[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Digisäilönnän aakkoset

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jaakko Suominen  FT, digitaalisen kulttuurin professori, Turun
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Järvinen, Petteri: Digiarkistointi. Säilytä muistot ja tiedostot..
WSOYpro, Docendo, 2009. 383 sivua.


Digisäilönnän aakkoset
---------------------------------------------------------

Teos Digiarkistointi - säilytä muistot ja tiedostot esittelee
kattavasti digitaalisia tallennusformaatteja ja laitteita sekä
opastaa tietojen siirrossa vanhoilta alustoilta uusille. Kirjassa
käsitellään tietokoneita, levyketyyppejä, ohjelmia ja
ohjelmaversioita, aineistojen skannausta sekä kuvien, äänitiedostojen
ja videoiden siirtoa. Teos sopii kaikille digiarkistoinnista
kiinnostuneille harrastajille ja kotikäyttäjille. Se myös antaa
inspiraatiota aihepiiriin syvemmälle pohdinnalle.


Jokin aika sitten kollegani pyysi apuani tiedonsiirrossa. Hän oli
saanut tutkimusta tehdessään käsiinsä lähdeaineiston, joka oli
tallennettu kolmen ja puolen tuuman korppulevykkeelle
Paradox-tietokantamuodossa. Työtoverini tietokoneessa ei ollut
korppuasemaa, Paradoxista puhumattakaan.

Suuri osa tavallisuudesta poikkeavasta tietokonetyöstä vie aikaa ja
nostaa ainakin minulla verenpainelukemat korkeuksiin. Tässäkin
tapauksessa odotin kiristyvää otsasuonien pullistelua ja
epäonnistuneita siirtoyrityksiä. Tällä kertaa - poikkeuksellisesti -
kaikki sujui hyvin ja nopeasti. Ikääntyneessä pöytäkoneessani oli
vielä korppuasema, lähdetiedoston sisältänyt korppu oli lukukelpoinen
ja Microsoftin Access-tietokantaohjelma luki kiltisti myös
Paradox-tiedostoformaattia. Accessista tiedot sai muutettua
pdf-muotoon sekä siirrettyä Windowsin leikepöydän kautta
Excel-taulukkolaskentaohjelmaan, jossa ne olivat vaivattomasti
lajiteltavissa kollegani tutkimuksen tarpeiden mukaisesti.

Edellinen on hyvä esimerkki operaatiosta, jota Petteri Järvinen
kutsuu digiarkeologiaksi. Digiarkistointi-teoksensa alkuosassa
Järvinen maalailee kuvia tulevaisuuden uudesta ammattikunnasta.
Digiarkeologeja tullaan hänen mukaansa tarvitsemaan vaikeissa
digitaalisten tietojen pelastamiseen ja muuntamiseen liittyvissä
tapauksissa. Näitä tilanteita tulee yhä enemmän, kun laitteet ja
ohjelmistot vanhenevat käsiin digimurroksen pyörteissä. Järvisen
viime vuonna ilmestynyt kirja (!) itsessään on tarkoitettu
kotitarpeisiin kannustamaan ja auttamaan sähköisten tietojen
tuoreuttamisessa ja siirtämisessä formaatissa toiseen.

 

Mediamuodosta toiseen

Järvinen käy teoksessaan läpi valtavan määrän nykyisiä ja menneiden
vuosikymmenten audiovisuaalisen alan ja tietotekniikan laitteistoja,
liitäntöjä, ohjelmistoja, tiedostoformaatteja ja mediamuotoja. Hän
antaa vinkkejä, millä keinoin vaikkapa vanhat kotivideot, c-kasetit,
levyketallenteet ja datatiedostot olisivat siirrettävissä
tämänhetkisiin suosikkiformaatteihin - odottamaan aikaa, jolloin ne
on jälleen tuoreutettava johonkin tulevaan muotoon. Järvinen toteaa,
että olemme siirtymässä säilyttämisestä siirryttämiseen, sillä emme
voi luottaa, että pelkkä säilyttäminen takaa tulevaisuudessa tietojen
tarkastelukelpoisuuden.

Noin 400-sivuisessa kirjassa on 14 lukua, joissa aiheeseen
johdattelevan yleisosuuden jälkeen Järvinen käy yksitellen läpi
vanhat media ja laitteet, muun muassa levykkeet, nauhat, liitännät ja
tietokoneet sekä merkistökoodaukset (esim. skandinaavisiin merkkeihin
liittyvät ongelmat). Sen jälkeen hän luo katsauksen vanhoihin
käyttöjärjestelmiin ja sovellusohjelmiin sekä niiden tuottamiin
tiedostotyyppeihin (ketkä muistavat vaikkapa
K-mies-tietokantaohjelman tai Teko-tekstinkäsittelyohjelman?).
Järvinen antaa vinkkejä vanhojen sovellusympäristöjen käyttöön
emulaattorien ja virtualisoinnin avulla, mutta esimerkit ovat kaiken
kaikkiaan sen verran tiiviitä, että aiheesta mahdollisesti innostuva
lukija joutuu etsimään omasta erikoistapauksestaan lisätietoja myös
muusta painetusta kirjallisuudesta tai netistä.

Oman lukunsa Järvinen on kirjoittanut aineistojen säilytyksestä. Hän
antaa ohjeita diojen, piirrosten, lehtien, kuittien ja muiden
paperien skannauksesta kaitafilmien käsittelyyn ja www-sivujen
arkistointiin. Järvinen tuo painokkaasti esiin metadatan laatimisen
tärkeyden: digitoitu aineisto on myös järjestettävä ja sitä varten on
kerättävä tekijään, tekoajankohtaan ja paikkaan liittyviä
kontekstitietoja, vaikka niiden kirjoittaminen digitointivaiheessa
tuntuisikin ikävältä puuhalta. Tässä(kin) Järvinen peräänkuuluttaa
maalaisjärjen käyttöä, jotta metatiedon luomiseen käytetty vaiva ei
ylittäisi siitä saatavaa hyötyä. Järvinen kehottaa niin ikään
pohtimaan kysymyksiä tiedostojen perimisestä: Oletko sinä miettinyt,
mitä tapahtuu kuolemasi jälkeen sähköposteillesi, Facebook-tileillesi
tai nettisivuillesi? Pääsevätkö perillisesi tietoihin käsiksi vai
pitääkö varmistaa, etteivät he niihin pääse?

Vaikka itse koen olevani suhteellisen hyvin perillä erilaisiin
mediamuotoihin ja tiedostoformaatteihin liittyvistä kysymyksistä,
Järvisen kirjan lukeminen tuotti useita ahaa-elämyksiä tiedon
siirtämisen kysymyksistä. Opin paljon muun muassa äänen, kuvan ja
videon tiedostoformaattien yksityiskohdista. Järvinen esimerkiksi
selittää hyvin, miten audiovisuaalisten tiedostojen kirjoittamisessa
ja lukemisessa tiedon koodaus ja mahdollinen pakkaus on yksi osa-alue
ja itse säiliöformaatti toinen. Esimerkiksi tif-päätteisissä
kuvatiedostoissa ja avi-videotiedostoissa voi olla useita tapoja,
joilla kuvatieto on tiedostoon pakattu.  Opin runsaasti myös
tietokoneille ja kännyköille tallennetuista kalenterimerkinnöistä
sekä sähköpostista. Ilokseni huomasin, että käyttämäni
Thundebird-ohjelma on arkistoinnin kannalta helpompi kuin jotkut muut
sähköpostiohjelmat. 

Kirjan loppuosassa Järvinen käy omissa luvuissaan läpi äänen
tallennusmediat ja äänitiedostot, videotiedostot ja digiboksit,
kiintolevyt ja flash-muistit sekä niiden oikean arkistointiin, cd-,
dvd- ja blu-ray-levyt, levyjen polttamisen ja säilyttämisen sekä
VHS-videokasettien sekä erilaisten kotivideoiden digitoimisen.

Järvinen on tehnyt myös omia datan säilymiseen liittyviä kokeilujaan
säilyttäen muun muassa romppuja auringossa parvekkeellaan ja auton
takaluukussa pitkiä aikoja. Hän on myös rääkännyt muistitikkuja
kokeilemalla, kuinka monta tallennuskertaa ne kestävät ennen
hajoamistaan. Järvisen tulokset ovat moniselitteisiä: yhtäältä
vahvistuu olettamus siitä, että halvat laitteet ja tallennusmediat
kestävät vain sen minimin, joka niiden kestosta on luvattu. Toisaalta
laitteiden ja tallenteiden kestävyys saattaa olla yllättävänkin hyvä.
Joka tapauksessa kuntoa on aktiivisesti seurattava ja tärkeät tiedot
tuoreutettava ja varmuuskopioitava ennen kuin on liian myöhäistä.

 

Tiivistä ja kattavaa tietoa

Kaiken kaikkiaan kirja on monipuolinen ja kattava esitys
digiarkistoinnin kysymyksistä. Petteri Järvisellä on osaavana
tietokirjoittajana ja pitkään alalla toimineena henkilönä valtavasti
näkemystä ja henkilökohtaista kokemusta, johon perustuva ammattitaito
huokuu teoksen sivuilta. Kirjassa ei ainoastaan kartoiteta ja kuvata
ilmiön eri puolia vaan annetaan myös käytännön vinkkejä tietojen
järjestämiseen, valintaan, siirtämiseen ja säilyttämiseen.
Yksityiskohtaisempaa lisätietoa löytää tarvittaessa netistä. Kirja
sopiikin erinomaisesti digiarkistoinnista tai sen yksittäisistä
osa-alueista kiinnostuneille kotikäyttäjille ja harrastajille.

Ainoa asia, johon olisin kaivannut lisävalaistusta, olisi ollut
erilaisiin siirto-operaatioihin ja asennuksiin tarvittava aika.
Kirjassa korostuu turhan usein digitekniikan (näennäinen)
vaivattomuus. Ainakin omakohtaiset kokemukseni ovat opettaneet sen,
että minkään ohjelman asentaminen tai käyttäminen on harvoin oikeasti
niin helppoa, että asiat tapahtuisivat automaattisesti vain yhtä
nappia painamalla. Tämän huomaa toki Järvinenkin silloin tällöin.
VHS-kasettien digitointia käsittelevässä osuudessa hän toteaa, että
mikään digitointitapa ei ole yksinkertainen eikä vaivaton. Hän huomaa
itsekin aliarvioineensa sen ajan, joka omien vanhojen VHS-kasettien
läpikäyntiin ja digitoimiseen kului. Joululoma ei moiseen riittänyt,
vaan siihen meni useita viikkoja. Usein varmuuskopiointi tai tietojen
tuoreuttaminen kaatuu juuri tähän. Joko koko touhua ei jaksa aloittaa
ajan ja vaivalloisuuden takia - tai vaikka käyttäjä olisi innokkaasti
lähtenyt vaikka lomallaan urakkaa hoitamaan omine hienoinen
luokittelujärjestelmineen - hän uupuu matkan varrella ja päätyy
käyttämään lomansa johonkin oikeasti rentouttavaan asiaan ilman
jatkuvaa tappelua uusien ja vanhojen elektroniikkalaitteiden kanssa.

 

Digiarkistoinnin tuolla puolen - digiarkeologi ja muut uudet
ammattikuvat

Järvisen kirja ja etenkin sen aiheeseen johdatteleva alkuosa saavat
mielikuvituksen liikkeelle. Tietenkin kirja herättää huonoa omatuntoa
omasta varmuuskopiointi- ja tiedonsiirtolaiskuudesta, joka voi johtaa
itselle tärkeiden tietojen ja aineistojen katoamiseen tai
tuhoutumiseen ennemmin tai myöhemmin. Järvisen maalailut
digitaalisesta keskiajasta sekä digi-arkeologien ammattikunnasta
innostavat myös muuhun pohdintaan: millaisia erilaisia
digiarkistointiin liittyviä ammattikuntia tulevaisuudessa voisi olla?

Järvisestä poiketen määrittäisin digiarkeologin tutkijaksi, joka
'kaivautuisi' historiaan erilaisia digitaalisia mediateknologioita ja
tiedostoja tutkimalla. Järvisen kirjasta inspiroitunut digiarkeologi
voisi kiinnittää huomiota muun muassa niihin perusteisiin, joilla
erilaiset laitetyypit, laiteliitännät ja tiedostoformaatit ovat
eläneet toistensa rinnalla tai syrjäyttäneet toisia. Kirjan kautta
mielenkiintoisena teema-alueena näyttäytyy muun muassa
tietotekniikkaan liittyvä standardointityö: miten erilaisista
standardeista on sovittu ja millaisia julkisia ja taloudellisia
intressejä standardointiin on kytkeytynyt?

Työn, jota Järvinen kutsuu digiarkeologiksi, nimeäisin itse
digikonservoinniksi tai pikemminkin restauroinniksi. Digirestauroijan
tehtävänä olisi nimenomaan vanhojen laitteiden, ohjelmistojen ja
sähköisten aineistojen henkiin herättäminen ja tuoreuttaminen.
Digirestauroija työskentelisi suurissa organisaatioissa - tai sitten
vapaana yrittäjänä, joka tekee pelastustöitä eri tilaajien
toimeksiannosta. Restauroijat voisivat myös muodostaa
yhteenliittymän, yhdistyksen tai säätiön, joka tietyissä tapauksissa
auttaisi ilmaiseksi pelastustöissä. Tällaista säätiötä voisivat
rahoittaa tietotekniikka-alan yritykset ja julkishallinnon toimijat.

Järvinen toteaa, että digiarkelogi tarvitsee joskus myös hakkerin
taitoja. Hänen on kyettävä purkamaan salauksia ja kopiosuojauksia,
jotta tarvittu tieto saadaan esille. Järvisen mietteistä voisikin
ekstrapoloida tulevaisuuden datahakkerien ammattikunnan, joka lain
hämärillä rajamailla tekisi salaustenpurkukeikkoja suoraan tilaajille
tai vaikkapa digirestaurointisäätiön toimeksiannosta alihankintana.
Datahakkerit olisivat sekä uusien että vanhojen suojausten ja
salausten purun erikoisasiantuntijoita.

Digiarkeologin, restauroijan ja datahakkerin lisäksi maalailen vielä
muutamia muita tulevaisuuden ammattikuvia. Edellisten yläpuolella
organisaatiossa työskentelisi digihistoriajohtaja, jonka tehtävänä
olisi vastata organisaation historiatiedon kokonaisuudesta: aineiston
arkistoinnista, siirrättämisesta formaatista toiseen sekä myös
säilytettävän aineiston valinnasta ja muun aineiston tuhoamisesta.
Kaikkien näihin alakategorioihin suurissa organisaatioissa voisi
palkata erikoistuneet ammattilaiset. Näiden lisäksi joku palkkaisi
myös inhimillisiä säilyttäjiä ja 'ihmisvarmuuskopioita', joiden
vastuulla olisi huolehtia kaikkein olennaisimpien aineistojen
säilymisestä ääritilanteissa, joissa kaikki digitaalinen tieto
tuhoutuu. Säilyttäjät kehittäisivät vaihtoehtoisia tiedon luku- ja
tallennusmenetelmiä, hyödyntäisivät vanhoja tekniikoita, tarvittaessa
jopa pergamentteja ja savitauluja sekä ylläpitäisivät suullisen tiedon
ja perinteen tekniikoita.

 

Nietzsche ja digiarkistointi

Petteri Järvinen (s. 24-26) nostaa kiinnostavasti esiin myös
digiarkistointiin liittyvät neljä aikatasoa. Hän kirjoittaa
arkistoimisen päivittäisestä tarpeesta, henkilökohtaisesta tarpeesta,
sukupolvien tarpeesta sekä yhteiskunnan tarpeesta. Päivittäistarve
kattaa noin 1-3 vuoden säilytyksen, henkilökohtainen tarve liittyy
asioiden säilyvyyteen noin 50-100 vuoden aikaperspektiivillä.
Sukupolvien tarve vaihtelee, mutta menee tuosta hieman pidemmälle.
Yhteiskunnallisen ja kollektiivisen muistin tarpeella ei Järvisen
mukaan ole ylä- eikä alarajaa. Hän toteaa seuraavasti: 'Kaikkein
vanhimmatkin aineistot kiinnostavat tutkijoita. Yhteiskunnan
säilytystarve on tuhansia vuosia, periaatteessa ikuisesti. Mittakaava
riittää tekemään nöyräksi kenet tahansa. Meillä ei ole vielä mitään
käsitystä siitä, miten digitaalinen aineisto saataisiin liitettyä
yhteiskunnan muistiin. Kokemukset muutaman kymmenen vuoden ajalta
ovat tässä mittakaavassa pelkkä silmänräpäys, eivätkä ne ole lainkaan
rohkaisevia.'

Friedrich Nietzsche kirjoittaa teoksessaan Historian hyödystä ja
haitasta elämälle (1874/1999) historian kolmesta lajista,
monumentaalisesta, aktikvaarisesta ja kriittisestä.
Monumentaalihistoria poimii menneisyydestä seurattavia esikuvia ja
nostaa ne jäljittelyn ja ihailun yleistävälle jalustalle.
Aktikvaarihistoria hellii menneisyydestä jäljelle jäänyttä ja sitoo
ihmiset siihen. Kriittinen historia on Nietzschen mukaan valmis
tutkimaan, hajottamaan ja tarvittaessa tuomitsemaan menneisyyden
ilmiöitä.

Kaikki kolme lajia liittyvät myös digiarkistointiin ja sen
aikatasoihin. Monumentaalinen digiarkistointi tarkoittaisi eri
aikatasoilla tiukkaa rajausta yksittäisten merkittäviksi nostettujen
asioiden säilyttämiseen ja kunnioittamiseen. Järvisen kirjassa tämä
näkyy muun muassa siinä, miten hän huomauttaa, että suuri osa
digikuvista otetaan tietyistä vuotuisista tai elämänkulkuun
liittyvistä juhlista tai matkoilla niistä historiallisista tai
luonnonmonumenteista, joita 'kuuluukin kuvata' ja joista
todennäköisesti löytyy tuhansia toisten ottamia parempia kuvia.
Järvinen peräänkuuluttaa arkielämän tavanomaisten toimien
tallentamista tai oman katseen seuraamista. Kuvaaja kiinnittää
huomiota niihin yksityiskohtiin, ihmisiin ja tilanteisiin, joihin
hänen huomionsa vaistomaisesti ja monesti vain lyhytaikaisesti
kohdistuu.

Antikvaarinen digiarkistointi puolestaan voisi tarkoittaa kaiken
arkistoimista, jokaisen digikuvan, videon, ohjelman ja laitteet
säilyttämistä. Vaikka tasa-arvoinen säilöminen olisikin lähtökohtana
hyvä, koska se mahdollistaa uudet tulevaisuuden tulkinnat,
käytännössä tämä on liian työlästä tekijälleen ja latistaa aineiston
myös jälkipolvien näkökulmasta. Järvinen itse toteaa, miten hänelle
ovat arvokkaita kaikki ne muutamat lapsuuden valokuvat, joita on
olemassa. Jos omasta lapsuudesta on useita tuhansia kuvia, niiden
kaikkien arvo on vaarassa latistua. Yksikään massan kuva ei enää
kiinnosta. Rajaaja ja valikoija lisää siis säilytettävän aineiston
arvoa.  Nietzsche varoittaa menneisyyteen käpertyvää antikvaarista
näkökulmaa elämän kivettämisestä sekä siitä, että
kokonaisvaltaisuudesta huolimatta useimpia asioita ei havaita
lainkaan tai että siitä, että havaittavia asioita ei suhteuteta
mihinkään, jolloin kaikelle annetaan tasapaksu liian suuri merkitys.

Kriittinen digiarkistoija, mahdollisesti digiarkeologi arvioisi siten
jatkuvasti toimintaansa. Hän punnitsisi kriittisesti niitä
lähtökohtia, joiden perusteella hän tekee yksilöllisestä ja
yhteisöllisestä näkökulmista valintoja tallennuksista,
säilyttämisistä ja säilytetyn aineiston käyttämisestä. Hän ei tuntisi
ja arvioisi ainoastaan tekniikoita vaan niihin liittyviä yksilöllisiä,
sosiaalisia ja kulttuurisia käytänteitä.

Kriittistä tai ei, taidan nyt lähteä tämän arvostelun valmistumisen
jälkeen digitoimaan Järvisen ohjeiden tukemana vanhoja c-kasettejani.
Ne sisältävät muun muassa muutaman vuoden vanhana pianolla soittamani
oman sävellysryöpytykseni 'Lehmänpolskan'. Pianoa en tosin
muistaakseni tuossa tallenteessa soittanut vasaralla, niin kuin
jossain toisessa tilanteessa vanhempien silmien välttäessä.
'Lehmänpolskan' digitallenteella voin toivottavasti pian elähdyttää
ystäviäni ja sukulaisiani. Varokaa vaan!



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/