[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Nimistötietoa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Eira Uusitalo  FM, YTM, Hämeenlinna
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Ainiala, Terhi; Saarelma, Minna; Sjöblom, Paula: Nimistöntutkimuksen
perusteet. SKS, 2008. 369 sivua.


Nimistötietoa
---------------------------------------------------------

Nimistöntutkimuksen perusteet on tarkoitettu lähinnä yliopistojen
suomen kieltä ja nimistöntutkimusta opiskelevien kurssikirjaksi. Se
kuuluu kielitieteen alaan, mutta kiinnostaa varmasti myös monen muun
alan tutkijoita. Esimerkiksi sukututkijoille se voi olla oiva
apuneuvo. Teoreettisen taustan lisäksi kirjassa käsitellään laajasti
paikan- ja henkilönnimiä, jopa Suomea laajemmasta näkökulmasta.


Erilaisia kevyehköjä nimikirjoja ja -oppaita ilmestyy markkinoille
melkein vuosittain nimistä kiinnostuneille huviksi ja hyödyksi.
Nimistöntutkimuksen perusteet on kuitenkin erilainen nimikirja. Se
sisältää painavaa asiaa tarkasti ja luotettavasti. Aikaisemmin ei ole
julkaistu näin perusteellista kokonaisesitystä nimistöstä, vaikka
nimet eivät suinkaan ole ihan vähäpätöinen asia. 'Nimet ovat
universaaleja, kaikista kielistä tavattavia aineksia', sanotaan
tekstissä. Tässäkään teoksessa ei osata vastata siihen, olivatko
kielen kehityksessä ensimmäiset sanat olioita tarkoittavia erisnimiä
vai yleisnimiä, eikä siihen tuskin koskaan kukaan pysty vastaamaan.

Kirjassa on selkeä sisällysluettelo, josta lukija voi poimia aiheita
kiinnostuksensa mukaan. Jos teoria ei kiinnosta, voi hypätä yli
runsaat 80 sivua ja aloittaa paikannimiä ja henkilönnimiä
käsittelevistä luvuista. Niissä on kirjan keskeisin ja kiinnostavin
sanottava ymmärrettävässä muodossa runsain esimerkein selitettynä.
Paikan- ja henkilönnimiä on tutkittu paljon, ja siksi niitä tässäkin
teoksessa käsitellään laajasti. Pitkästä lähdeluettelosta voi löytää
lisää aiemmin julkaistuja tutkimuksia ja opinnäytteitä.

Alkusivujen tieteellisessä osassa selvitetään nimistöntutkimuksen
teoreettista taustaa ja erilaisia tutkimuslinjoja. Valaistaan mm.
sitä, miten nimistönkeruuta on tehty, millaisia aineistoja on kerätty
ja mitä lähteitä nimistöntutkijoilla on käytettävissään. Hieman
sivutaan myös tietoiskun tapaan  nimistönhuoltoa ja kansainvälistä
yhteistyötä nimistöntutkimuksen saralla.

Teoksen viimeiset luvut käsittelevät eläinten nimiä, kaupallisia
nimiä ja kirjallisuuden nimiä.  Kirjallisuuden nimet tosin on
kuitattu hyvin lyhyesti. Luettelon muodossa kerrotaan suomalaisista
kirjallisuusnimistön tutkimuksista, joita ei ole kovin paljon. Nimien
kääntäminen ja nimien erilaiset funktiot kaunokirjallisuudessa
ansaitsisivat perusteellisempia selvityksiä.

Paikannimet on jaoteltu luontonimiin (esim. maasto, vesistöt) ja
kulttuurinimiin, joita on kolmenlaisia: asutusnimet (kunnat, kylät,
talot), viljelysnimet (pellot, laitumet) ja artefaktinimet (tiet,
ladot, sillat). Tiheään asutuilla seuduilla luonnollisesti
kulttuurinimiä on enemmän kuin luontonimiä. Paikannimiä voidaan
luokitella myös nimen rakenteen tai nimeämisperusteen mukaan.
Paikannimistö on jatkuvasti muuttuvaa. Nimi unohtuu, kun paikasta ei
enää ole tarvetta puhua.

Henkilönnimistä todetaan, että ne ovat sitä kielenainesta, joka
lainautuu helpoimmin kielestä toiseen, koska nimet eivät muuta kielen
perusrakennetta. Ne muuntuvat myös helposti toiseen kieleen sopiviksi.
Eri kulttuureissa on erilaisia henkilönnimisysteemejä. Tästä
esimerkkeinä viitataan esimerkiksi afrikkalaiseen ja aasialaiseen
järjestelmään. Pääasiassa tekstissä pysytellään kuitenkin
eurooppalaisessa kulttuuripiirissä.

Suomalaisen henkilönnimistön vaiheet on esitetty kronologisesti
alkaen muinaissuomalaisesta nimistöstä. Esikristillisestä
henkilönnimistöstä on tehty päätelmiä lähisukukielten nimistön
perusteella. Keskiajalla yleistyivät kristillisperäiset nimet,
Suomessa jopa hieman nopeammin kuin muissa Euroopan maissa.
Pyhimysnimet tosin muutettiin meillä usein kansanomaisemmiksi. Vielä
1700-luvulla kolme neljännestä nimistä oli vanhoja pyhimysnimiä. On
erikoista, että karjalaiset ovat käyttäneet 'pakanallisia' nimiä
yleisesti vielä 1500-luvulla. Tosin saamelaiset käyttivät niitä vielä
pitempään, kertoo tutkimus. Jo ennen kristinuskon tuloa maahan
suomalaiset lainasivat vierasperäisiä, lähinnä germaanisia nimiä.

Uskonpuhdistuksen jälkeen pyhimysten palvonta hylättiin ja muut
raamatulliset sekä omakieliset nimet otettiin käyttöön. Venäjän
ruhtinasperheen nimet ja muut venäläisperäiset nimet tulivat muotiin
1800-luvulla. Saman vuosisadan lopulla alkoi omakielisten nimien
esiinmarssi, esimerkiksi Armas, Jalo, Kielo, Mainio, Reima, Sulo ja
Uljas ovat tuolta ajalta peräisin. Etunimien suosion vaihtelu,
suomalaisen nimistön erityispiirteet ja nimien valintaperusteet
selvitetään kirjassa seikkaperäisesti. Tosin niistä on jonkin verran
voitu lukea jo aikaisemmista tutkimuksista.

Sukunimikäytäntö esitetään kirjassa historiallisesta ja Suomea
laajemmasta eurooppalaisesta taustasta lähtien. Sukunimiä käytettiin
ensiksi 800-luvulla jKr. Italiassa, josta käytäntö levisi muihin
maihin aateliston ja porvariston mallin mukaan vähitellen alempiin
sosiaaliryhmiin. Kiinnostava tieto on sukunimien määrän nopea
lisääntyminen Suomessa viime vuosikymmeninä. Meillä oli 1970-luvulla
75 000 erilaista sukunimeä, kun niitä on nyt 140 000 eli lähes
kaksinkertainen määrä. Kaksoisnimien käytön lisääntyminen ja
kansainväliset avioliitot ovat luonnollisesti monipuolistaneet
sukunimikarttaa.

Kirjan yhdeksi ansioksi voi katsoa sen, että siinä on lyhyesti
käsitelty myös epävirallisia henkilönnimiä eli lisänimiä.  Samoin on
muistettu Suomen kielivähemmistöjen nimisysteemit, ts.
suomenruotsalaiset, saamelaiset ja jopa viittomakieliset
henkilönnimet.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/