[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Viro ennen ja jälkeen 1949

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pentti Stranius  Venäjä-tutkija, FL, Joensuu
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Oksanen, Sofi: Puhdistus. WSOY, 2008. 381 sivua.


Viro ennen ja jälkeen 1949
---------------------------------------------------------

Sofi Oksanen (s. 1977) osaa hankkia, käyttää ja yhdistellä
kaunokirjailuun tarvittavaa taustamateriaalia miltei kokeneen
tutkijan lailla. Hän on myös kielellisesti ilmiselvä kirjallinen
lahjakkuus, ja kolmas romaani Puhdistus on siksi monien palkintojensa
väärti. Rehellisyyden nimissä se olisi ansainnut suitsuttamisen ohella
järjellistä kritiikkiäkin, jollainen kuuluu mielestäni itsestään
selvänä perinpohjaiseen kirjallisuusarviointiin. Ihme, että näin ei
ole tapahtunut, koska uskon pätevän kriitikon löytävän Puhdistuksesta
myös miinusmerkkistä sanottavaa.

 


Henkilönä Sofi Oksanen on suojannut itsensä taitavasti maskinsa
taakse, mikä on myös perusteltua: yksityisyys säilyy kun ulkokuori
hätkähdyttää tarpeeksi. Kukaan ei katso suoraan sieluun ja rauhaa ja
yksinäisyyttä vaativalle kirjoitustyölle järjestyy aikaa. Melkein
toivoisi: päästäkää ihmeessä kirjailija jo pois mediamyllytyksestä!
Suomi on nimittäin saanut Oksasessa Viron historiaa ja viime
vuosikymmenten murrosta henkilökohtaisesti ja syvällisesti ymmärtävän
tulkitsijan, onhan kirjailija äidinpuoleltaan myös virolaistaustainen.

Tartuin Puhdistukseen tietyin ennakko-odotuksin. En ollut aikaisemmin
lukenut yhtäkään riviä Sofi Oksasta, en edes hänen haastattelujaan.
Niinpä oletin avaavani jonkinlaisen modernin kielikuvin etenevän ja
sisällöltään hyvin kansallismielisen Viro-eepoksen - rakkaustarinan,
jossa metsäveljet ovat pyhiä sankareita ja puna-armeijalaiset
raakalaisraiskaajia. Muistan samanlaisen tunteen yli 30 vuoden takaa
ryhtyessäni vastahakoisesti lukemaan Hannu Salaman Siinä näkijä missä
tekijä -romaania: olinhan mielessäni (siis 1970-luvulla) piirtänyt
kuvan moitteettomista suomalaisen vastarintaryhmän sankareista,
joiden kurinalaiseen toimintaan sotavuosina eivät mitkään
naisseikkailut tai seksi tietenkään kuuluneet.

Vertaus Salama-kirjaan - erääseen parhaista Suomessa koskaan
kirjoitetuista romaaneista - ei ole ihan sattuma, koska myös Oksasen
teoksen kattavia teemoja ovat yli sukupolvien ulottuva salailu,
lähimmäisten pettäminen, sukupuolten väliset suhteet, naisten
hyväksikäyttö ja väkivallan jatkuva uhka. Molemmat romaanit ovat myös
kaikessa pysähtyneessä tapahtumattomuudessaan äärimmäisen toimivia ja
suggestiivisia kaunokirjallisia 'salapoliisikertomuksia', joissa
juonta ja ihmissuhteita keritään auki dramaattisesti etenevin
kääntein. Ja molemmissa teoksissa taustana on vahvasti
ideologisoitunut, politisoitunut ja jakautunut maailma, eripurainen
ihmisyhteisö. Erojakin on toki paljon - jo siinä, että Salama kuvaa
pääosin miehisen uhon ja tuhon maailmaa kun taas Oksasen näkökulma on
pitkään vaiettu naisen kokemus yhteiskunnallisesta kriisistä, iholle
tulevasta väkivallasta.

En pitäisi Puhdistusta puhtaasti poliittisena Viron lähihistoriana,
koska se ei tee oikeutta sille upealle kaunokirjalliselle tyylille,
jonka Sofi Oksanen on kehittänyt. Mielenkiintoinen ajatusyhtymä:
joutuessani kirjan juonen lumoihin, kuvittelin moneen otteeseen
lukevani jotakin menneen maailman maaseutuproosaa. Paikka paikoin
Oksasen arkielämän välähdykset lähenevät tarkkuudessaan venäläisiä
klassikkokuvauksia - ajoittain tarina etenee liiankin
elokuvallisesti. Tämä lienee ymmärrettävää, koska Puhdistus -niminen
näytelmä on kirjoitettu ennen romaania, vuonna 2007. Olisiko Oksanen
siis sittenkin hätäillyt romaaninsa kanssa? Miksi kukaan ei ole
kiinnittänyt huomiota paikka paikoin kiusaavaan katkelmallisuuteen?
Hyvä kerronta pätkii turhaan - kuin elokuvaleikkaus? Pikkuseikka?
Ehkä - lähes varmaa kuitenkin on, että tarinasta tehdään vielä
filmisovitus.

Puhdistus on ennen muuta kahden naisen tarina, sukupolvien tarina,
jossa mennyt aika kiertyy ja kertaantuu nykyhetkeen. Päähenkilöt -
ikäloppu Aliide Truu ja parikymppinen Zara - kohtaavat kuin
sattumalta Aliiden pihamaalla, pikku kylässä Länsi-Virossa. Aliide
pakenee tukahdutettuja muistoja, joissa metsäveljillä,
puoluepampuilla ja NKVD-Lavrenti Berijan haamulla ja harrastuksilla
on osansa. Zara, ihmiskaupan uhri, on juuri päässyt karkuun mafian
kynsistä ja myös hänen tarinassaan Lavrenti-nimisellä rikollispomolla
on roolinsa. Molemmat Lavrentit ovat tietenkin virallisessa elämässään
hyviä ja rakastavia perheenisiä, joilla on kammottavana naisvihana ja
raakana seksuaalisena väkivaltana purkautuvat paheensa: he ja heidän
pikku adjutanttinsa ovat tottuneet käskemään ja polkemaan jalkoihinsa
erityisesti heikot ja viattomat toisinajattelijat. Ylevien aatteiden,
vallan tai rahan nimissä. Vahvathan panevat vastaan, Virossakin; he
ovat ovelia, hallitsevat poliittisen skitsofreniapelin tai karkaavat
metsiin suunnittelemaan sabotaasia.

Puhdistuksen historiallisena kulminaatiopisteenä toimivat 60 vuoden
takaiset tositapahtumat: vuoden 1949 maaliskuu, jolloin virolaisten
suuret kyyditykset Äiti-Venäjälle alkoivat. Kyyditykset jakoivat
paitsi venäläisiä ja virolaisia, myös virolaisperheitä, sukuja,
kyläyhteisöjä ja tuottivat kuolemaa, vihaa ja loputtomia railoja
ihmissuhteisiin - esimerkiksi ilmiantojen myötä. Enempää ei teoksen
taustasta voikaan kertoa paljastamatta juonikuviota.

Sofi Oksanen on vahva ihmiskuvaaja, eri sukupolvienkin tulkki. Myös
arjen pikkuseikat ovat nautittavasti esillä - tulee tunne, että elää
pienessä virolaismökissä arkihuolien, katkerien muistojen ja jatkuvan
sadonkorjuun, kurkku- ja vadelmapurkkien keskellä. Dokumentaarinen
osuus ei aina ole niinkään kohdallaan, ja erityisesti kirjan
viimeisten sivujen päiväkirjamerkinnät ja salaiset raportit tuntuvat
päälle liimatun turhilta kaunokirjallisessa kokonaisuudessa. Juuri
niistä jää hivenen vaikutelmaa siitä poliittisesta
tarkoituksenmukaisuudesta, jonka kirjailija muuten välttää niin
tyylillisesti kuin sisällöllisesti.

Mutta Puhdistus on puutteineenkin ilman muuta Suuri Romaani, Sofi
Oksasen ansaittu läpimurto. Minusta se on kaiken lisäksi juuri
sellaista Viroon sijoittuvaa kaunokirjallisuutta, jota pitää ja sopii
Suomessa lukea ennakkoluulottomasti, avoimin silmin ja sydämin.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/