[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ohittamaton opas Helsingin historiaan

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Petteri Kummala  FM, nuorempi tutkija, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Marjatta Hietala; Martti Helminen; Merja Lahtinen (toim.): Helsinki -
Helsingfors. Historiallinen kaupunkikartasto - Historic Towns Atlas.
Helsingin kaupunki, Tietokeskus ja Helsingin kaupunginarkisto, 2009.
209 sivua.


Ohittamaton opas Helsingin historiaan
---------------------------------------------------------

Miltä Helsinki näytti silloin, kun Kluuvinlahti vielä työntyi
nykyisen Esplanadin puiston seuduille ja sen erotti Eteläsatamasta
vain korttelinlevyinen kannas? Tai miltä kaupungin keskusta näyttäisi
nyt, jos ajatus 'pikku-Pietarista' olisi viety pidemmälle ja
Esplanadin puiston halkaisisi Kolera-altaan ja Töölönlahden yhdistävä
kanava (J.A. Ehrenströmin asemakaavasuunnitelma vuodelta 1817)? Tai
mitä, jos Eliel Saarisen Pro Helsingfors -suunnitelma olisi
toteutunut ja täytetyn Töölönlahden paikalla kulkisi kaupungin
pääliikenneväylä, Kuningasavenue, kohti Pasilaan sijoitettua
päärautatieasemaa?  

 


Tähän jo kadonneeseen, tai vastaavasti ei koskaan toteutuneeseen,
Helsinkiin avautuu kiehtova näkymä Helsingin kaupungin Tietokeskuksen
julkaiseman Helsinki - Helsingfors. Historiallinen kaupunkikartasto
-teoksen välityksellä. Suomen- ja englanninkielinen teos esittelee
Helsingin karttoja noin vuodesta 1650 nykypäivään. Painojälki on
kauttaaltaan korkealaatuista, ja teoksen suuren koon ansiosta hienot
kartat pääsevät oikeuksiinsa. Suomalaisten muistiorganisaatioiden
lisäksi lähteinä on käytetty muun muassa Ruotsin sota- ja
valtionarkistoa. Kartta-aineistoa säestää erittäin havainnollinen,
pääasiassa historiallinen, valokuvamateriaali kaupunkinäkymistä,
yksittäisistä rakennuksista ja historiallisista tapahtumista.

Viime vuonna ilmestynyt Helsingin historiallinen kaupunkikartasto on
osa Kansainvälisen kaupunkihistoriallisen komission
kaupunkikartastojen sarjaa. Komissio on perustamisvuodestaan 1955
lähtien pyrkinyt kaupunkikartastojen sarjalla rekonstruoimaan kuvan
toisen maailmansodan raunioittamien eurooppalaiskaupunkien
historiasta ja fyysisestä kehityksestä pitkällä aikajänteellä. Työn
motiivi on ollut tarjota välineitä kaupunkien keskinäiseen vertailuun
sekä kaupunkien sisäisen kehityksen ymmärrykseen muun muassa niiden
kasvun, kerroksellisuuden ja sosiaalisen rakenteen osalta. Vuoteen
2008 mennessä kartastoja on julkaistu jo lähes 400:sta Euroopan
kaupungista. Ennen Helsinkiä sarjassa on julkaistu
suomalaiskaupungeista Turun (1977), Porvoon (1977) ja Kokkolan (1990)
kaupunkikartastot.

Kansainvälinen kaupunkihistoriallinen komissio ei vaadi julkaistuilta
kartastoilta tiukkaa yhdenmukaisuutta ja siten esimerkiksi aiemmin
ilmestyneet suomalaiskartastot ovat Helsinki-kartastoa huomattavasti
suppeampia. Vuonna 1968 luotujen periaatteiden mukaan jokaisen
kaupunkikartaston täytyy kuitenkin sisältää kaupungin nykykartta sekä
kaksi karttaa noin vuodelta 1850. Näistä toisen tulee eri
värisymbolien avulla osoittaa maanomistajat, maan käyttötarkoitus,
julkiset rakennukset, korttelit ja tontit. Toisen tulee kuvata
kaupunki ympäristöineen. Edellä mainittujen kasvun, kerroksellisuuden
ja sosiaalisen rakenteen lisäksi, kartat mahdollistavat siten myös
vertailut esimerkiksi kaupunkien tonttipolitiikan suhteen vaikkapa
julkisten rakennusten sijoittelun kautta. Kuten teoksen pääasialliset
kirjoittajat, Tampereen yliopiston yleisen historian professori ja
kaupunkihistoriallisen komission Suomen edustaja Marjatta Hietala ja
Helsingin kaupunginarkiston erikoistutkija Martti Helminen kirjan
johdannossa sanovat, näin on esimerkiksi Helsingin kohdalla
mahdollista tutkia 'miten monisatavuotinen Ruotsin aika (1550-1809)
tai autonomian aika Venäjän yhteydessä (1809-1917) näkyvät
Helsingissä.' (s. 5.)

Teos on siten paljon muutakin kuin mielikuvitusta kiihottava
karttakirja tai matkaopas Itämeren tyttären menneisyyteen ja
toteutumattomiin unelmiin. Tätä korostaa erityisesti se, että
Helsingin historiallinen kaupunkikartasto avaa kaupungin historiaa
myös 11 asiantuntija-artikkelin kautta. Tässä mielessä se eroaa
merkittävästi lähimmistä vertauskohdistaan: yllämainituista
suomalaiskartastoista, joihin ei liity lainkaan
asiantuntija-artikkeleita, ja etenkin Olof Steniuksen toimittamasta
Helsingin asemakaavahistoriallisesta kartastosta vuodelta 1969.
Helsingin historiallinen kaupunkikartasto on Steniuksen teosta
huomattavasti tukevampi tietopaketti, sillä Steniuksen teos keskittyy
seikkaperäistä kaupungin kaavoitushistoriakatsausta lukuun ottamatta
nimenomaan karttoihin ja asemakaavoihin.

Kirjan artikkelit on järjestetty yleisestä yksityiseen
-periaatteella. Kaksi ensimmäistä tekstiä ovat yleiskatsauksia,
joista ensimmäinen kartoittaa kaupungin historiaa ja kehitystä sen
perustamisesta lähtien, toisen keskittyessä maankäyttöön ja
rakentumiseen. Näitä seuraavien Aleksanterinkatua ja Katajanokkaa
käsittelevien tapaustutkimusartikkelien kautta siirrytään
spesifimpiin kysymyksiin, joissa Helsingin kehitystä valotetaan
elintarvikekaupan, liikenteen, kouluolojen, kirkollisen kehityksen,
kaupunginkirjaston ja teattereiden, terveyden- ja sairaanhoidon sekä
lastentarhojen ja päiväkotien kautta.

Artikkelit ovat teräviä läpileikkauksia aihepiiriinsä, joka monessa
tapauksessa avautuu laajemminkin kuin Helsingin paikallisella
tasolla. Tästä oiva esimerkki on Martti Helmisen ja Jukka Tukkimäen
teksti Helsingin kouluolojen kehityksestä. Toista ääripäätä edustaa
Helmisen ja Hietalan Aleksanterinkatua käsittelevä teksti, joka
porautuu erittäin syvälle yhden Helsingin vanhimman kadun analyysiin
ja valottaa aihettaan kadun historian ja sen poikkikatujen
nimihistorian lisäksi niin sanotun sosiotopografisen analyysin
avulla. Kadun asukasmäärä ja tontinomistus on taulukoitu vuosina
1850-2000 ja asukkaiden sosiaalinen jakautuminen vuosina 1850-1960.
Artikkeli heijastelee mikrotasolla kiinnostavasti kaupungin kasvua,
toisen maailmansodan jälkeistä keskustan asukasmäärän nopeaa
vähenemistä lähiökehitystä johdosta ja samanaikaista muutosta kohti
nykyistä liikekeskustaa. Esimerkiksi vuonna 1900 kadun tonteista oli
yksityisessä omistuksessa vielä 21 ja sen varrella asui 1619
henkilöä. Toimisto- ja liiketalojen vallatessa hiljalleen kadun,
putosi yksityisomistus vuoteen 1945 mennessä 4 tonttiin ja asukasluku
445:een ja vuoteen 1970 mennessä 64 henkilöön. Vuonna 2000
Aleksanterinkadulla asui enää 16 asukasta ja vain yksi tontti oli
yksityisomistuksessa (s. 85-87).

Faktapuolella artikkeleissa on verraten paljon päällekkäisyyttä, mikä
häiritsee lievästi, jos tekstit lukee peräkkäin. Toisaalta
päällekkäisyydet ovat hyvin ymmärrettäviä, silmälläpitäen tekstien
toimimista myös itsenäisesti. Faktojen toistuminen alleviivaa
tietysti myös Helsingin kehityksen merkkipaaluja, joita ovat
esimerkiksi perustaminen 1550, siirtyminen Vironniemelle 1640,
Suomenlinnan rakentuminen 1748 alkaen, pääkaupunkistatus 1812,
yliopiston siirtyminen Turusta Helsinkiin 1828, suuri alueliitos
1946, olympialaiset 1952 ja niin edelleen. Kuten Jukka Tukkimäen
erinomaisesta Helsingin liikennettä käsittelevästä artikkelista käy
ilmi, esimerkiksi olympialaisten järjestäminen vaikutti rakennetun
ympäristön lisäksi merkittävästi liikennejärjestelyjen kehittymiseen,
kuten Olympiaterminaalin ja Seutulan (Helsinki-Vantaan) lentokentän
käyttöönottoon sekä kaupungin ensimmäisten liikennevalojen
pystyttämiseen Aleksanterinkadun ja Mikonkadun risteykseen vuonna
1951 (s. 122-126).

Juuri erityisartikkelien kohdalla valokuvamateriaalin herkullisuus
tulee parhaiten esiin, konkreettisimpana esimerkkinä kuva
Kaivokadulla, rautatieasemaa vastapäätä, sijainneen Kniefin
makkarakaupan interiööristä sika-ornamentteineen (s. 104). Toimiva
ratkaisu on myös mainos- ja esitemateriaalin käyttö artikkelien
kuvituksena. Erillisen maininnan ansaitsevat lisäksi
artikkelikohtaiset teemakartat, jotka esittelevät esimerkiksi
kaupungin raitiotielinjauksia, sairaaloiden, teattereiden ja
lastentarhojen sijaintia kaupungin alueella usealta
poikkileikkausvuodelta. Muuten loisteliaan visuaalisen ilmeen ainoa
heikko kohta on mustavalkokuvamateriaali, joka jostain syystä on
jäänyt osittain kontrastiltaan tukkoiseksi tai vastaavasti loivaksi.

Artikkelien käsittelemät yksittäisteemat lienevät kaupunkien
kehityksen kannalta keskeisiä. Koska aihevalintoja ei kuitenkaan sen
kummemmin perustella, herää kuitenkin kysymys, avautuuko Helsingin
kehitys parhaiten juuri valittujen teemojen kautta? Olisiko
esimerkiksi monikulttuurinen Helsinki ansainnut oman artikkelinsa?
Ruotsin- ja Venäjänvallan vaikutus on Helsingissä tietysti ilmeinen,
mutta kuten elintarvikekauppaa ja kirkollisia oloja käsittelevien
artikkelien kautta tulee esiin, on vieraiden kulttuurien vaikutus
ollut Helsingissä huomattavan monipuolista.

Helsingin historiallinen kaupunkikartasto on silti mittavan luokan
kulttuuriteko, joka ei ammenna arvoaan hetkessä. Kaupunkitutkimus on
viimeisten 10-15 vuoden aikana nostanut merkittävästi profiiliaan
niin akateemisena tutkimuskohteena kuin poliittisen päätöksenteon ja
kaupunkisuunnittelun tukena. On ymmärretty, että monipuolinen
historiallinen tieto on välttämätöntä kaupunkien identiteetin
ymmärtämiseksi. Vain tätä taustaa vasten on mahdollista tehdä
paikallisia, seudullisia, kansallisia ja kansainvälisiä vertailuja,
ja kehittää kaupunkien tulevaisuutta. Helsinki - Helsingfors.
Historiallinen kaupunkikartasto osana eurooppalaisten
kaupunkikartastojen sarjaa luo juuri tätä ymmärryspohjaa ja on siten
ohittamaton teos sekä kaikille paikallishistoriasta kiinnostuneille
ja sitä tutkiville että kaupungin tulevaisuutta suunnitteleville ja
siitä päättäville henkilöille.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/