[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Paavit, Itämeren alueen ristiretket ja Euroopan muotoutuminen

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Tuomas M. S. Lehtonen  Pääsihteeri, Euroopan historian dosentti,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Fonnesberg-Schmidt, Iben : The Popes and the Baltic Crusades
1147-1254. Brill, 2007. 287 sivua.


Paavit, Itämeren alueen ristiretket ja Euroopan muotoutuminen
---------------------------------------------------------

Iben Fonnesberg-Schmidtin teos on ensimmäinen systemaattinen tutkimus
paavien politiikasta Itämeren alueen suhteen 1100-luvun puolivälistä
1200-luvun puoliväliin. Se perustuu huolelliseen alkuperäislähteiden
tutkimukseen ja antaa erinomaisen kuvan, miten paavit, heidän
verkostonsa ja toisaalta pohjoismaiset ruhtinaat ja kirkonmiehet
toimivat. Teos liittyy uuteen kansainväliseen ristiretkien
tutkimukseen ja erityisesti Itämeren alueen ristiretkien uudelleen
arvioon. Paavien toiminnan kautta näyttäytyy, miten 1100- ja
1200-luvuilla läntistä kristikuntaa ja sen myötä Eurooppaa
rakennettiin.


Syyskuussa 1171 tai 1172 paavi Aleksanteri III saneli huvilallaan
Tusculanumissa (nykyisessä Frascatissa) kymmenen päivän kuluessa
sarjan kirjeitä, jotka oli osoitettu pohjoismaisille kuninkaille,
ruhtinaille ja ennen kaikkea piispoille. Kirjeet oli tarkoitus
toimittaa Lundiin, Nidarosiin (Trondheimiin), Stavangeriin,
Uppsalaan, Linköpingiin ja Skaraan. Kirjeiden tarkoituksen oli
yhtäältä saattaa kuntoon Ruotsin hiukan epämääräisellä tolalla olevat
kirkolliset olot ja hankkia tukea Viroon suuntautuvalle ristiretkelle.
Yhdessä niistä käsiteltiin myös kirkollisen istutuksen ongelmia
Suomessa. Kirjeet toimitettiin paavin kuuriasta Reimsiin St. Rémyn
luostarin apotille Petrus Cellensikselle (Pierre de la Celle).
Kirjeet antavat vaikuttavan kuvan, miten paavin kuuria ja läntisen
kirkon verkostot toimivat 1100-luvulla Euroopan muotoutumisen
intensiivisimmässä vaiheessa ja miten uutta kommunikaatioteknologiaa,
kirjoitusta ja kirjeitä, hyödynnettiin.

Muutama vuosi sitten Suomen johtava Euroopan idean tutkija Heikki
Mikkeli jyrähti Historiallisessa Aikakauskirjassa (3/2005) otsikolla
'Mistä puhumme, kun puhumme Euroopasta?'. Erityisesti hän läksytti
suomalaisia keskiajan tutkijoita Euroopan omimisesta, joka ilmensi
yhtäältä käsitteen Eurooppa karkeaa väärin ymmärtämistä ja toisaalta
kyynistä tiedepoliittista valtakamppailua. Oikeassahan Heikki Mikkeli
toki oli, ainakin siltä osin, että 1990-luvulta lähtien Suomessa ja
moniaalla muualla humanistiset tutkijat ryntäsivät apajille
hyödyntämään Eurooppa-ideologiaa omien tutkimusresurssiensa
takaamiseksi - keskiajan tutkijoiden ohella haaskalla olivat
antiikin, renessanssin, uuden ajan, politiikan, oikeuden ja monen
muun alan tutkijat. Myös allekirjoittanut kuului tähän joukkoon.

Jos kuitenkin ajatellaan, että Euroopan muotoutuminen oli
yhtäaikaisesti jotakin konkreettista ja käsin kosketeltavaa ja
samalla perustui tavalla tai toisella yhteydenpidon ja ideologioiden
jaettavuuteen, on vaikea nimetä osuvampaa ajankohtaa kuin 1100-luku,
jolloin kirkolliset, poliittiset ja taloudelliset verkostot
ulottuivat kattavasti jokseenkin koko sille alueelle, jota on tavattu
maantieteellisesti, kulttuurisesti tai poliittisesti kutsua
Euroopaksi.

Keskiajan tutkimuksessa ajatus Euroopan muotoutumisesta juuri
keskiajalla elää erityisen sitkeässä. En yritä luetella edes osaa
nimekkeistä, joiden otsikoissa suoraan tai välillisesti tähän
viitataan. Muutamalla tietokantahaulla tämä on itse kunkin helposti
todettavissa. Ihan kokonaan en laittaisi tätä tiedepoliittisen
kamppailun tai EU:lla ratsastelun piikkiin. Näyttää siltä, että
Euroopaksi kutsutun maantieteellisen, kulttuurisen, poliittisen ja
taloudellisen kokonaisuuden muotoutumisessa keskiajalla oli (anteeksi
tautologia) keskeinen paikkansa. Kaarle Suuren valtakunnasta
ensimmäisenä Eurooppana on puhuttu kyllin, samoin läntisen ja joskus
myös itäisen kristikunnan vastaavuudesta maantieteellisen ja
kulttuurisen Euroopan kanssa. Keskiajan ja Euroopan synnyn yhteyttä
on tunnistettu milloin maanosan vahvimpien alueellisten
kansallisvaltioiden muodostumisessa tai opillisen kulttuurin
instituutioiden muodostumisessa. Kun esimerkiksi Tampereella ja
Helsingissä vietetään akateemisia promootioita, on perinteelle
haluttu usein nähdä juuret oppineiden korporaatioiden ja
itsesuojeluorganisaatioiden muotoutumisessa 1100- ja 1200-luvun
taitteessa - varsinkin kun nämä organisaatiot onnistuivat saamaan
paavilta ja kuninkaalta oikeuden myöntää tutkintotodistuksia, jotka
valtuuttivat haltijansa 'opettamaan kaikkialle kristikunnassa'
(licentia ubique docendi).

Sattumoisin (tai ehkei lainkaan sattumalta) sama paavi Aleksanteri
III, joka saneli kirjeitänsä Pohjoismaihin ja niiden muassa
ensimmäisen Suomea koskeneen asiakirjalähteen (ns. Gravis admodum
bulla), vaikutti keskeisesti eurooppalaisen kirkollisen
koulutusjärjestelmän ja yliopistojen syntyyn. Hänen johdollaan III
Lateraanin konsiilissa mm. annettiin säädöksiä korkeamman opetuksen
järjestämisestä ja korostettiin, että opettajille tulisi maksaa
katedraalien varoista palkkaa, jotta se ei jäisi yksin opiskelijoiden
kontolle ja näin myös vähävaraiset saisivat mahdollisuuden opilliseen
sivistykseen ja sen varassa aukeaisi ura kirkon palveluksessa.

Jotakin olennaista siis tapahtui erityisesti karkeasti 1000-1300
välisenä aikana, jolloin kirkollinen organisaatio ja kristinusko
levittäytyivät lähes kaikkialle 'Eurooppaan', frankkien piirissä
kehitetyt poliittiset muodot ja valtateknologiat (monarkia,
feodaalinen herruus- ja maanomistusjärjestelmä, raskas panssaroitu
ratsuväki, kivilinnat, jalkajouset) levittäytyivät maanosan
läntiseltä keskusalueelta yhtälailla Iberian niemimaalle kuin pimeään
Pohjolaan. Ilmiön sosiaalisia, poliittisia ja kulttuurisia muotoja on
käsitellyt mm. Robert Bartlett nopeasti klassikon asemaan nousseessa
teoksessaan The Making of Europe. Conquest, Colonization and Cultural
Change 900-1350 (1993).

Itämeren alueella tämä “eurooppalaistuminen' oli erityisen
mullistavan prosessi. Juuri 1100- ja 1200-luvulla alueelle muodostui
kokonaan uudenlainen poliittinen, taloudellinen ja ideologinen
järjestelmä uusine monarkioineen (Tanska, Norja ja Ruotsi),
ristiretkiorganisaatioineen (Kalparitarit ja Saksalainen
ritarikunta), kauppa- ja kaupunkijärjestelmineen (Gotlannin
kauppiaat, Lyypekki ja Hansa) sekä tietysti hallinnollisesti ja
kommunikaatioverkostoltaan ylivoimainen katolinen kirkko. Ilmiötä on
tarkastelu monissa merkittävissä teoksissa 2000-luvun alussa kuten
Nils Blomkvistin massiivisessa opuksessa The Discovery of the Baltic.
The Reception of a Catholic World-System in the European North (AD
1075-1225) (2005) sekä John H. Lindin, Carsten Selch Jensenin, Kurt
Villads Jensenin ja Ane L. Bystedin lähes yhtä massiivisessa
teoksessa Danske korstog. Krig og mission i Østersjøen (2004; ks.
myös www.crusades.dk). Suomessa aihetta on käsitellyt Christian
Krötzl kirjassaan Pietarin ja Paavalin nimissä. Paavit, lähetystyö ja
Euroopan muotoutuminen (500-1250) (2004).

Väkivaltainen murros johti konkreettiseen ja kulttuuriseen
kolonisaatioon. Itämeren koillisosien väestö joutui uudenlaisten
valtiollisten organisaatioiden piiriin, heidät kytkettiin aikaisempaa
huomattavasti kiinteämmin merelliseen kaupalliseen verkostoon ja monin
paikoin heidät alistettiin uusiin herruudellisiin suhteisiin ja uuden
uskomusjärjestelmän piiriin. Kristillisen kirkon kirjoitustaitoon
perustunut administratiivinen kulttuuri nousi maihin ja samalla myös
verotus, kirjallisesti vahvistetut ja määritellyt omistussuhteet ja
uudet kirjallisen kulttuurin kertomusmaailmat pyhimyselämäkertoineen,
kirjaan ja kirjoitukseen nojaavine rituaalisine seremonioineen ja
rituaalisen puheen rekistereineen. Suomen ja Viron hidas
kirjallistuminen käynnistyi.

Iben Fonnesberg-Schmidtin teos paaveista ja Itämeren alueen
ristiretkistä tarkastelee tätä mullistusta ideologisen keskuksen eli
paavin, hänen kuuriansa ja kommunikaatioverkostonsa näkökulmasta.
Fonnesberg-Schmidtin tutkimus on osa laajempaa Itämeren aluetta,
ristiretkiä ja niihin liittynyttä valtiollista, kulttuurista ja
taloudellista muutosta koskenutta tutkimusta. Edellä mainittuja
teoksia vanhempaa kerrostumaa edustavat William Urbanin ja Eric
Chrsitiansenin tutkimukset Itämeren ja Baltian alueen ristiretkistä
1980-luvulta; tuoreempaa mm. Alan V. Murrayn toimittamat
kokoomateokset 2000-luvulta.

Yhteistä uudemmalle Itämeren alueen sydänkeskiajan murrosta
tarkastelevalle tutkimukselle on sen pyrkimys irtautua ahtaasta
nationalistisesta paradigmasta, joka on säilynyt yllättävän sitkeänä
vaikkakin usein ääneen lausumattomana taustaoletuksena - jos ei
muuten, niin aiheita ja aineistoja ohjaavan metodologisen
nationalismin muodossa. On kuvaavaa, että alussa mainitsemani paavi
Aleksanteri III:n ns. syyskuun kirjeet, on toki alun perin julkaistu
samassa kokoelmassa St. Rémyn luostarin kopiokirjoissa vuonna 1615
osana sen apotin Petruksen kirjeenvaihtoa, mutta sittemmin ne ovat
ilmestyneet hajallaan pohjoismaisissa keskiajan lähdesarjoissa
Tanskassa (Diplomtarium Danicum, http://diplomatarium.dk/), Norjassa
(Diplomatarium Norvegicum,
http://www.dokpro.uio.no/dipl_norv/diplom_felt.html), Ruotsissa
(Diplomatarium Suecanum, http://www.riksarkivet.se/) ja Suomessa
(Finlands medeltidsurkunder, http://193.184.161.234/DF/index.htm).
Tähän 'metodologisen nationalismin' kummallisuuteen ovat
kiinnittäneet huomiota Lauritz Weibull jo 1940-luvulla (Scandia
13/1940; tosin käyttämättä termiä 'metodologinen nationalismi') sekä
John H. Lind sekä Iben Fonnesberg-Schmidt itse (ks. kummanin
artikkelit teoksessa T. M. S. Lehtonen & K. V. Jensen, toim.,
Medieval History Writuing and Crusading Ideology 2005)..

Fonnesberg-Schmidt purkaa osaltaan näitä nationalistisia harhoja,
jotka ovat johtaneet siihen, että monet keskiajan ilmiöt ovat tulleet
tarkastelluksi vain puolittain - ja tietysti joskus lähteistä on
yritetty puristaa ulos kansallinen kehityskertomus, josta ne eivät
kerro mitään (ks. esim. Gravis admodum 'bullan' tulkintahistoriasta
Jukka Korpela Historisk Tidskrift i Finland 79:3/1994; John Lind
Suomen Museo 2006 - Finskt Museum, ilm. 2007).

Tanskalaisen Fonnesberg-Schmidtin tutkimus pohjautuu hänen
väitöskirjatyöhönsä Cambridgessä yhden johtavan ristiretkien tutkijan
Jonathan Riley-Smithin johdolla. Fonnesberg-Schmidt käy
systemaattisesti läpi paavien ristiretkipolitiikan Itämeren alueella
Eugenius III:n ajasta aina Innocenius IV:n asti eli vuodesta 1143
vuoteen 1254. Huolelliseen kuurian kirjeenvaihtoon perustuvan
tutkimuksen perusteella käy mm. ilmi, että paavit eivät nähneet
Konstantinopolin ortodoksista kirkkoa erityisenä kilpailijana -
vaikka paikalliset vallat Liivinmaata hallinneet Kalparitarit ja
sittemmin Saksalainen ritarikunta sekä ruotsalaiset ruhtinaat ottivat
ajoittain yhteen Novgorodin ja muiden ortodoksista kristinuskoa
tunnustavien mahtien kanssa. Tältä osin myös kuva Suomesta, Hämeestä
ja Karjalasta ideologisena idän ja lännen riitamaana on syytä
haudata. On tietysti selvää, että kummaltakin suunnalta suomalaisia
heimoja haluttiin verottaa ja vastaavasti kummaltakin suunnalta
levisi kristillisiä vaikutteita. Käännytystyön aktiivisuudesta on
pelkkien kielellisten lainojen (venäjästä lainautuneet suomen ja
viron kristilliset termit kuten 'pappi' ja 'Raamattu') ja
arkeologisten löytöjen perusteella mahdotonta sanoa paljoakaan.

Sen sijaan paavillisen lähetysideologian muutokset ovat melko hyvin
dokumentoitavissa. Bernard Clairvauxlaisen aktiivisesti 1140-luvulla
propagoima toinen ristiretki synnytti uuden itämerellisen
ristiretkiliikkeen, jota paavi Eugenius III määrätietoisesti tuki.
Eugeniuksen seuraajat 1100-luvulla eivät kuitenkaan olleet yhtä
vakuuttuneita toisen pohjoisen itämerellisen ristiretkisuunnan
avaamisesta. Näyttää siltä, että Aleksanteri III olisi ollut hiukan
vastahakoinen Baltiaan suuntautuvien ristiretkien tukemisessa - ja
myönnyttyään hän myönsi selkeästi rajoitetummin indulgentian eli
syntien anteeksiannon osallistumisesta ristiretkeen. Vastaavasti
paavi Innocentius III, joka tunnetaan erityisesti IV
Lateraaninkonsiilin järjestämisestä, katolisen dogmin
vakiinnuttamisesta ja kerjäläisveljestöjen integroimisesta
kirkollisiksi järjestöiksi, oli varovaisella kannalle. Sen sijaan
hänen seuraajansa Honorius III (paavi 1216-27) ja hänen jälkeensä
Gregorius VII ja Innocentius IV rinnastivat Itämeren alueen
lähetystyöhön liittyvät sotaretket Palestiinaan suuntautuviin
ristiretkiin.

Vaikka kanoninen oikeus asetti rajoituksensa miekkalähetykselle, on
paavien linja Fonnesberg-Schmidtin mukaan ollut erityisen
johdonmukainen. Tunnetusti uskosta luopujia sai kohdella kovemmin
kuin kristinuskosta tietämättömiä pakanoita tai vääräuskoisia.
Uskostaluopumisesta oli kyse ns. Gravis admodum bullassa, jonka
kertomus suomalaisten herkkyydestä luopua kristinuskosta heitä
uhkaavan vihollisen väistyttyä on saanut lukuisia tulkintoja.
Uskottavin on John Lindin ja jo Lauritz Weibullin esittämä tulkinta,
että Gravis admodum on yhdessä muiden ns. syyskuun kirjeiden lailla
nähtävä ensisijaisesti Lundin arkkipiispan Eskilin tilaustyönä,
mahdollisesti jopa hänen tai häntä tukeneen Petrus Cellensiksen
suoraan sanelemana tekstinä. Fonnesberg-Schmidt tekee sen osalta
hiukan pitemmälle meneviä tulkintoja Reimsin arkkipiispan Henrin,
Ranskan kuninkaan Louis VII:n nuoremman veljen, osallisuudesta paavi
Aleksanteri III:n taivuttelussa ja syyskuun kirjeiden synnyssä.
Kirjeiden kirjoittamiskronologia kymmenen päivän kuluessa vuonna 1171
tai 1172 tekevät kuitenkin hänen oletuksensa haetuiksi.

Sinänsä on merkittävää, miten pohjoismaiset ruhtinaat ja
kirkonmiehet, pohjoisranskalaiset apotit ja piispat ja Rooman kuuria
kykenivät muodostamaan koko Länsi-Euroopan kattavan verkoston. Paavi
saattoi antaa ohjeita yksittäisen virolaissyntyisen
benediktiinimunkin Nicolauksen kutsumisesta Stavangerista Viron
lähetyspiispan Fulcon tulkiksi. Fulco oli värvätty Troyesin kaupungin
lähistöltä Montier-la-Cellen luostarista - samasta jonka apottina
Petrus Cellensis oli toiminut ennen siirtymistään Reimsiin. Samaan
kontekstiin kuuluvat siis Upsalan arkkipiispalle Stefanille (joka oli
vihitty virkaansa Sensissa Ranskassa todennäköisesti paavi Aleksanteri
III:n ja ehkä myös apotti Petrus Cellensiksen läsnä ollessa) ja jaarli
Guttormille osoitettu Gravis admodum. Kirjoitettu sana ja sen avulla
tapahtuva kaukovaikuttaminen olivat monessa mielessä
Pohjois-Eurooppaa mullistaneita uutuuksia, joiden käyttö tehostui ja
laajeni juuri 1100-luvulla. Samaan kirjoittamisen ja kirjan
kulttuuriin liittyvät nopeasti pohjoiseen levinneet käsikirjoitukset,
joista todistavat mm. Tuomas Heikkilän johtaman tutkimusryhmän
tutkimat Kansalliskirjaston fragmenttikokoelmat tai Anja-Inkeri
Lehtisen tutkima piispa Tuomaan kirjalahjoitus 1200-luvun
ensimmäiseltä puoliskolta.

Itämeren aluetta, Viroa ja Suomea koskevia suunnitelmia tehtiin
1100-luvun parhaan oppineiston lähituntumassa. Paavit Aleksanteri III
, Innocentius III  ja Honorius III olivat kaikki monen muun toimensa
ohella katedraalikoulujen ja uusien yliopistojen suosioita. Petrus
Cellensis oli itse merkittävä oppinut, joka seurasi aikansa johtavaa
poliittista ajattelijaa ja moraalifilosofia John Salisburylaista
Chartresin piispana. Kaupungin koulu oli 1100-luvun jälkipuoliskolla
yksi johtavista platonistisen luonnonfilosofian keskuksista.

On suorastaan hämmentävää, miten uusi kirjoitukseen perustuva
kommunikaatioteknologia ja kirjoituksen monimuotoinen käyttäminen ei
vain vallankäytön ja hallinnan välineenä (ns. administrative
literacy) vaan yhtälailla ideologiseen oikeuttamiseen tähtäävä
kerronnallinen kirjallistuminen rantautuivat Itämeren pohjois- ja
itäalueille samaan aikaan, kun alueiden herruussuhteet järjestyivät
uudelleen. Suomen 'ruotsalaisvalloitus' ja Viron 'saksalaisvalloitus'
(ja sitä edeltänyt 1300-luvun alkuun jatkunut 'tanskalaisvalloitus')
olivat osa suurta eurooppalaista prosessia, jossa myös maanosan
'ydinalueilla' vallan, ideologian ja talouden perussuhteet
muuttuivat.

Paavien ja heidän kuuriansa toiminnan tutkiminen antavat näkökulma
keskuksesta käsin tapahtuneeseen kaukovaikuttamiseen. Samalla on
tietysti muistettava, että paavi oli vain yksi solmukohta
monimuotoisessa verkostossa. Varsinkin Suomeen rantautuneet uuden
järjestyksen edustajat eivät muutamaa kirkonmiestä lukuun ottamatta
edustaneet elämänkäytänteiltään tai valtateknologioiltaan kovin
erilaista ryhmää. Suomen valloitus ja integroiminen Svean- ja
Göötanmaan kuninkaiden valtapiiriä ei suinkaan ollut samanlainen
koloniaalinen valloitus kuin uuden ajan tai 1800-luvun
imperialistiset valloitukset. Itse asiassa kulttuurinen ja
herruudellinen välimatka oli pienempi kuin Suomenlahden eteläpuolella
varsinkin Liivinmaan saksalaisvalloittajien ja alkuperäiskansojen
välillä. Syyskuun kirjeiden lukeminen kokonaisuutena paljastaa aika
lailla kirkollisen istutuksen hankaluudesta Ruotsissa.

Iben Fonnesberg-Schmidtin tutkimus asettaa paavien toiminnan Itämeren
alueen suhteen tarkkaan oma-aikaiseen yhteyteensä. Se irtoaa
elegantisti aiemmista kansallisista näkökulmista, jotka vieläkin
usein huomaamatta ohjaavat tutkijoita. Tosin pieniä kömmähdyksiä
löytyy häneltäkin, kun skoonelainen Ystad esiintyy tekstissä
Ruotsissa sijaitsevana kaupunkina, vaikka kaupunki oli tietysti
Tanskan kuningaskunnan ja Lundin arkkihiippakunnan keskusalueilla.
Tarkka lähdetutkimus näyttää, miten läntisen kristikunnan
ideologisista keskuksista pyrittiin ohjailemaan Itämeren alueen
kytkemistä kristilliseen kirkkoon ja eurooppalaisiin verkostoihin -
ja tietysti miten pohjoismaiset ruhtinaat ja piispat käyttivät
'Rooman korttiaan' paikallisissa valtapyyteissään (ja toki
ailahtelivat, tukeako kardinaalikollegion valitsemaa paavia vai
keisarin asettamia vastapaaveja, kuten Tanskan kuningas Valdemar Sejr
teki ja ajoi paavi Aleksanteri III:ta tukeneen Lundin arkkipiispan
Eskilin maanpakoon). Suomi ei tässä eurooppalaisessa
uskonnollis-poliittisessa valtapelissä näyttäydy minään Jalmari
Jaakkolan kuvittelemana puoli-itsenäisenä paavin suojavaltiona, vaan
lujasti ruotsalaiseen etupiiriin kuuluvana syrjäkulmana. Tietysti
syrjäkulman omien myöhempien vaiheiden kannalta oli ratkaisevaa, että
se kytkettiin 1100- ja 1200-luvulla tiiviisti läntisen kirkon, sen
edustaman opillisen kulttuurin, latinalaisen kirjallistumisen ja
pohjoismaisten monarkioiden valtapiiriin.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/