuminen sekä viisaan hahmon mietiskely.

On kuitenkin kiistanalaista väittää, että Epikuroksen koulun tai
stoalaisen koulun sisäiset kiistat olisivat liittyneet pelkästään
'toissijaisiin seikkoihin, esimerkiksi teorioihin, jotka koskevat
taivaan ja Maan ilmiöitä...' (s. 118). Tiedämme muun muassa, että
Ariston kiisti muiden stoalaisten tekemän tärkeän arvoeron
yhdentekevien asioiden kesken. Yhtä lailla kyseenalainen on väite,
ettei Epikuroksen fysiikkaa tule käsittää 'tieteelliseksi teoriaksi,
jonka tarkoituksena on vastata objektiivisiin ja pyyteettömiin
kysymyksiin' (s. 128). Se on 'päinvastoin pelkkää alkuperäisen
elämänvalinnan ilmaisua ja seurausta, keino saavuttaa sielunrauha ja
puhdas nautinto' (ibid.). Tämä on tarpeeton vastakkainasettelu: jos
näin todellakin olisi, olisi väärin sanoa, että Epikurosta kiinnosti
se, miten asiat todella ovat. Edelleen stoalaisen Khrysippoksen
sylinterivertaus oli hankalasti selitetty (s. 142). Ajatus siinä on,
että kuten sylinteri ei lähde pyörimään sysäyksen voimasta ilman
pyöreää muotoaan, siten ulkoisten asioiden meihin synnyttävä
vaikutelma ei tule hyväksytyksi ilman omaa suostumustamme. 

 

Miksi filosofinen elämäntapa väistyi?

Hadot omistaa viimeisen päälukunsa kysymykselle, miksi antiikissa
vallalla ollut käsitys filosofiasta elämäntapana sai väistyä. Hänellä
on useampi kiinnostava vastaus tähän. Ensiksikin kristinusko tarjosi
ihmisille, myös oppineille, varsin kattavan elämänmuodon, joten
kreikkalainen filosofia kävi tarpeettomaksi. Toiseksi itse filosofian
piirissä oli tapahtunut myöhäisantiikissa muutoksia, jotka kavensivat
sen asemaa elämäntapana. Filosofia oli alettu ymmärtää yhä useammin
suurten filosofien, ennen kaikkea Platonin ja Aristoteleen, tekstien
selittämiseksi, kommentoimiseksi ja opettamiseksi (tästä myös s.
156-165). Kolmanneksi filosofia jäi teologian aputieteeksi, kun
yliopistolaitos syntyi keskiajalla. Filosofian opiskelu tarjosi
lähinnä välineitä ymmärtää syvällisemmin ja tarkemmin teologisia
ongelmia.

 

Suomennoksesta

Teoksen suomennos on sujuvaa luettavaa. Erityisiä ilahduksen aiheita
olivat muun muassa kreikan aretê-termin kääntäminen oivallisuudeksi
(esim. s. 29) sekä Lucretius-sitaatin kääntäminen heksametrimittaan
(s. 233). Suomentaja oli nähnyt myös vaivaa liittäessään
loppuviitteisiin alkutekstien tuoreimmat suomennokset sekä koko
joukon selventäviä huomautuksia. Toimitusvaiheessa tekstiin on jäänyt
vähäisiä lyöntivirheitä. Joidenkin nimien kirjoitusasu saattaa
hämmentää lukijaa. Sellaisia ovat ainakin 'sotaretki Potedaiaa
vastaan' (s. 62-63; po. Potidaiaa), 'Sylla' (s. 107, 156; po. Sulla)
ja 'Menelas' (s. 193; po. Menelaos). Teos sisältää hyödyllisiä
liitteitä, kuten kronologian. Nimihakemisto olisi helpottanut teoksen
käyttöä hakuteoksena.

Kaiken kaikkiaan teos on huomattava lisä antiikin filosofiaa
koskevaan suomenkieliseen kirjallisuuteen. Sitä ei voi rajaustensa
takia varauksetta suositella johdatusteokseksi antiikin filosofiaan,
mutta se on oivallinen teos antamaan yleiskuvan filosofiasta
elämäntapana antiikissa. Teos sisältää paljon sellaista
filosofikouluihin liittyvää asiaa, joka puuttuu monista muista
tämänlaajuisista teoksista. Erityisen valaisevaa on muun muassa
keskustelu kommentaaritradition synnystä ja koulujen opetusohjelmista
Rooman keisariajalla. Teos toimii myös johdatuksena aihepiiriä
tarkemmin käsitteleviin teoksiin, kuten Martha Nussbaumin
tutkimukseen The Therapy of Desire (1994).



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/