[H-verkko] =?UNKNOWN?Q?=3D=3Fiso-8859-15=3FQ=3FAgricolan=5Fkirja-arvostelut?= =?UNKNOWN?Q?=3A=5FOrtodoksista=5Fkulttuurihistoriaa=5F-=5F=E2=80?= =?UNKNOWN?Q?=9Dvoimanaisen=5Fj=3DE4nnitt=3DE4v=3DE4=5Fel=3DE4m=3D?= =?UNKNOWN?Q?E4=E2=80=9D=3F=3D?=

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Ilona Raunola  apurahatutkija, Itä-Suomen yliopisto, Joensuu
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hernberg, Eira: Kauneuden Voimaa Etsimässä. Irinja Nikkasen elämä ja
työ.. Kirjapaja, 2009. 345 sivua.


Ortodoksista kulttuurihistoriaa - ?voimanaisen jännittävä elämä?
---------------------------------------------------------

Eira Hernbergin kirjoittama elämäkerta hahmottelee taitaen ja
lämmöllä kuvaa Irinja Nikkasesta (1920-2008). Sukutaustan ja
kasvuolosuhteiden kautta kirja laajenee käsittelemään ortodoksisuuden
keskeisistä sisällöistä rukousta ja erityisesti Jeesuksen rukousta,
sekä Filokalian suomennostyötä.

 


Irinja Nikkanen (1920-2008) eli rikkaan ja monivaiheisen elämän
nähden maailman muutokset sodasta rauhaan aina viime vuosien
teknologisempaan aikaan saakka. Uskontotieteen dosentti, toimittaja
ja kirjailija Eira Hernbergin teos on hienovaraisesti ja
kunnioittavasti kirjoitettu yhdessä 'kohteen' kanssa. Kirja laajenee
käsittelemään ortodoksisuuden keskeisistä sisällöistä rukousta ja
erityisesti Jeesuksen rukousta. Tähän askeettiperinteestä kumpuavaan
sydämen rukoukseen nivoutuu Nikkasen intohimo ja 'maailman mieluisin
työ' Filokalian parissa. (Filokalia on ortodoksisen
hartauskirjallisuuden viisiosainen kirjakokoelma ortodoksisten
munkkien kirjoituksia 300-luvulta 1400-luvulle.) Kirjan loppuosa
käsitteleekin kahden naisen, Nikkasen ja sisar Kristodulin
monivuotisen kulttuurihistoriallisen suurprojektin, Filokalian
suomentamisen vaiheita ideoinnista toteutukseen.


'Ilomantsi - iso itäinen kylä'

Elämäkerran alkuosa käsittelee Irinjan lapsuus- ja nuoruusvuosia
'isossa itäisessä kylässä' Ilomantsissa aina aikuistumiseen ja
pysyvästi Helsinkiin asettumiseen saakka. Sukujuuret äidin ja isän
puolelta tulevat taustaksi Irinjan myöhemmille vaiheille. Etenkin
ennestään Nikkasen elämää tuntemattomalle kirjan alku on hankala
laajan suvun yhteyksien ymmärtämisessä ja tiettyjen
persoonallisuuksien merkityksen oivaltamisessa Irinjan elämään.
Esimerkiksi tärkeä esikuva Irinjalle oli hänen ristiäitinsä,
kummitäti Maikki Tarasheimo. Hänen kerrotaan muun muassa pukeutuneen
vain valkoisiin vaatteisiin, soittaneen erinomaisesti pianoa,
puhuneen useita kieliä, asuneen yksin ja rukoilleen paljon
vuorokaudenajasta riippumatta. Lukemisen avuksi kaipaakin
jonkinlaista sukupuuta, josta näkisi kummalta puolelta sukua ja kenen
puoliso, täti ja lapsi kukin on, ja kuinka syntymä- ja kuolinvuodet
ajallisesti leikkaavat Irinjan elinkaarta. Sukupuun lisäksi
liitteeksi olisi voinut lisätä myös kartan Irinjalle tärkeistä
paikoista eripuolilla Ilomantsia.

Selväksi kuitenkin nousee vahva itäinen identiteetti, karjalaiset
sukujuuret ja ortodoksisuuden siemen perintönä isän puolelta. Lapsena
Irinja seurasi uskonnon merkitystä toisille sivusta nähtynä
esimerkiksi isän, Maikki-tädin ja Maria-tädin elämässä. Myöhemmin
Irinjalle muodostui oma kosketus ja kokemus uskonnosta. Suvun tarinan
kautta esiin nousee myös Ilomantsin historiaa ja ajan kuvaa,
erityisesti ortodoksien ja luterilaisten suhteiden valossa. Irinjan
omassa perheessä uskontojen välinen ekumenia toimi jokseenkin
mutkattomasti, vaikka isän ortodoksisuus toikin mukanaan
ulkopuolisten epäilyjä sodan alla.

Lapsuuteen kuuluu tässä myös nuoruus ja näiden elämänvaiheiden
väistämätön loppu. Irinjalle aikuisuuteen siirtyminen tapahtui monen
luopumisen, surun ja murheen kautta. Viisihenkinen lapsuudenperhe
kutistui vuoteen 1944 mennessä kahteen; vain Irinja ja hänen äitinsä
olivat sodan jälkeen elossa, oltuaan itsekin monta kertaa
vaaratilanteessa. Kuolema kuitenkin johdattaa Irinjaa syvemmälle
hengellisten asioiden äärelle ja poistaa epävarmuudet vapauttaen
elämään tässä ja nyt. Kirjan johdannossa Hernberg kirjoittaakin
Nikkasen puhuneen erityisesti kuolematietoisuudesta, joka antaa
syvempää elämän ymmärrystä. Yhteisesti koetut menetykset lähensivät
Irinjaa ja hänen äitiään Siiri Mekriä toisiinsa ja he säilyttävät
läheisen ja merkityksellisen suhteen äidin pitkän elämän päättymiseen
saakka. Äidin ja tyttären yhteisiksi kokemuksiksi tiivistyvät kaksi
matkaa Vanhaan Valamoon. Ensimmäinen Irinjan ollessa lapsi yhdessä
koko perheen kanssa, toinen kahdestaan äidin kanssa perheen
kuopuksen, Marjatan menetyksen jälkeen kesällä 1939 (kirjassa 1938,
s. 91). Etenkin jälkimmäinen matka on jättänyt Irinjaan pysyvän
jäljen. Hän näkee ja kokee luostarielämän syvällisellä tavalla
tuntien kunnioitusta luostarielämän valinneita kohtaan.

Kaksi vahvinta teemaa Nikkasen elämässä, uskonto ja luonto tulevat
kirjassa esiin eri ikävaiheissa eri tavoin uusia merkityksiä saaden.
Irinja sai elää taloudellisen hyvinvoinnin mahdollistamana
poikkeuksellisen yltäkylläisen lapsuuden, jossa raha ei kuitenkaan
ollut itseisarvo, vaan etusijalle asetettiin luonnon ja ihmisten
hyvinvointi. Tuota taustaa vasten luopumisten suma oli sitä suurempi
pudotus. Muutokset konkretisoituvat sukunimessä isän kuoltua 1934.
Perheen nimi Makaroff tuli isän suvusta (munkki sukulinjassa), kun
taas Siiri-äiti oli omaa sukuaan Mekri (Mononen). Maaherran
päätöksellä Makaroffista tuli luopua ja Irinjasta tuli Mekri, ennen
avioitumistaan Armas Nikkasen kanssa


'Pyhiinvaeltaja'

Nuori aikuisuus ja siihen liittyvät ilon ja onnen aiheet värittävät
kirjan keskiosaa. Sodan päättyminen, niin koko maan kuin yksittäisten
ihmisten elämän jälleenrakentaminen, uuden luominen ja elämän
raiteiden löytäminen antavat Irinjalle mahdollisuuden eheyttää mennyt
perustaessaan omaa perhettä. Muutto Ilomantsista pysyvästi Helsinkiin,
ammatteihin opiskelu (Irinja kielten ja fonetiikan opiskelu,
oikeustieteen alempi tutkinto), työelämä ja perhe lujittavat vahvasti
kiinni arkeen. Kansakoulun opettajan työstä eläkkeelle jäätyään Siiri
Mekri muutti tyttärensä lähelle Helsinkiin. Samalla tuli tarve
hankkia perheen yhteinen kesäpaikka Ilomantsista ja se löytyikin
Koitereen rannalta Huhuksesta.

Lasten kasvaessa Irinja tutkiskelee sisintään ja ortodoksista uskoa
entistä kiinnostuneemmin. Hän on aktiivisesti mukana seurakunnan
toiminnassa ja lähtee ensimmäisille pyhiinvaelluksille Venäläisiin
luostareihin rajojen avautumisen jälkeen 60-luvulla. Nuoruudessa
herännyt sisäinen kaipaus ei ole kadonnut, vaan päinvastoin nousee
vahvistuneena kuin tuhkasta runojen muodossa. Näistä omakohtaisista
hengellisistä runoista lähtee liikkeelle Irinjan varsinainen 'ura'
askeesikirjallisuuden parissa. Tässä kirjan keskimmäisessä osassa on
eniten luettavissa Hernbergin ääntä hänen tulkitessaan Nikkasen
julkaistuja ja julkaisemattomia kaunokirjallisia tekstejä.
Kirjallinen ilmaiseminen on yhteistä Irinjalle ja Siirille; myös
äidin tekstejä on käytetty kirjan aineistona.

Ortodoksinen kirjallisuus oli sodan jälkeisessä Suomessa
'lapsenkengissä'. Nyt moni itsestään selvältä tuntuva asia on
tuolloin laitettu alulle. Irinja on ollut yksi keskeisistä ideoijista
ja toimeenpanijoista. Oman hengellisen elämän ja myös kirjoitustaustan
kautta Irinjalla oli halu kääntää ja syventää hesykastista tietoa.
Sitä kautta tuli ensimmäinen suomennostyö Sisäinen kauneus. Rukousta
koskevia poimintoja Filokaliasta (1965). Tämän jälkeen Nikkanen toimi
muun muassa Helsingin ortodoksisen seurakunnan lehden Uskon Viestin
päätoimittajana vuodet 1969-1972, muuttaen paljonkin lehden asua.
Irinja oli myös vuonna 1974 perustetun Valamon ystävät ry:n
puheenjohtaja lähes kaksi vuosikymmentä. Yhdistyksen tehtävänä oli
osallistua Heinäveden luostarikirkon rakennus- ja hoitokustannuksiin,
sekä tehdä tunnetuksi luostariperinnettä ja vahvistaa
pyhiinvaellustietoisuutta. (s. 215) Luottamustoimen myötä Irinja
pääsi toteuttamaan ortodoksisen kirjallisuuden toimittamista ja
edistämään etenkin Filokalia hanketta.


'Jalat maassa'

Irinjan siihenastisen elämän vaiheet näyttäytyvät välttämättöminä ja
tulevat ymmärretyiksi yhä vahvempana sisäisenä syventymisenä,
sisäisen kutsumuksen kuulemisena ja toteuttamisena. Kirjan nimi
Kauneuden Voimaa Etsimässä. Irinja Nikkasen elämä ja työ., kuvaa
hyvin Irinjan luonnetta, hänellä oli monta rautaa tulessa yhtä aikaa.
Elämä ja työ kietoutuivat yhteen usealla elämänalueella kuten
ihmissuhteissa, hengellisessä toiminnassa ja kotiympyröissä. Nämä
ovat näyttämöitä, joiden painotukset vaihtelevat kulloisenkin
elämäntilanteen ja työtehtävän osalta. Irinja teki lujasti töitä, se
oli hänen tapansa elää, 'elämäntehtävä'. Alaotsikkoa voi lukea niin,
että 'elämä' kuvastaa enemmän alkua ja 'työ' kirjan loppua, kuitenkin
niin, että puolessa välissä nämä kaksi limittyvät yhteen. Kirjan
kolmannessa osassa luostarinystävän, filomonakhoksen rohkeus
palkitaan.

'Kristillisen askeettisen kirjallisuuden pääteoksiin kuuluva
Filokalia on kokoelma pyhien kilvoittelijaisien hengellisiä
opetuksia. Ne on kirjoitettu vuosina 300-1400 itäisen Välimeren
seuduilla. Suurin osa teksteistä on laadittu ennen kristikunnan
hajoamista vuonna 1054. Antologian kokosi ja toimitti kaksi munkkia.'
(s. 198) Teoksen alkuperäiskieli on kreikka, joten oli palapelin
palojen asettumista yhteen, että Anna-Leena Lampi, sisar Kristodulina
paremmin tunnettu nunna, oli kreikankielentaitoinen ja pystyi
kääntämään vanhaa kieltä nykysuomelle. Kirjassa nouseekin
mielenkiintoisella tavalla esiin myös Anna-Leena Lammen alkutaival
kreikkalaisessa luostarissa ja samoin arkkipiispa Paavalin merkitys
kummallekin kilvoittelijalle. Tiiviissä kirjeenvaihdosta saa kuvan
kahden naisen lujasta ystävyydestä, joka kestää vastoinkäymisetkin.

Filokalian nimi suomennettuna kuuluu: Raitishenkisten pyhien rakkaus
kauneuteen. Kokoelma pyhien jumalankantaja-isien kirjoituksia, joiden
käytännöllisen ja kontemplatiivisen eettisen filosofian kautta mieli
puhdistuu, kirkastuu ja täydellistyy. (s. 201) Kauneus avautuu vähä
kerrassaan kirjan edetessä. Sen merkitys kumpuaa materian sijaan
hengellisestä perinteestä, Irinjalle rakkaasta askeesiperinteestä.
Jumalalle ja sisäiselle ohjaukselle antautuminen, kauneuden voima,
elämänvoima on kuin paradoksaalinen tasapaino, missä mysteeri on
läsnä ja säilyy silti saavuttamattomissa.

Etuoikeus voi olla myös taakka, kuten Filokalian kanssa kävi.
Erilaiset toimitustyöhön liittyvät vaikeudet olivat kaataa hankkeen
monta kertaa. Pienet onnistumiset antoivat kuitenkin ystävyksille
myös suurta tyytyväisyyden ja onnen tunnetta sydämen toiveen
toteuttamisesta. Etenkin Filokalian suhteen Irinja toteutti
voimakasta sisäistä tahtoa, ei häikäilemättömästi, mutta
määrätietoisesti, vaikka kärsikin välillä alemmuuden tunteesta
laajemman tuen puuttuessa. Lieneekö ortodoksisen kirkon parissa ollut
myös ennakkoluuloisuutta kahden naisen alkuun paneman ja pienen
työryhmän toteuttaman itsenäisen projektin toteutumisen
mahdollisuudesta?

'Irinja Nikkanen valittiin Suomessa ensimmäisenä naisena ortodoksisen
seurakunnan neuvostoon. Hän oli Helsingin ortodoksisen seurakunnan
neuvoston jäsen 1971-73 ja saman seurakunnan valtuuston jäsen
1977-79, 1986-88 ja 1988-91.' (s. 195) 'Epäilemättä merkittävää työtä
ja uutta käytäntöä luovaa, kun ajatellaan naisen vaikuttamisen
mahdollisuuksia ortodoksisessa kirkossa. Irinja Nikkanen valittiin
ensimmäisenä naisena ortodoksisen seurakunnan neuvostoon vuonna 1973;
ortodoksisessa kirkolliskokouksessa hän taas oli ensimmäisiä
naispuolisia edustajia [1986-89].' (s. 296) Luottamustoimet
osoittautuivat myös pettymykseksi ja jopa vaikuttivat heikentävästi
Irinjan halukkuuteen osallistua samojen ihmisten kanssa
jumalanpalveluselämään. Muut naisen roolit puolisona, äitinä,
tyttärenä, isoäitinä, ystävänä toivat nekin oman lisänsä 'naisen
roolitaakkaan'.

Päällimmäisenä kirjasta jää mieleen kaipaus. Irinjan kaipaus
hengellistä kauneutta ja pyhyyttä kohtaan, joka konkretisoitui
etenkin luonnossa ja Ilomantsin soilla. Myös lukijalle jää kaipaus
Nikkasen rohkeata ja myönteistä elämänasennetta kohtaan. Tuo voima
kulki suvussa, Irinjan lapsuuden vahvojen esikuvien kantamana,
vaikeuksissa eteenpäin pyrkivissä selviytyjänaisissa. Jotakin kertoo
myös luostarikysymys, joka nousee esiin kirjassa toistuvasti. Useista
kutsuista huolimatta Irinja ei koskaan lähde vierailulle Kreikkaan
Bytouman luostariin sisar Kristodulin luokse. Hän aavisti luostarin
vaikutuksen olevan niin suuri, että takaisin 'maailmaan' palaaminen
nostaisi liikaa tunteita ja kysymyksiä luostarielämästä. Valinnat
elämän suunnasta oli jo tehty.  

Kirjassa näkyy elämänkerran kokoajan Eira Hernbergin huolellinen ja
perinpohjainen tutustuminen Nikkasen elämään erilaisten aineistojen
ja Irinjan läheisten kanssa tehtyjen henkilöhaastattelujen pohjalta.
Esimerkiksi Nikkasen ja sisar Kristodulin kirjeenvaihdon läpikäyminen
ja esiin tuominen on kulttuuriteko sinänsä. Kaiken kaikkiaan teos
läpikäy lähivuosikymmenien kulttuurihistoriaa hengellisten
toimijoiden ja vaikuttajien silmin nähtynä.

Kirjassa mukana oleva kuva-aineisto tuo ihmiset todeksi. Niistä voi
lukea myös karjalaisuuden merkitystä: Irinja Koitereen rannalla
feresi yllään. Suhde Ilomantsiin säilyy läpi elämän, ei pelkästään
kotiseuturakkautena, vaan myös ikään kuin 'ensimmäiseen elämään',
lapsuuteen palaamisena ja edesmenneiden muisteluna. Samalla kuitenkin
nykyhetkessä eläen kirjallisten töiden ja luonnonantimien parissa;
Irinja Nikkanen oli mitä suurimmissa määrin maan- ja hengenviljelijä.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/