[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Savo - menneisyydestä modernin kynnykselle

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke  toimittaja, FT, Helsinki 
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Räsänen, Riitta (toim.) : Savo ja sen kansa. SKS, 2008. 560 sivua.


Savo - menneisyydestä modernin kynnykselle
---------------------------------------------------------

Yli 500-sivuinen yleisesitys levittää lukijan eteen Savon kadonneen
kansankulttuurin kokonaisuudessaan, naurishaudikkaista
naurunaiheisiin. Kirja käy kansatieteilijälle ja folkloristille sekä
kotimaisemiaan kaihoavalle maassamuuttajalle.


Savolaista kansankulttuuria käsittelevä muhkea teos on kuusiosaisen
Savon historian täydennysosa. Vaikka se on ilmestynyt jo
toissasyksynä, ei kirjan arvostelu liene myöhäistä vieläkään, ja
verkalleen edennyttä arviointiprosessiani voin mainiosti puolustaa
sillä, että kirjan tekemisessäkään ei ole hötkyilty. Teoshanke
pantiin alulle Joensuun yliopistossa 1990-luvun alussa pidetyn
Savolaiskulttuurit-symposiumin jälkitunnelmissa, ja kirjoittajat
lähestyivät Savon Säätiötä rahoituksen toivossa jo 1990-luvun alussa.
Rahaa kuitenkin saatiin vasta vuonna 2003, silloin Euroopan Unionin
aluekehitysrahastosta. Pohjois-Savon liitto, Etelä-Savon
maakuntaliitto sekä alueen kunnat ovat nekin tukeneet työtä
rahallisesti, ja ohjausryhmänä on ollut eri yliopistojen
professoreista ja dosenteista koostuva toimituskunta.

Seitsemän kirjoittajaa, lukuisia näkökulmia

Kirjoittajia on seitsemän. He edustavat kansatieteen,
folkloristiikan, suomen kielen ja taidehistorian tutkimusta, joten
kirja on varsin monipuolinen artikkelikokoelma. Savoa ja sen kansaa
päästään lähestymään useasta eri näkökulmasta, vaikka samaltakin
tekijältä on kirjassa useampia artikkeleita. Eniten näyttävät
ahkeroineen Turun yliopiston kansatieteen emeritusprofessori Matti
Räsänen ja teoksen toimittaja Riitta Räsänen, jotka ovat useimmiten
kirjoittaneet artikkelinsa yhdessä.

Teos jakautuu neljään päälukuun. Ensimmäiset sata sivua käytetään
alueen ja kansan, seuraavat sata uskomusmaailman esittelyyn.
Elämismaailma, johon kuuluvat elinkeinot ja ihmisen maallinen
vaellus, ruokatalous ja vuodenkiertokin, vie kaksisataa sivua, mutta
katsaus savolaiskansan arvomaailmaan on hyvin lyhyt, vain noin 30
sivun mittainen. Kaikkiaan kirjassa on 560 sivua, josta varsinaista
tekstiä noin 480. Yli 20-sivuinen kirjallisuusluettelo houkuttelee
lukijaa etsimään lisää tietoa kansankulttuurista, tavoista ja
vuotuisjuhlista, työstä ja ilonpidosta, ruokakulttuurista ja
naimatavoista tai vaikkapa alueen taiteilijoista. Heitäkin Savon
kivinen maaperä on tuottanut.

Kuvitus on runsas - lähes joka aukeamalla on ainakin yksi kuva -  ja
osin nelivärinen. Kuvat ja piirrokset - viimeksimainittuja on
erityisesti kansanomaista rakentamista käsittelevissä luvuissa -
täydentävät tekstiä hyvin. Useiden kuvien yhteydessä on pidennettyjä
kuvatekstejä, jotka toimivat tietoiskutyyppisesti: kun kirjaa
selailee, niistäkin näkee päällisin puolin, mistä juuri siinä
kohdassa on kysymys.

Savolaisten tai maakunnan ihmisiä kuvanneiden taiteilijoiden teoksia
on sijoitettu muuallekin kuin Savon kansa taiteessa -lukuun. Ratkaisu
selittynee joko teknisillä seikoilla - koko kirjaa ei missään
tapauksessa olisi kannattanut tehdä neliväriseksi, joten kuvat on
sijoitettu vain muutamille kirjapainoarkeille, jotka valmiissa
kirjassa jakautuvat eri puolille - tai sillä, että näin on saatu
kuvitukseen vaihtelua ja kuvitusta sinnekin, mistä sitä ehkä muuten
olisi puuttunut. Se tekee kuitenkin taiteilijoita käsittelevän luvun
lukemisen hitaaksi ja hankalaksi; lukijahan joutuu etsimään tekstissä
esitellyt teokset pahimmillaan jopa usean sadan sivun päästä.
Marjo-Riitta Simpasen kirjoittama teksti on muutoin erittäin antoisa
ja yksityiskohdissaankin rikas: monista tunnetuista maalauksista on
kerrottu paitsi niiden maalauspaikat, myös mallien henkilöllisyys ja
monia muita kiinnostavia detaljeja.

Monenlaisille lukijoille 

Artikkelikokoelma on antoisaa luettavaa niin kansatieteilijälle ja
folkloristille kuin kulttuurihistorioitsijalle. Se sopii mainiosti
myös tavalliselle entisaikojen elämästä kiinnostuneelle ihmiselle:
vaikka teksti kestää tieteellisen tarkastelun, myös ei-akateeminen
kansalainen jaksanee teoksen lukea. Etenkin jos sattuu olemaan
kotoisin Savosta ja sietää sen, että kirja liikkuu koko ajan
menneisyydessä. Muuttotappiokuntien ongelmat, Kuopion virkeä
yliopisto ja saman kaupungin puuhakas palloseura sekä muut viimeisten
50-60 vuoden tapahtumat ja ilmiöt jäävät täysin huomiotta, mikä
tietysti on melko yleistä kansankulttuuria tutkittaessa.

Kirjan käsittelemä aikajakso yltää myyttisestä menneisyydestä
modernin kynnykselle eli 1950-lukuun, jolloin viimeistenkin maakylien
elämä mullistui kansakoululuokkien kasvuun, renkien ja piikojen
katoamiseen, lehmisavujen sammumiseen ja sähkövalojen syttymiseen.
Jotkut luvut - esimerkiksi liikenteestä kertova - pysähtyvät
1900-luvun alkuun. Näin liikenteestä on esillä lähinnä vesiliikenne,
joka kuitenkin alkoi vaihtua useimmilla Savon paikkakunnilla
linja-autokyyteihin jo maailmansotien välisenä aikana.

Murretta ja talonpoikaisia tapoja

Alueen ja kansan esittelyyn liittyy olennaisena osana kansan kieli,
tässä tapauksessa siis Savon murre. Sen nosti yleiseen tietoisuuteen
1990-luvun yleinen murrebuumi - ja osaltaan myös suonenjokelainen
sarjakuvapiirtäjä 'Jope' Pitkänen, jonka Näkymätön Viänänen ja Lempi
on nähty mm. iltapäivälehdissä. Tässä yhteydessä tulee tietysti
mieleen se, että savon murretta on vuosikymmenet käytetty esimerkiksi
elokuvissa silloin, kun on haluttu korostaa jonkun humoristiseksi
tarkoitetun hahmon pöljyyttä. Artikkelin kirjoittaja Aila Mielikäinen
ei kuitenkaan juuri tee Savon murteen käytöstä tämäntyyppisiä
havaintoja, vaan lähestyy sitä kielitieteilijänä. Hän jakaa
muinaiskarjalaisesta kantakielestä syntyneet savolaismurteet
yhdeksään alaryhmään, jotka poikkeavat toisistaan niin ääntämyksen
kuin sanastonkin suhteen.

Muutamiin murre-eroavuuksiin minäkin pääsin tutustumaan jo
lapsuudenkodissani: Kallaveden itäpuolella syntynyt isäni ja saman
järven länsipuolelta kotoisin ollut äitini jaksoivat jatkuvasti
väitellä siitä, puitiinko viljaa riusalla vai varstalla. Keskustelua
käytiin täysin riippumatta siitä, että riihenpuinti oli tuolloin jo
ajat sitten kadonnutta kansanperinnettä eivätkä vanhempani edes
olleet maanviljelijöitä. Eivätkä liioin kansatieteilijöitä.

Artikkelissaan Mielikäinen esittelee ja erittelee tyypillisiä
savolaismurteiden piirteitä. Niitä ovat mm. välivokaalistuminen
(hölökyn kölökyn), diftonginreduktio (hauska -> haaska) joka yleensä
tuottaa muunmurteisille suurta huvia, liudennus ja
koloratiivikonstruktio. Viimeksi mainittu puhetapa, jossa neutraalia
pääverbiä täydentää tekemisen tapaa kuvaileva verbi, tunnetaan
muillakin murrealueilla, mutta yleisin se on Savossa. Siellä ihmiset
juosta jolkottavat, kävellä humputtavat ja nauraa lekettävät yhä
edelleen.

Jäin kuitenkin kaipaamaan tietoa ruotsin kielen vaikutuksesta
savolaiseen sanastoon. Erityisesti menneiden sukupolvien emännät,
kuten 1900-luvun alussa syntynyt isoäitini, kietaisivat förkkelin
eteensä, valmistivat soossin ja kantoivat kahveleita rikulla tai
taltrikilla. Ruotsalaisperäiset sanat, jotka useimmiten liittyivät
naisten töihin ja ruoanvalmistukseen, ovat arvatenkin levinneet
kansan keskuuteen säätyläistaloista ja Savon harvalukuisista
kartanoista.

Kartanoiden vaikutusta olisi ehkä voinut pohtia myös Matti ja Riitta
Räsäsen kirjoittamien maataloutta käsittelevien, muuten varsin
monipuolisten artikkelien yhteydessä. Tarkoitan tässä siis niitä
'oikeita' kartanoita, ei 'kartanoa' sellaisena käsitteenä kuin se
Savossa useimmiten esiintyy. Savolainen kartanohan ei ole kaksinen:
sana tarkoittaa alueen murteessa talon tai torpan pihapiiriä
rakennuksineen.

Kuten jo tuli todetuksi, kirja käsittelee enimmäkseen kokonaan
kadonnutta maailmaa, elämänpiiriä jota ei enää Savon sydänmailtakaan
tapaa. Vaikka maatalous - monesti kaskiviljelyksestä alkunsa saanut
pienimuotoinen viljanviljely muutamalla kyyttölehmällä, pienoisella
lammaslaumalla ja työhevosella täydennettynä - onkin ollut maakunnan
pääelinkeino, on sinne tänne syntynyt myös alkeellista teollisuutta:
järvimalmia jalostavia ruukkeja, jokunen saha ja muutama muu
puunjalostusteollisuuden yritys, kuten lankarullatehdas. Teoksen
pääpaino on kuitenkin talonpoikaisessa elämäntavassa, joka jossakin
määrin poikkesi vauraampien seutujen vastaavasta. Savolaiset navetat
olivat pieniä, karja eli kevättalvesta nälkärajalla kuten usein
karjankasvattajatkin, ja esimerkiksi kotivoita tehtiin Savossa
pitempään kuin Etelä-Suomessa.

Kirjasta käy erittäin hyvin ilmi, miten vahvasti kaikki eläminen
kietoutui vuodenkiertoon. Työt määräytyivät luonnon kalenterin
mukaan. Aika oli syklinen käsite. Vuosi jakautui työntäyteiseen,
pitkälti ulkona aherrettavaan kesäpuoleen ja pirtissä puhdetöiden
ääressä vietettävään talvipuoleen. Kaikki työ piti toimittaa oikealla
ajallaan ja oikealla tavallaan, ympäröivä maisema ja maailma oli
täynnä enteitä, joiden turvin yritettiin ennustella säitä, tulkita
vuodentuloa ja joissakin tapauksissa myös anastaa naapurilta karja-
ja kalaonnea. Yliluonnollinen oli läsnä arjessakin vahvasti ja
taikoja tehtiin etenkin tiettyjen rituaalinomaisten töiden, kuten
lehmien laitumelle laskemisen tai kevätkylvöjen aloittamisen
yhteydessä. Myytit, riitit ja tietäjän toimet Savon maisemissa on
selostettu tarkoin, mutta ne eivät sanottavastikaan näytä poikenneen
muun Suomen vastaavista.

Kirjassa todetaan, että mistään muualta ei ole tallennettu yhtä
rikasta ja monipuolista loitsurunoutta, mutta ei juurikaan pohdita,
mistä moinen johtuu. Olisiko niin, että ulkoinen köyhyys olisi
synnyttänyt yltäkylläisen tarinamaailman? Vai niin, että osittain
varsin syrjäisissä Savon pitäjissä olisi säilynyt perinnettä, mikä
muualla oli jo unohtunut ja kadonnut kerääjien ulottuvilta?

Joka tapauksessa: kun ylioppilaat 1930-luvulla keräsivät kansan
suussa kulkeneita sananparsia eri puolilta maata, Savolainen Osakunta
pääsi ylivoimaisesti parhaaseen keräystulokseen eli 300.000
sananparteen.


Mikä meidät erottaa muista?

Vaikka savolaiset ovatkin folkloristiikan professori Pekka Hakamiehen
mukaan 'suurimmaksi osaksi samanlaisia kuin muut ihmiset', on
maakunnassa muuhun Suomeen verrattuna tiettyä eroavuutta. Nokkela
järjenjuoksu on ollut arvossaan siellä, missä viljavainioiden koolla
ja muilla ulkoisilla menestyksen merkeillä ei ole koskaan päästy
ylvästelemään. Tarkemmin katseltuna eroja voi havaita myös köyhemmän
Pohjois-Savon ja sen niukkoihin oloihin tottuneen kansan sekä
vauraamman Etelä-Savon ja sen asukkaiden välillä. Tekijöiden mukaan
Pohjois-Savon arvomaailmaa on Etelä-Savoa voimakkaammin leimannut
herännäisyys ja sen myötä ankara kristillisyys. Tässä tekee mieli
väittää vastaan: ainakin minun ja muutamien savolaisystävieni
'körttiläisissä' lapsuudenpitäjissä uskontokin tuntui lupsakkaalta,
ja herännäispiirit suhtautuvat edelleen varsin suvaitsevasti
joihinkin kirkon kiistakysymyksiin.

Kokonaisuutena Savo ja sen kansa on kunnianhimoinen, tehtävänsä
täyttävä kansankulttuurin, kansanomaisten elämäntapojen ja
kansanuskomusten aarrearkku. Mahdolliset pienet puutteet voi
hyväksyä, sillä teoksen anti on runsas ja monipuolinen. Kun kirja on
vielä kauniisti taitettu, sitä voi suositella myös lahjakirjaksi
savolaiskytkentöjä omaaville syntymäpäiväsankareille. Etenkin suurten
ikäluokkien edustajille, joilla joissakin tapauksissa saattaa olla
muistissaan jopa omakohtaisia mielikuvia siantaposta ja savusaunasta,
kaalimaan kitkemisestä ja pikkuhaavojen paikkaamisesta piharatamon
lehdellä.

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/