[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Monta tapaa tuottaa menneisyyttä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi  FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Elina Makkonen: Muistitiedon etnografiaa tuottamassa. Joensuun
yliopiston humanistisia julkaisuja nro 58, 2009. 80 sivua.


Monta tapaa tuottaa menneisyyttä 
---------------------------------------------------------

Muistitiedon etnografiaa tuottamassa on perinteentutkimuksen alaan
kuuluva artikkeliväitöskirja. Se perustuu kolmeen
muistitietohankkeeseen, jotka paikantuvat Pohjois-Karjalaan: yksi
hanke koskee Kaltimon pahvitehdasta, toinen Kontiolahden kyläkirjoja
ja kolmas Joensuun yliopistoa. Tutkimus käsittelee menneisyyden
tuottamista ja muistitietohistorian rakentumista. Väitöskirja koostuu
johdanto-johtopäätösosasta ja kuudesta artikkelista. Muistitieto on
siinä sekä tutkimuksen lähde että kohde. Tutkimuksessa nousee esille
kysymys vallasta niin muistitiedon kuin tutkimustiedonkin
tuottamisessa: kuka saa luoda menneisyyskuvia ja historiaa ja kenen
ääni tutkimuksessa kuuluu.



Johdanto ja 3-6 artikkelia

Artikkeliväitöskirjat ovat jo pitkään olleet lääke- ja
luonnontieteilijöille selviöitä. Humanistit kirjoittavat edelleen
mieluiten monografioita, vaikka jo 1980-luvun alusta lähtien ovat
muutamat rohkeimmat väitelleet kokoomateoksilla. Yliopistojen
tutkinnoista annettu asetus (794/2004: 22 §) määrää: 'Väitöskirjaksi
voidaan hyväksyä myös useita samaan aihepiiriin kuuluvia tieteellisiä
julkaisuja tai julkaistavaksi hyväksyttyjä käsikirjoituksia ja niistä
laadittu yhteenveto, taikka muu vastaavat tieteelliset kriteerit
täyttävä työ. Julkaisuihin voi kuulua myös yhteisjulkaisuja, jos
tekijän oma osuus on niissä osoitettavissa.' 

Viime vuosina on onneksi yhä useampi uskalikko humanistikin
tavoitellut tohtorin arvoa koosteella, johon sisältyy tiedekunnan
'riittäväksi' katsoma määrä eli 3-6 samaa ongelmakokonaisuutta
käsittelevää artikkelia sekä laajahko johdanto-päätelmäosa. Eräät
tiedekunnat suosittelevat myös, että artikkelit ovat
vertaisarvioituja ja että vähintään yksi niistä on kansainvälinen
julkaisu. Ohjeissa ei kuitenkaan anneta konkreettisia
sivumääräsuosituksia väitöskirjan eri osille tai kokonaisuudelle.

Elina Makkosen Muistitiedon etnografiaa tuottamassa on yksi tuoreista
humanistisista kokoomaväitöskirjoista: respondentti puolusti sitä
Joensuun yliopistossa tammikuun lopulla 2010. Koska tällaiset
tutkimukset ovat vielä melko harvinaisia humanistien keskuudessa,
tarkastelen Makkosen työtä sekä uuden väitöskirjaformaatin että
sisällön kannalta. 

Tutkimukseen sisältyy kuusi artikkelia, jotka liittyvät kolmeen
Pohjois-Karjalaan paikantuvaan muistitietoprojektiin. Näissä
tutkittiin Kaltimossa vuosina 1897-1957 toiminutta pahvitehdasta,
Kontiolahden kyläkirjahanketta ja Joensuun yliopiston
muistitietohanketta. Kaltimon hankkeesta artikkeleita on kolme, ja ne
pohjautuvat Makkosen aikaisempiin opinnäytteisiin ja artikkeleihin.
Kyläkirjoista on yksi ja yliopistosta kaksi artikkelia. Kaikista
aihepiireistä Makkonen on kirjoittanut paljon muutakin. Teksteistä
viisi on ilmestynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamissa
artikkelikokoelmissa, yksi suomenkielisessä painetussa
aikakauslehdessä ja yksi englanninkielisenä suomalaisessa
verkkojulkaisussa: 

1. 'Producing the Past together: Group Interviews and Oral History'
(2005) 
2. 'Lapsuus menneen ja nykyisen vuoropuhelussa: kaltimolaisten
muistelupuheen tarkastelua' (2005) 
3. 'Kaltimo muistikuvina: piirrokset eletyn ja muistetun paikan
esityksissä' (2008) 
4. 'Kylät kirjoina. Tapauksia Kontiolahdelta' (2005) 
5. 'Instituution suullinen historia' (2006)
6. 'Yliopiston neuvoteltu muisti' (2008). 

Ensimmäisessä artikkelissaan Makkonen käsittelee ryhmähaastatteluja
ja perustaa pohdintansa paljolti aikaisempaan tehdaslapsuutta
käsittelevään tutkimustyöhönsä ja niihin ajatuksiin, joita hän on
esittänyt jo pro gradu- ja lisensiaatintutkielmassaan. Toisessa
artikkelissa hän summaan lisensiaatintyönsä havaintoja ja oivalluksia
lapsuuden muistelupuheesta ja -kerronnasta, joka tapahtuu menneisyyden
ja nykyisyyden vuoropuheluna kerrontahetken kontekstissa.
Samantapaisia ajatuksia kirjoittaja on esittänyt myös eräässä
aikaisemmassakin artikkelissaan. Kolmannessa artikkelissa Makkonen
tarkastelee lapsuuden merkityksellisiä paikkoja muistipiirroksissa ja
paikkoja koskevassa kerronnassa. 

Makkosen neljäs artikkeli on ainoa, joka edustaa kyläkirjahankkeita,
mutta se puolustaa hyvin paikkaansa kokonaisuudessa juuri sen vuoksi,
että siinä tulee esille taas yksi menneisyyden rakentamisen muoto,
jossa historiakuvan laatijoiden keskinäiset neuvottelut ovat
tärkeitä. Viidennen artikkelin otsikko ei paljasta, että siinä tekijä
tarkastelee yliopiston juhlaperinteeseen, merkkitapahtumiin ja
promootioon liittyvää muistitietoa, mutta viimeinen julkaisu sisältää
juuri sitä, mitä otsikko lupaa: refleksiivistä pohdiskelua yliopiston
muistitietohankkeesta ja siihen pohjautuvasta yliopiston 'suullisen
historian' tuottamisprosessista. - Suullisen historian käsite on
kuitenkin suomessa ongelmallinen, eivätkä kaikki muistitietotutkijat
sitä edes käytä. Sitä paitsi tuntuu oudolta sanoa painettua teosta
suulliseksi. 



Mitä artikkeleihin, mitä päätekstiin?

Vanhastaan humanistit ovat tehneet väitöskirjojaan pitkään ja
hartaasti, ja lopulta on ilmestynyt yli puolen tuhannen sivun
tiiliskivimonografioita, joista onneksi aletaan päästä eroon.
Makkosen teos on kohtuullisen kokoinen humanistinen väitöskirja.
Siinä on noin kaksisataa sivua, joista artikkelit vievät reilut sata,
johdanto-päätelmäosa noin 70 ja englanninkielinen tiivistelmä 7 sivua.
Ulkopuolisesta saattaisi hyvinkin tuntua, että tällaisen koosteen
tekeminen on helpompaa kuin monografian, mutta näin ei asia
varmaankaan ole, sillä jokaisen artikkelin tulee olla itsenäinen
kokonaisuus, jossa on huomioitava kulloisenkin julkaisupaikan
asettamat vaatimukset. Sitä paitsi, vaikka tiedekunnat ovat ohjeitaan
kirjanneet, ei ole itsestään selvää, kuinka tutkija ilmaisee
artikkeleista tutut asiat varsinaisessa väitöskirjassa ja kuinka hän
saa tekstiinsä jotakin tuoretta ja raikasta, mitä ei ole tullut
sanoneeksi jo aikaisemmin. Humanistiset kokoomaväitöskirjat hakevat
varmaan muotoaan ja laajuuttaan vielä pitkään, sillä töiden
tekijöiden, ohjaajien, tarkastajien ja lukijoiden odotukset eivät
varmaan helposti kohtaa.

Makkonenkin on kohdannut artikkelien ja 'Ison kirjan' osuuksia
koskevan pulman, eikä sitä ole ollut helppo ratkaista. Eräiden
seikkojen toistuminen useaan kertaan häiritsee varsinkin sellaista
lukijaa, joka on jo aikaisemmin tutustunut koosteeseen liitettyihin
artikkeleihin. Paikoin taas lukija jää kaipaamaan asioita, joista
tekijä keskustelee artikkeleissa, mutta joita hän ei tarkastele enää
varsinaisessa väitöskirjatekstissä, vaikka ne olisivat metodologisen
kokonaisuuden kannalta olennaisia. Tässä tutkimuksessa tällaisia
tarkemman käsittelyn ansainneita seikkoja olisivat olleet
muistipiirrokset ja ryhmähaastattelut, sillä muistipiirrosten
käytössä Makkonen on tehnyt ainutlaatuista työtä ja ryhmähaastattelut
ovat menetelmä, jota useimmat muistitietotutkijat kaihtavat, mutta
jotka hän on havainnut kiintoisiksi ja hedelmällisiksi. 



Monta tietä muistoista tulkintoihin 

Väitöskirjansa 'Johdanto'-luvussa Makkonen esittelee teoreettiset
lähtökohtansa ja näkökulmansa. Hän selittää, mitä tarkoittaa ja
millaista on luonteeltaan se muistitietoetnografia eli
hermeneuttiseen tutkimustraditioon pohjautuva ymmärtävä ja
tulkinnallinen muistitietotutkimus, jota hän tekee. Tutkija pohtii
myös refleksiivisyyden ja neuvottelun käsitteitä ja merkitystä
muistitietotutkimuksessa. Jäin kaipaamaan 'Johdannosta' vielä koko
tutkimusaineiston täsmällistä esittelyä sekä selostusta väitöskirjaan
sisältyvistä artikkeleista, jotta olisin päässyt heti alusta lähtien
selville tutkimuksen kokonaisuudesta. Tietoja aineistosta tihkuu
myöhemmin vähän kerrassaan, mutta artikkelit tekijä esittelee vasta
neljännessä luvussa. Artikkelien esittely jo 'kättelyssä' olisi ehkä
auttanut tekijää vähentämään lukuisia viittauksia tekemisiinsä
kirjoittaessaan aikaisempia opinnäytteitään ja väitöskirjan
ulkopuolelle jääneitä artikkeleitaan.   

Toisessa luvussa, 'Muistitietotutkimus ja tutkittavat hankkeet',
Makkonen esittelee suppeasti aikaisempaa tutkimusta sekä Kaltimon,
Kontiolahden ja Joensuun yliopiston muistitietohankkeet, joissa hän
on oman tutkimuksensa tehnyt. Kolmannessa,  'Muistitiedosta
etnografiaksi' -luvussa hän analysoi aineistojen tuottamista ja
hankkeita etnografisen tutkimuksen näkökulmasta osoittaen, miten
ihmisten muistoista muodostuu dialogisen haastattelun kautta
aineistoa, jota aineiston kukin tuottaja voi tulkita omista
lähtökohdistaan käsin. Tässä yhteydessä Makkonen nostaa esiin myös
eettiset seikat, jotka ovat tärkeitä kaikessa tutkimuksessa, mutta
joista erityisesti muistitietotutkijan on oltava tietoinen ja jotka
hänen on huomioitava. Neljännen luvun artikkeliesittelyn jälkeen
Makkonen kokoaa tutkimuksensa näkökulmat yleisesti käytetyn, mutta
mielikuvituksettoman 'Lopuksi'-otsikon alla vain kolmella sivulla.
Muutenkin välistä tuntuu, että tekijä olisi varmasti pystynyt
kaivautumaan asioihin vielä syvemmälle. 

Makkosen pääkysymys tutkimuksessaan on, miten menneisyyttä tuotetaan
erilaisissa muistelutilanteissa, muisteluaineistoissa ja
muistitietohankkeissa. Hän peilaa toisiinsa kolmea erilaista
hanketta, jotka kaikki ovat lähteneet yhteisöjen sisältä, niiden
omasta halusta tutkia ja tuottaa omaa historiaa. Hän pohtii
tutkijoiden merkitystä ja ennen kaikkea omaa rooliaan
menneisyyskuvien tuottajana. Hän myös tarkastelee, millaisia
neuvotteluja menneisyydestä muistitietotutkimuksessa käydään ja ketkä
tulkinnoista neuvottelevat. 

Ei ole suinkaan itsestään selvää, kenellä on valta tuottaa ja muokata
menneisyys- ja historiakuvia  ja kenen ääni muistitietotutkimuksessa
kuuluu eli kenen äänen tutkija päästää kuuluville, joten Makkonen
nostaa esille valtakysymyksen, joka on erityisen tärkeä moniäänistä
tulkintaa tuottavassa muistitietotutkimuksessa. Siksi hän myös pohtii
huolellisesti omaa osuuttaan tutkimusaineiston sekä menneisyyden
tulkintojen ja historiakuvien tuottajana. Erityisesti hän tekee sitä
väitöskirjan viimeisessä artikkelissa.  

Makkonen päättyy korostamaan tutkijan roolia ja merkitystä
tutkimuksen neuvottelijana ja tutkimustiedon tuottajana. Hän vaatii
tutkijaa kirjoittamaan auki omat tavoitteensa, sitoumuksensa ja
vaikutuksensa tuotettuun tietoon. Hän myös kehottaa tätä tiedostamaan
oman positionsa ja pohtimaan, miksi on päätynyt tiettyihin
ratkaisuihin ja mitkä seikat ovat hänen valintojaan ohjanneet. Näihin
näkemyksin on jokainen nykypäivän muistitietotutkija valmis yhtymään.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/