[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Propagandamiehen postuumit muistelmat

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke  toimittaja, FT, Helsinki 
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Utrio, Untamo : Taistelu eetterissä. Tammi, 2008. 411 sivua.


Propagandamiehen postuumit muistelmat 
---------------------------------------------------------

Untamo Utrio saneli muistelmansa sodan ajalta 1970-luvun lopulla.
Pari vuotta sitten laajasta aineistosta toimitettiin kirja, joka
valottaa sekä sodan ajan radiotoimintaa että propagandan periaatteita
ja käytäntöä.


Untamo Utrion (1905-1980) talvi- ja jatkosodan ajan muisteluksiin
perustuva teos Taistelu eetterissä on ilmestynyt jo pari vuotta
sitten, mutta kun siitä ei ole silmiini osunut minkäänlaisia
viittauksia, huomasin kirjan vasta nyt divarin ikkunassa. Postuumisti
julkaistu propagandamiehen teos perustuu muistelmiin, jotka Utrio on
sanellut nauhalle 1970-luvun lopulla. Aineistosta, jossa Utrio kertoi
sodanajan radiotoiminnasta ja suomalaisesta sotapropagandasta sekä
kansanhuollon toiminnasta, on aikaisemmin toimitettu teos Pois pula
ja puute (Tammi 1994).

 

Sotapropagandan improvisoitu alku

Untamo Utrio kuului sodanajan tunnetuimpiin radioääniin. Radiotyön
ohella hän toimi kansanhuoltoministeriön toimistopäällikkönä vuosina
1940-1944. Kun Kustannusosakeyhtiö Tammi perustettiin 1934, Utriosta
tuli sen ensimmäinen toimitusjohtaja, ja hän pysyi tässä tehtävässä
peräti neljännesvuosisadan ajan eli eläkkeelle siirtymiseensä asti.

Talvisodan alla Utrio oli Me-lehden edeltäjän Kuluttajain Lehden
toimitussihteeri. Kesällä 1939 hän kävi neljän muun lehtimiehen
kanssa Karjalan Kannaksella seuraamassa linnoitustöitä, ja
syksymmällä hänet kutsuttiin tiedotushenkilöstön reservikurssille.
Kurssin vahvuus oli 18 miestä. Suurin osa heistä työskenteli
päivälehdissä eri puolilla maata. Jälkipolville tutuimpia nimiä
lienevät myöhemmin radioreporttereina tunnetuiksi tulleet Enzio Sevón
ja Pekka Tiilikainen. Kurssilaisille luennoitiin mm. tiedotuksen
periaatteista ja tiedottamisen historiasta, oman ja naapurimaan
armeijan organisaatiosta ja toiminnasta, sotataloudesta,
tiedustelupalvelusta ja elintarvikehuollosta sekä tietenkin
propaganda-aseesta, jota Suomenkin oli tarkoitus mahdollisessa
tulevassa sodassa hyödyntää.

Propagandistit tarttuivat omiin aseisiinsa jo ennen talvisodan
puhkeamista. Puolustusministeriön Sanomatoimistossa sotapropagandaan
liittyvä työ aloitettiin samaan aikaan kun suomalaiset joukot
marssivat ylimääräisiin kertausharjoituksiinsa. Helsingin
Korkeavuorenkadulla sijainneessa sanomatoimistossa, joka sodan
sytyttyä muuttui päämajan propagandaosastoksi, vilisi lehti- ja
mainosmiehiä, kirjailijoita ja muita kulttuurihenkilöitä sekä jokunen
ammattiupseerikin. Siviilit oli Utrion mukaan rekrytoitu tehtäviinsä
melko kirjavin keinoin. Esimerkiksi kirjailija Toivo Pekkanen oli
ajelehtinut pari viikkoa täydennyskomppaniassa tavallisena
sotamiehenä (tosin siviilikamppeissa, talvisodan aikaanhan valtion
varusteita ei riittänyt kaikille eli käytössä oli ns. malli
Cajander), kun Olavi Paavolainen tapasi hänet kadulla ja pelasti
Pekkasen kykyjään vastaaviin puuhiin eli tiedotusmieheksi.

Utrio, jonka tehtävänä oli välineistön ja arkiston hoito sekä
sotapäiväkirjan pitäminen, kirjoitteli joutohetkinään muutaman
radiopakinan, joista toimistopäällikkö, kapteeni Reino Palmroth
(tunnetaan myös nimimerkeillä Palle ja Reino Hirviseppä), tykkäsi.
Ensimmäisen pakinan luki nuhaisen U. Utrion puolesta Matti
Viherjuuri, myöhemmin mainosmiehenä tunnettu, mutta lokakuun lopulla
Utrio komennettiin vastaamaan Puolustusvoimien koko radiotoiminnasta.
Marraskuun alussa armeija sai vakituisen lähetysajan Yleisradiosta.
Kuun viimeisenä päivänä ulvoivat jo hälytyssireenit, pommit
putoilivat Helsinkiin ja itärajalla taisteltiin.

Armeijan talvisodan ajan propaganda oli ehkä enemmän improvisoitua
kuin kunnolla organisoitua. Radio, joka tuolloin oli vielä
suhteellisen uusi tiedotusväline, osoittautui oivalliseksi
viestinviejäksi, pitkälti juuri uutuutensa ja ennen muuta nopeutensa
tähden. Alkuhankaluuksien jälkeen armeija näyttää saaneen
Yleisradiolta lähes kaiken, mitä vain osasi pyytää: lähetysaikaa,
välineistöä, teknistä tukea. Osa puolustusvoimien
tiedotusorganisaatiosta siirrettiin Mikkeliin, mutta toimintaa oli
myös Helsingissä ja Lahdessa - olihan Salpausselällä maan suurin ja
tehokkain radiolähetin. Utrion muistelmista saa varsin hyvän kuvan
paitsi miesten palvelustehtävistä, myös heidän majoituksestaan ja
vapaa-ajanvietostaan. Luppoaikaa tosin talvisodan tiedottajilla oli
äärimmäisen vähän verrattuna jatkosodan aikaan, joten esimerkiksi
Olavi Paavolaisen Synkässä yksinpuhelussa kuvaillut tiedotusmiesten
juomingit korvautuivat talvisodan aikana muutamalla juhlailtoina
siemaistulla viinaryypyllä.

Rauhan tultua Utrio sai tehtäväkseen koota puolustusvoimien
radiolähetyksiä koskevan toimintakertomuksen. Siitä näkyi, että
lähetyspäiviä oli ollut kaikkiaan 105 eli miehet olivat olleet
äänessä jokaisena sotapäivänä, useimmiten kahteen, jopa kolmeenkin
kertaan. Vielä rauhan tultua lähetyksiä oli jatkettu kuukauden ajan.

 

Omantunnon ristiriitaa

Kuten kirjan alaotsikostakin voi päätellä, Utrion muistelmat
käsittävät talvisodan lisäksi myös jatkosodan ensimmäiset kuukaudet.
Tuolloin radiopropaganda, kuten koko armeijan tiedotustoiminta, oli
huomattavasti valmistellumpaa ja organisoidumpaa. Utriokin sai jo
maaliskuussa 1941 tietää tulevan sijoituksensa. Hänestä tehtäisiin
sodan syttyessä toimintansa aloittavan Valtion Tiedotuslaitoksen
sotatiedotusosaston päällikkö alaisinaan kuutisenkymmentä miestä:
sotakirjeenvaihtajia, rintamaoppaita, radioreporttereita ja
viihdytystoimiston työntekijöitä. Suurin osa näihin tehtäviin
kaavailluista miehistä oli tuttuja jo talvisodan ajalta, ja vaikka
Utrio aluksi arvelikin, että tuollainen joukko olisi hänen voimilleen
ja taidoilleen liian suuri, hän lisäsi miehistöluetteloon kymmenkunta
radioreportteria ja sai osastonsa miesvahvuuden kasvamaan noin
kahdeksaankymmeneen.

Taistelu eetterissä -teos pohjautuu Untamo Utrion päiväkirjaan,
muistelmanauhoihin ja hänelle kertyneeseen sodanaikaiseen
kirjeenvaihtoon. Suurin osa kirjeistä tuli TK-kollegoilta, joista osa
suhtautui hetkittäin suorastaan hurmioituneesti sotaretkeen. Pekka
Tiilikainenkin valitti armeijan etenevän itää kohti sellaisella
vauhdilla, ettei ääniautolla joukkoja seuraava reportteri tahtonut
saada vangituksi nauhalleen minkäänlaista pyssynpauketta.

Utrio itse näyttää ottaneen vähintäänkin nuivan, ellei peräti
tuomitsevan kannan Itä-Karjalan valloitukseen, puhumattakaan
Suur-Suomi-ideologiasta. Hän palaa muisteluksissaan useasti oman
näkemyksensä ja päämajan tiedotusosaston linjan ristiriitaan.
Onnekseen Utrio komennettiin vuoden 1942 alusta
kansanhuoltoministeriön tiedottajaksi. Sekään homma ei ollut mukavaa,
sillä äärimmäisessä niukkuudessa elävän kansan tyytymättömyys
kohdistui suurelta osin kansanhuoltoon, mutta eipähän Utrion ainakaan
tarvinnut toimia vakaumustaan vastaan. Toki hänellä oli Valtion
Tiedotuslaitoksen päällikön Heikki Reenpään hiljainen suostumus
sille, että rintamakirjeenvaihtajien aineistoa sai karsia, kunhan ei
joutunut avoimeen konfliktiin päämajan kanssa. Sodanjohtohan
edellytti, että propagandaa tehtäisiin ja lähetettäisiin
mahdollisimman paljon: esimerkiksi uudelleen asutetut Karjalan
kunnaat ja ensimmäisenä sotasyksynä haltuun otettu Aunus harmaasilmä
olivat esillä niin lehdissä kuin radiossakin kutakuinkin päivittäin
koko vuoden 1941 ajan. Asemasodan aikana tiedotus väheni, innostus
laimeni ja realismi kasvoi.

 

Turhankin muhkea teos? 

Yli 400-sivuisen, suurteosformaattiin taitetun ja numeroituina
kappaleina painetun teoksen aukeamien alalaidassa kulkee aikajana,
johon on koottu taustoittavaa tekstiä talvisodan taisteluista,
välirauhan ajan ulko- ja sisäpoliittisista tapahtumista, jatkosotaa
edeltäneestä kehityksestä sekä hyökkäysvaiheen tapahtumista. Tämä
helpottaa lukemista ja antaa tarpeellisen kontekstin Utrion
muisteluksille, joita sen enempää sanelija itse kuin kirjan
toimittajakaan ei ole kaikilta osin kovin tiiviisti sitonut sodan
kulkuun.

Varsinaisen tekstin ja aikajanan lisäksi kirjassa on kymmenittäin
kuvia, joista suurin osa on peräisin Finlandia-Kuvan kuva-arkistosta,
mutta mukana on myös Puolustusvoimien Kuvakeskuksen kuvia. Kuvat
ovatkin kirjan heikoin lenkki: kun sodan ajan pienet,
heikkolaatuiset, varastossa vähän kärsineet tai jo kuvaustilanteessa
hämäriksi jääneet kuvat suurennetaan A4-kokoon ja suuremmiksikin
(maksimissaan kuvien koko on jopa 30 x 48 cm), niistä tahtoo tulla
harmaita ja rakeisia. Toki on myönnettävä, että muutamat värikuvat,
jotka esittävät esimerkiksi palavia itäkarjalaisia kyliä tai
puutalo-Petroskoita aavan Äänisen äärellä, ovat todella vaikuttavia.
Vaikuttava on - omassa lajissaan - myös useissa yhteyksissä nähty
kuva, jossa Olavi Paavolainen seisoo marjaisan pihlajanoksan alla
järven rannalla, selin katsojaan. Kuvatekstin mukaan näet kyseessä on
taitavasti rajattu asetelma: alkuperäisessä väridiassa näkyy
pihlajanoksaa pitelevä avustaja...

Muhkea teos lienee tarkoitettu lahjakirjaksi sotahistoriasta
kiinnostuneille harrastajille. Opiskelu- ja ammattikäytössä se toimii
oheislukemistona ja katselukirjana. Viitteitä ei luonnollisestikaan
ole, ja kirjallisuusluettelo on lyhyt, mutta henkilöhakemistosta voi
tarkistaa, onko omassa opinnäytteessä tai tutkimuksessa esiintyvästä
henkilöstä aikalaisarviota (jotkut niistä ovat varsin kirpeitä).
Muutamien kustantajien harrastama suurteosten 'kutistaminen'
normaalikokoon tai pokkariksi toimisi oivasti tämänkin teoksen
kohdalla ja toisi sen laajemman lukijakunnan ulottuville -
harvemminhan tällaista ennenlukematonta silminnäkijäkuvausta enää
käsiinsä saa, kun silminnäkijät ovat nykyisin tosi harvassa ja
poismenneiden pöytälaatikot on jo pengottu pohjia myöten.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/