[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Sosiaalista konservatismia rappion profetiana

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jouni-Matti Kuukkanen  Tutkijatohtori, Leidenin yliopisto, Alankomaat
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Vihavainen, Timo: Länsimaiden tuho. Otava, 2009. 285 sivua.


Sosiaalista konservatismia rappion profetiana
---------------------------------------------------------

Nimen perusteella voisi luulla, että Länsimaiden tuho on
historianfilosofinen kirja. Kyseessä on kuitenkin
kulttuuripolemiikki. Timo Vihavainen suomii kulutususkoisuutta ja
nykyistä elämäntyyliä. Hän ehdottaa, että länsimaiselta
sivilisaatiolta ovat arvot hukassa, ja kaipaa paluuta menneisyyden
yhtenäiskulttuuriin.   


Länsimaiden tuho on hyvä nimi kirjalle. Se ehdottaa jatkumoa jo
vuosisataisessa spekulatiivisen historianfilosofian ketjussa, joka
sisältää sellaisia tekijöitä kuten Friedrich Hegel, Karl Marx, Arnold
Toynbee, Oswald Spengler ja viimeisimpänä Francis Fukuyama.
 Innostuinkin valtavasti huomatessani tällaisen kirjan ilmestyvän.
Minkä sanoman se voi sisältää 2000-luvun maailmassa? Miten sitä
tulisi arvioida?

On monentyyppistä mielenkiintoista historianfilosofiaa, mutta
spekulatiivisen historianfilosofian kirjahanke edellyttää erityisen
kovaa itseluottamusta ja luovuutta. Tämä lajityyppi oli pitkään
pannassa 1900-luvulla. Historioitsijoita se ei ainakaan sen
filosofisessa muodossa kiinnostanut ja analyyttinen
historianfilosofia piti sitä lähinnä uskontoon verrattavana
epäempiirisenä maailmankatsomuksena, joka sisälsi huonosti
määriteltyjä käsitteitä ja joka yritti kehäpäätelmämäisesti todistaa
jo lähtökohtaisesti omaksuttuja premissejä.  Analyyttinen
historianfilosofia sanoutui jyrkästi irti kaikista yrityksistä
paljastaa historian mieli, kulun suunta tai todelliset vaikutusperät.

Nimi on kuitenkin liian hyvä, sillä Vihavaisen kirja tuottaa
odotuksiin nähden pettymyksen. Mitään syvällistä historian filosofiaa
siihen ei sisälly. Eikä sitä voi myöskään rinnastaa 1900-luvun alun
monumentaalisiin kulttuuripessimisteihin Toynbeehin ja Spengleriin,
joiden mallit syntyivät osittain mittavan vertailevan
kulttuurintutkimuksen seurauksena.  

Jäljelle jää kaksi vaihtoehtoa. Kirjaa voitaneen pitää joko tekijän
poleemisena kulttuurin kritiikkinä tai empiirispohjaisena teesinä
historian kulusta.  Koska vain noin kolmasosa kirjaa oikeastaan
käsittelee sitä, mistä länsimaiden tuhossa oikein on kyse, ja muu osa
tuo esiin ennen kaikkea tekijän näkemyksiä eri kulttuurin ilmiöistä,
on sitä pidettävä kulttuuripolemiikkina. Tätä tukee myös se, että
kirja on lähtenyt liikkeelle kolumneista Kanavassa ja muokkautunut
sittemmin esseekokoelmaksi. Mutta annetaan kirjalle kuitenkin
mahdollisuus kulttuurien metahistoriana ja tarkastellaan esille
tuotuja teesejä. Osuvatko teesit oikeaan? Antavatko ne aiheen odottaa
länsimaiden tuhoutuvan?

Väite länsimaiden tuhosta perustuu lähinnä kolmeen oletukseen. Olemme
eläneet yli luonnonvarojen ja kulkemassa kohti ekokatastrofia.
Toiseksi itä ja erityisesti Kiina nousevat länsimaita vahvemmiksi.
Kolmanneksi muiden kulttuurien edustajat muuttavat Eurooppaan
musertaen sen kulttuurin nimenomaisesti eurooppalaisena kulttuurina.
Kahteen ensimmäiseen teesiin on helppo yhtyä. Ekokatastrofien
välttäminen muodossa tai toisessa on yksi aikamme suuria haasteita,
vaikka ei voi tietenkään olla varma etteikö ihminen lopulta oppisi
niitä ennakoimaan ja teknologiaa käyttäen välttämään. Yhtä
ilmiselvästi maailman voimasuhteet ovat muuttumassa ja Kiinasta on
tulossa sekä sotilaallinen, taloudellinen ja ehkäpä kulttuurinenkin
suurvalta. Samaan aikaan Euroopan ja vähemmässä määrin Yhdysvaltojen
suhteellinen painoarvo on laskemassa. Tästä on kirjoiteltu jo kohta
pari vuosikymmentä.   

Mutta miksi nämä kaksi teesiä merkitsisivät nimenomaan länsimaiden
tuhoa? Luonnonkatastrofit tulevat varmaan koettelemaan kaikkia
kulttuureita. Ja idän nousussa on kyse suhteellisen painoarvon
muutoksesta, ei tuhosta.

Vihavaisen kolmas teesi on kaikkein mielenkiintoisin ja väitteenä
kyseenalaisin. Lähtökohta on, että maailma jaetaan Samuel
Huntingtonin tapaan toisiinsa yhteensopimattomiin
kulttuuripiireihin.  Näkemys pitää sisällään ajatuksen jonkinlaisesta
eurooppalaisuuden kulttuurisesta ytimestä, joka on nyt uhattuna
tuhoutua muiden kulttuurien toimesta. Ajatus kulttuurisesta ytimestä
on mielenkiintoinen, joskin vaikea määritellä, eikä sitä määritellä
tässäkään kirjassa muutoin kuin 'helleenis-kristillisenä' (272) ja
pyrkimyksenä 'totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen' (277).  Ajatusta ei
ole syytä silti sivuuttaa olankohautuksella.

Vihavainen näkee jo nyt länsimaisessa kulttuurissa useita rappion
merkkejä, jotka arvattavasti valmistavat tietä kulttuuriselle
tuholle. Väitettä rappiosta on hyvä arvioida lääkärin näkökulmasta.
Meillä on epäily sairaasta potilaasta, jolla väitetään olevan useita
sairauden oireita. Kuuluvatko oireet yhteen? Todistavatko ne
rappiosairauden olemassaolosta?

Vihavaisen lista kulttuurisen muutoksen ja rappion merkeistä on
pitkä: koulusurmat, kaksoistornien tuhoaminen, Internet-virusten
tehtailu, satoja kuolonuhreja aiheuttaneiden metsäpalojen
sytyttäminen, tapaus jossa isä telkeää lapsensa seksiorjaksi
vuosikymmeniksi, jne.  Vihavaisen mukaan taustalla oleva kulttuurinen
muutos on uskonnollisuuden vähentyminen ja uskonnon korvautuminen
konsumerismilla, mikä liittyy myös yleisen egoismin, hedonismin ja
narsismin nousuun:  'Elämää suuremmat arvot ovat länsimaisessa
sivilisaatiossa hukassa, ellei sellaisiksi katsota yksilöiden
narsistista raivoa' (29).

Ensimmäiseksi on kysyttävä, onko kuvaus uskonnollisuuden ja
konsumerismin suhteesta uskottava. Euroopan kohdalla voisi ehkä
ajatella, että on, mutta Yhdysvaltojen kohdalla ei mitenkään.
Siellähän ovat sekä uskonnollisuus ja kulutususkoisuus olleet
nousussa ja tuntuvat pystyvän sujuvaan yhteiselämään. Emme siis voi
puhua länsimaiden tuhosta tässäkään mielessä. Miksi siis puhua
tuhoutumisesta tai rappiosta muutoksen sijaan?

Ovatko yllä olevat ilmiöt todella oireita kulttuurin rappiosta?
Mielestäni ei ole lainkaan varmaa, että kyse on meidän
aikakaudellemme kuuluvista ainutlaatuista ilmiöistä. Voisi hyvin
ajatella, että ne ovat viimeisimpiä ilmentymiä ihmiskunnan synkässä
historiassa. Karmaiseekin ajatella, kuinka paljon esimerkiksi lasten
ja naisten hyväksikäyttöä ja kidutusta on ollut yhteiskunnissa,
joissa julkinen valvonta ja kritiikki on ollut minimissään.
Koulusurmat ovat ennen kuulumaton ilmiö, mutta onko kyseessä vain
vanhan idean uusi toteutustapa? Teräaseen kanssa ei saanut tuhoa
siinä määrin kuin ampuma-aseilla. Lentokoneita ei ole tietenkään
ollut aina, mutta terroritekoja kyllä. Itsensä uhraaminen tuskin
sekään on uusi ilmiö. Kyseiset teot ovat järkyttäviä ja muodoiltaan
uusia. En olisi silti varma, että ne erottuvat pohjimmiltaan
ihmiskunnan pitkässä julmuuksien historiassa. Onhan nyt kuitenkin
eletty länsimaissa pitkään ilman tuhoisia sotia, toisin kuin vaikkapa
1900-luvun alkupuoliskolla. Natsitkaan eivät onnistuneet tuhoamaan
länsimaita tai edes eurooppalaista kulttuuria.

Vihavainen on oikeassa, että massakuluttaminen kulttuurisena ilmiönä
ja nykyisessä mittakaavassa on uusi. Mutta ei ole myöskään vaikea
löytää vaihtoehtoisia tulkintoja rappiotulkinnalle. Onko se jotain
sellaista, jota massat eivät olisi tehneet aikaisempina vuosisatoina
jos materiaaliset resurssit olisivat antaneet siihen mahdollisuuden?
Olisiko kysymys väärin suuntautuneesta biologisesta tarpeesta haalia
niin paljon kuin mahdollista, jonka funktio on peräisin puutteen
aikakaudelta? Vihavainen tuntuu osuvan oikeaan siinä, että hyvää
eettisenä ideaalina ei tavoitella julkisella tasolla kuten
aikaisemmin. Mutta tämä johtunee aikakautemme näköalattomuudesta ja
tulevaisuusjänteen lyhyydestä.  Mikä poliittinen taho tietää ja
uskaltaa määritellä, mitä hyvä elämä ja yhteiskunta ovat, ja rakentaa
poliittisen muutosvisionsa sen mukaan?

Kirja sisältää monia varsin ongelmallisia käsityksiä, kuten sen että
voimme erottaa paljaalla silmällä eläin- ja ihmisrotuja, johon
genetiikka ei kykene. Tämä on filosofisesti ongelmallista, jos otamme
sen kirjaimellisesti. Minä ainakin näen yksittäisiä eläimiä ja
ihmisiä, en 'rotuja' enkä myöskään 'lajeja'.  Molemmat ovat
lähtökohtaisesti teoreettisia käsitteitä, joita ei näe 'paljaalla
silmällä'. Olisi lisäksi hyvä oppia erottamaan ihon väri rodusta.
'Mustalla' voi olla hyvin pitkälle eurooppalainen geeniperimä.
Kaikkein populaarimpana esimerkkinä voi mainita presidentti Obaman,
joka on geneettisesti yhtä 'musta' kuin 'valkoinen', vaikka hänet
mielletään rodultaan edelliseksi. Yhdysvaltojen kohdalla on muutenkin
ongelmallista laskea väestöä rotujen perusteella. Puhutaan mustista,
valkoisista ja latinoista, mutta sekoittumista on ollut jo kauan.
Mihin ryhmään kuuluu eurooppalaisperäisen ja latinon lapsi? Ja
latinalaisperäisellä väestöllähän on lähes poikkeuksetta
eurooppalaista perimää jossain muodossa. Kyse onkin paljon enemmän
kulttuuri- kuin rotukategorioista.

Yhtä omituiselta tuntuvat Vihavaisen piikittelyt naisasialiikettä ja
feminismiä kohtaan. Vihavainen tuntuu olevan täysin kyvytön
tunnistamaan sukupuolirooleihin liittyviä yhteiskunnallisia
käyttäytymismalleja, jonka seurauksena hän palauttaa asian yksilön
tasolle: 'Sille, joka haluaa tehdä jotain laumasta poikkeavaa, ei
siis riitä se, ettei häntä siitä kukaan estä, vaan hän haluaa vielä
lisäksi kerjätä teolleen arvostustakin, jotta uskaltaisi siihen
ryhtyä' (115). 'Suomalainen nainen itse asiassa onkin verrattain
vapaa, kaikesta ruikutuksesta huolimatta' (116). 'Ja lopuksi vielä
lähes skandaalinomainen toteamus, että 'On luonnon laki, että nuoret
naaraat aiheuttavat, käytöksestään riippumatta ympäristönsä uroksissa
seksuaalista häiriötä' (262). Naisten on siis otettava vastuu miesten
seksuaalisesta häirinnästä?

Kirjan parasta antia ovat Venäjä-kuvaukset, joissa tekijän
asiantuntemus tulee hyvin esiin. Nautinnollisia pätkiä edustaa
analyysi venäläisten kansallisuuskäsitteestä, joka eroaa
suomalaisesta.  Venäjän eri väestönryhmillä on eri kansallisuudet, ja
heille esimerkiksi Mannerheim oli 'ilman muuta ruotsalainen paroni'
(202). Myös Suomen kansainvälistymistä käsittelevä pätkä on
mielenkiintoinen; esimerkiksi toteamus, että muutos on ollut niin
nopeaa, että suurten ikäluokkien joukosta löytyy ihmisiä, joiden
lapsuuden kokemukset maalaisympäristössä yhdistyvät 1800-luvun
esiteolliseen yhteiskuntaan, mutta jotka ovat sitten saattaneet
toimia kosmopoliittisissa ympäristöissä kansainvälisissä tehtävissä
(187).

Merkillistä Vihavaisen argumentoinnissa on kuitenkin se, että hän
useassa kohdassa kirjaa niin muodikkaasti maalailee maahanmuuton
uhkakuvia, mutta ei puhu kovin suoraan mitkä maahanmuuttoryhmät ovat
ongelmallisia. Ilmiselvästi kyse ei ole hyväpalkkaisista
it-ammattilaisista tai vaikkapa Suomeen tulleista amerikkalaisia.
Vihavainen tuntuu suhtautuvan positiivisesti myös venäläisten
muuttoon ja pahoittelee venäläisten negatiivista mainetta Suomessa.
Tässä yhteydessä Vihavainen oikeantuntuisesti huomauttaa, että
integroitumista yhteiskuntaan voi todella odottaa vasta toisen
sukupolven aikana ja että kansanryhmien on myös saatava kehittää omaa
kieltään ja kulttuuriaan sen ohella (207). Kaikki kulttuurit eivät
kuitenkaan saa osakseen samanlaista ymmärtämystä, joka tuli myös
esiin islaminuskoisten kritiikkinä syksyllä 2009 tiedotusvälineissä.
'Maahanmuuttokriittisyys' taitaa heijastella enemmän tekijän omia
kulttuurisia mieltymyksiä kuin tosiasioita.

Vihavaisen polemiikissa kaikuu nykyaikaista elämäntyyliä paheksuvan
moralistin ääni, joka voivottelee snelmannilaisen
kansallisvaltioidyllin saavuttamattomuutta. Voi olla, että yhä
suurempien väestönosien liikkuessa ja siirtyessä asumaan uusin maihin
ei 'välttämättä tule johtamaan uuden, moniarvoisemman ja
suvaitsevamman kulttuurin syntyyn' (126). Mutta vaikeaa on nähdä mitä
idylleihin käpertyminen auttaisi. Tuntuu hyvin vaikealta muuttaa sitä,
että ihmiset, tavarat ja ajatukset liikkuvat ja rajat merkitsevät
paljon vähemmän kuin aikaisemmin. Suomeen muutetaan, suomalaiset
muuttavat, suomeen tuodaan  tavaroita, suomalaisia tavaroita viedään
muualle, internet luo päivittäin uusia maailmanlaajuisia yhteisöjä,
jne. Kyllä tämä merkitsee länsimaisen kulttuurin muutosta, mutta
merkitseekö sen rappiota? Toisaalta, onko kyseessä vain länsimaisen
kulttuurin muutos vai muuttuvatko muutkin? Riippuu siitä
hahmotetaanko maailma näiden syntyvien, kehittyvien ja rappeutuvien
kulttuuriorganismien kautta. Ehkäpä kyseessä on hidas amalgaatio,
jossa syntyy (on jo syntynyt?) maailmankulttuuri paikallisuuden
rinnalle. Samoja tv-ohjelmia katsotaan, samantyyppistä musiikkia
kuunnellaan, samantyyppisiä ruokalajeja saa eri puolilta maailmaa,
samantyyppisissä yliopistoissa opiskellaan, englantia puhutaan, jne.

Välillä on vaikea tietää, mitä Vihavainen tahtoo. Äänessä on
närkästynyt mies, joka ei saa tolkkua nykymenosta. Hän vihjaa, että
väkivalta on lisääntynyt nykyisessä kulttuurissa ja että sitä ei
paheksuta kuten ennen, vaan jopa ihannoidaan. Vaikka kirjoittaja
myöntää, että ei ennenkään asiat olleet ihan mallillaan, silti hän
tuntuu kaipaavan menneisyyden siloiteltuun ja voisiko sanoa jossain
suhteessa tekohyveelliseen maailmaan. Eiköhän väkivallan kulttuurilla
ole aika pitkät perinteet länsimaissa. Yksi esimerkki sieltä
karmeimmasta ovat kaasukammiot, jotka mielestäni vetävät vertoja jopa
viime aikojen joukkosurmille, jos tällaisessa vertailussa nyt
ylipäätään on mitään mieltä. Välillä Vihavainen syyllistyy
aikamoisiin ylilyönteihin: 'Vanhemmasta kirjallisuudesta tai
elokuvasta on turha hakea sitä sadistista ja silmitöntä väkivaltaa,
joka nyttemmin on muuttunut esittävän taiteen ja katukäyttäytymisen
normaaliksi elementiksi. Siitä on tullut jossakin mielessä kaikkien
odottamaa käytöstä' (131). Miten niin on tullut kaikkien odottamaa
(katu)käyttäytymistä?!

On erittäin vaikea sanoa, miksi joukkomurhat, joita Suomessa on nähty
viime vuosina, ovat tapahtuneet, kun niitä ei sellaisenaan tunneta
historiasta.  Globaalilla tiedonkululla ja malleilla on varmasti
merkitystä. Kuten Vihavainen toteaa, jos aikaisemmin heilutti
puukolla, niin sillä ei millään saa samanlaista tuhoa aikaan kuin
tuliaseilla. Vihavainen uskoo, että vanhempi häpeäkulttuuri olisi
ehkäissyt näitä murhia. Mutta kyllä Suomessa häpeäkulttuuri on
edelleenkin niin vahva, että en ainakaan henkilökohtaisesti toivoisi
sen vahvistuvaan. Ja sopii epäillä, että se estäisi näitä
teurastuksia suunnittelevia. Voisi käydä päinvastoin. Sehän saattaisi
antaa suuremman virikkeen 'näyttää' nöyryyttäjille. Ja vielä:
Vihavainen kirjoittaa, 'Sen sijaan, että raaka tappaja leimattaisiin
ali-ihmiseksi ja elukaksi ... Hänet nostetaan mediassa myyttisiin
korkeuksiin. ... Kansan on tunnettava sankarinsa, kuten sanotaan'
(129). Vihavaiselta on tainnut jäädä huomiotta, että prinsessa Dianan
kuoleman jälkeen suurten tragedioiden surutyöstä on tullut suorastaan
massailmiöitä länsimaissa. On käsittämätöntä väittää, että murhaajia
pidettäisiin sankareina.

Vihavaisen tekstissä ei ole lopulta paljoakaan sellaista, joka
vakuuttaisi länsimaiden tuhosta. Tuhon kannalta teoksen ensimmäinen
osuus on kaikkein varteenotettavin. Kirjassa olisi voinut tarkastella
eri maailmanosien keskinäisten voimasuhteiden muutosta
yksityiskohtaisemmin. Ilmeistä on, että ainakaan Eurooppa ei ole
taloudellisesti, sotilaallisesti ja diplomaattisesti sitä mitä se oli
sata vuotta sitten, ja että toisaalta erityisesti Kiina ja Intia ovat
vahvistumassa kaikissa näissä merkityksissä. Mutta kirja sisältää
lopulta liian vähän tällaista analysointia ja taustoittamista.
Teoksen pisin keskiosuus kertoo ennen kaikkea yhden varttuneen miehen
mielenmaailmasta, ja sisältää jeesustelua nenärenkaista,
homoseksuaalisuudesta ja sukupuolenvaihdoksista. Rappiota voi
kuitenkin tarkastella vain tietyn ideologian tai näkemyksen kautta.
Se mikä näyttäytyy yhteiskunnallisen rappion ilmiöltä ja
yhteiskunnalliselta nihilismiltä, ja joka voi jollekin olla
'materialismia, hekumallisuutta, irstautta, pahetta', voi olla
liberaalisen yhteiskunnan kasvot, jossa jokainen on vapaa etsimään
omaa hyväänsä. Järkevämpää olisikin ollut määritellä suoraan oma
arvomaailma ja kertoa, mikä kirjoittajalle edustaa rappiota ja sitten
tarkastella onko länsimainen maailma kulkemassa kohti sitä.  

Rappioargumentin kannalta kirja myös sisältää virheellisiä väittämiä.
Vihavainen haluaa esiintyä jonkinlaisena poliittista korrektiutta
vihaavana totuuden torvena, mutta kyse on oikeasti sosiaalisesta
konservatismista. Ei ole totta, että Imatran seurakunnan kirkkoherran
sukupuolen vaihdos ei herättänyt juuri lainkaan pahennusta. Tammikuun
alussa 2010 kirjoitettiin, että Imatran kirkosta eroamiset
lisääntyivät merkittävästi, jonka seurauksen kirkkoherra on eroamassa
keväällä 2010. En tiedä pitäisikö Vihavainen tätä hyvä vai huonona,
vai pyrkisikö hän vain 'kuvaamaan'. Mitä hyötyä on pohtia lävistyksiä
siitä näkökulmasta, että ne ovat 'orjan merkkejä' tai saavat ihmisen
näyttämään 'primitiiviseltä tropiikin alkuperäisasukkaalta' (145). 
Kenelle saavat, kenelle eivät.

Kirjasta nousee esille huoli yhtenäisyyskulttuurin pirstaloitumisesta
ja jaetun selkeän moraalisen koodiston kyseenalaistuminen. Tätä
Vihavainen ei sulata. Kirjassa ei huomioida, että yksilöiden tasolla
tämä ei tarkoita, että 'kaikki käy', vaan että heillä voi olla selkeä
moraalikoodisto. Yksilöistä löytyy pitkälle menevää suvaitsevaisuutta,
mutta myös pitkälle menevää suvaitsemattomuutta.

Vihavaisen ajattelu tuntuu sisältävän ajatuksen, että suomalainen
kulttuuri säilyy parhaiten sulkeutumalla mahdollisimman pitkälle.
Tämän eteen voidaan vaikka luopua talouskasvun tavoitteesta, jotta
vältymme tuomasta ulkomaista työvoimaa väestörakenteen muuttuessa. On
pakko sanoa, että tällainen Albanian tai Pohjois-Korean mallia kohti
kulkeva tie ei vastaa omaa käsitystäni suomalaisen kulttuurin
kehittämisestä. Itse näkisin suomalaisen kulttuurin muuttuvan
avoimemmaksi, nimenomaan henkiseltään ilmapiiriltään. On toki syytä
pohtia minkälaista ulkomaalaispolitiikkaa halutaan suosia. Kyllähän
maahanmuutto kulttuurien kohtaamisena varmasti aiheuttaa ongelmia,
mutta niin aiheuttaisi Suomen umpioituminen ja impivaaraistuminenkin
- todennäköisesti paljon suurempia.

Ainakin yhdestä asiat Vihavaisen kanssa voi olla samaa mieltä.
Suomalaisen keittiön suurempi arvostaminen ja kehittäminen, ja
nostaminen vaikka kansainväliseksi vientiartikkeliksi, kuulostaa
hyvältä. Toivotaan, että tämä profetia toteutuu.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/