[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Klaus Flemingin Suomi ja valtakunnallinen kriisi 1590-luvulla

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Piia Einonen  FT, tutkija, Jyväskylän yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Lappalainen, Mirkka: Susimessu. 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja
Suomessa. Siltala, 2009. 319 sivua.


Klaus Flemingin Suomi ja valtakunnallinen kriisi 1590-luvulla
---------------------------------------------------------

Mirkka Lappalaisen Susimessu on tärkeä puheenvuoro 1500-luvun lopun
kuohuvasta ajanjaksosta. Lappalainen kietoo teoksessaan
viihdyttävällä, mutta samalla kertaa tieteellisellä tavalla
nuijasodan osaksi suurempaa kokonaisuutta, joka tunnetaan myös
yleiskäsitteellä 1590-luvun kriisi. Teoksessa Suomen tapahtumat
nivoutuvat saumattomasti osaksi ruotsalaista kuohuntaa, jossa niin
uskonnolliset riidat kuin ongelmallinen kruununperimyskin olivat
merkittävässä roolissa.



Nuijasota, kapina, kriisi, sisällissota...

Mirkka Lappalaisen Susimessu-teoksen alaotsikkona on '1590-luvun
sisällissota Ruotsissa ja Suomessa'. Suomalaiskansallisessa
historia-ajattelussa ja historiantutkimuksen piirissä 1590-lukua on
leimannut talonpoikaiskapina, nuijasota, mutta Lappalaisen tekee jo
lähtökohtaisesti - kuten teoksen otsikoinnistakin käy ilmi - pesäeron
tähän ajattelutapaan. Hän tarkastelee 1500-luvun viimeisen
vuosikymmenen tapahtumia suomalaiskansallista horisonttia laajemmasta
näkökulmasta: osana eurooppalaista ja erityisesti Ruotsin valtakunnan
sisäistä kuohuntaa. Juhana III: n kuollessa perimysjärjestys
muodostui kiistanalaiseksi Juhanan pojan, Sigismundin, ollessa jo
Puolan kruunattu kuningas, ja Juhanan veljen, Kaarle-herttuan,
pyrkiessä valtaistuimelle keinoja kaihtamatta. Oman lisänsä
tapahtumiin toivat uskonnolliset ristiriitaisuudet, jotka juonsivat
juurensa Sigismundin katolisuudesta ja Kaarlen kalvinismia
lähenevästä ajattelusta.

Käsitteen 'sisällissota' käyttäminen 1590-luvun tapahtumista
Ruotsissa ja Suomessa on kuitenkin ehkä hiukan harhaanjohtavaa.
Yleisesti tapahtumiin on viitattu käsitteellä 1590-luvun kriisi,
jolloin termiin on sisällytetty niin aatteelliset ja poliittiset
näkökulmaerot kuin muutamat aseelliset taistelut Ruotsin maaperällä,
sekä jossakin määrin erillisenä välikohtauksena itäisessä
valtakunnanosassa kapinoitu nuijasota. Sisällissotana Ruotsissa on
nähty korkeintaan vuoden 1598 tapahtumat. Lappalainen käyttää
vaihtelevasti käsitteitä nuijasota, sisällissota, kapina ja kriisi,
mutta ei perustele käsitteiden valintaa sen tarkemmin, eikä kerro
aikalaisten käyttämistä termeistä, vaikka käsitteet toisinaan
selvästi kumpuavatkin alkuperäislähteistä. Toisinaan termillä
sisällissota viitataan nuijasotaan, toisinaan taas, kuten teoksen
otsikossa, koko 1590-luvun kriisiin. Sisällissota on tietysti
mehevämpi termi otsikkoon, mutta se avaa melko suppean näkökulman
1590-lukuun, ja ei siten tee oikeutta teoksen sisällölle.

Lappalaisen Susimessu on nautinnollinen lukea, kieli on
mukaansatempaavaa ja elävää, ja historiallisen tapahtumat sekä
henkilöt on saatu hengittämään. Paikoin lennokkuus johtaa jossakin
määrin harhaanjohtaviin ilmaisuihin, kuten 'suuren sisällissodan
tarinaa' (s. 20), jota on vaikea yhdistää 1590-luvun tapahtumiin, tai
'herttuan epäuskottavaa propagandaa' (s. 199), joka taas olisi
vaatinut melkoista argumentaatiota tuekseen. Olisi tosin ollutkin
mielenkiintoista lukea Lappalaisen tulkintaa siitä, mihin Kaarlen
retoriikan teho perustui. Oliko niin, että kun aiheet koskettivat ja
sopivat kuulijan ajatusmaailmaan, oli totuudellisuus toisarvoista?

 


Nuijasota valtakunnallisessa kontekstissa

Vaikka aikalaiset kokivat, näkivät ja tiesivät vain fragmentteja
sieltä täältä, ja historiantutkimuksessakin on usein keskitytty
tarkastelemaan 1590-luvun kriisiä valikoiduista ja rajallisista
näkökulmista, on Lappalainen luonut tapahtumista kokonaisuuden -
selkeän tulkinnan ja näkemyksen vaikeista sekä monitulkintaisista
tapahtumakuluista. Lappalainen myös perustelee tulkintansa juuri
hyvin toteutetun tapahtumien taustoituksen ja kontekstoinnin kautta,
ja vakuuttaa lukijan siitä, että juuri näin on tapahtunut. Toki
esimerkiksi nuijasotaan nousseiden talonpoikien toiminnan
suunnitelmallisuudesta ja poliittisuudesta voi olla montaa mieltä.

Teoksen rakenne etenee alun intron jälkeen kronologisesti. Kertomus
elää, liikkuu ja hengittää tapahtumakulkuja seuraillen, ja kuljettaa
lukijaa valtakamppailujen ja uskonnollisten ristiriitojen sekä
toimijoiden motiivien lomassa. Muutamin paikoin tuntuu, että tarina
on kuljettanut myös kirjoittajaa ja samoihin asioihin palataan eri
näkökulmista käsin, mikä häiritsee hiukan lukunautintoa. Ajallinen
kronologia töksähtelee muutamassa kohdassa, kuten Sigismundin
lähtiessä kruunajaismatkalle (s. 100) ja odottaessa edellä mainittua
kruunajaismatkaa (s. 108). Kuitenkin teoksen ehdoton ansio on juuri
se, että niin Sigismund kuin muutkin tavalla tai toisella nimensä
1590-luvun valtapolitiikan pyörteiseen historiaan jättäneet yksilöt
esiintyvät toimijoina ja tapahtumia tarkastellaan heidän
näkökulmistaan. Tämä korostaa historiallisen tapahtumisen
moniäänisyyttä ja -tulkintaisuutta: menneisyys ei ole
sattumanvarainen tapahtumien ketju, vaan erilaisten ihmisten
monenlaisissa tilanteissa tekemien päätösten, valintojen ja
toimimisen - tai tekemättä jättämisen - tulosta.

Nuijasota on ollut eräs suomalaisten suurista avaintapahtumista,
josta on kirjoitettu ja kiistelty paljon historiantutkimuksen
parissa. Nuijasota oli kiistatta merkittävä episodi niin valtakunnan
kohtalon kuin Suomenkin kehityksen kannalta, mutta - kuten
Lappalainenkin tuo esiin - esimerkiksi Kaarlen yrityksessä vallata
Riika kuoli yhdessä päivässä kolme kertaa enemmän miehiä kuin koko
nuijasodassa, mikä auttaa suhteuttamaan nuijasodan mittakaavaa.
Teoksessa pureudutaankin nuijasodan 'myyttiin': puretaan oivallisesti
esiin kapinaan liitetyt tulkintakerrostumat ja luodaan katsaus
historiankirjoituksen historiaan nuijasodan kautta. Lappalainen
pyrkii kuljettamaan taustalla myös eurooppalaista
tapahtumahorisonttia ja olisi ollut mielenkiintoista lukea siitä,
miten 1590-luvun kriisi Ruotsin valtakunnassa suhteutui laajempaan
eurooppalaiseen kriisiaikaan, jollaisena vuosikymmen voidaan nähdä,
sekä siitä kummunneeseen historiankirjoitukseen.

Yleistajuinen teos valottaa niin poliittista valtapeliä valtakunnan
huipulla kuin uskonnollisten kiistojen repimää yhteiskuntaa ja
uskonpuhdistuksen takkuista voittokulkua. Lappalainen asettaa
itselleen selkeän tehtävän ja kuvailee myös lähteitään maallikonkin
ymmärtämällä tavalla. Teoksessa on koottu alkuperäislähteiden ja
tutkimuskirjallisuuden muodostaman rungon ympärille tarinoista ja
pamfleteista koostuva kudelma, joka tarjoaa mahdollisuuden
oivalliseen ajankuvaan ja henkilöiden nostamiseen esiin. 'Virallinen'
historiankirjoitus on usein jättänyt tämänkaltaisen lähdeaineiston
omaan arvoonsa sen kyseenalaisen totuudellisuuden vuoksi, mutta
Susimessussa ei-virallisluontoiset lähteet tuovat niin tapahtumiin
kuin pääosien esittäjiinkin poikkeuksellista syvyyttä. Erityisesti
Klaus Flemingistä piirtyy selkeä ja tarkka henkilökuva.

 


Valtionrakennus, poliittinen kulttuuri ja kuningas?

Vaikka teoksen yleistajuisuus on ehdottomasti ansioksi, se kuitenkin
aiheuttaa toisinaan myös vaikeuksia lukea tekstiä
historiantutkimuksena, vaikka teos kiistämättä on nimenomaan sitä.
Susimessussa kyllä kontekstoidaan tapahtumia ja tapahtumakulkuja
kiitettävästi, ja selitetään tapahtumien taustoja sekä syitä, mutta
ei pyritä käsitteellisemmälle tasolle tai selitetä tiettyjä ilmiöitä,
jotka kuitenkin selkeästi vaikuttivat tapahtumakulkujen taustalla.
Hyvä esimerkki tästä on valtionrakennus. Susimessussa viitataan usein
epämääräisesti valtionrakennukseen, joka jossakin vaiheessa loi
alamaisilleen hengen ja omaisuuden suojan takaavan vahvan valtion
(esim. s. 67). Historiantutkimuksessa on kuitenkin yleisesti nähty
ruotsalaisen valtionrakennusprosessin saaneen alkunsa Kustaa Vaasan
aikana, jolloin hajanaista keskiaikaista hallintovaltaa pyrittiin
keskittämään ja luotiin hallintokoneisto, jota myöhemmät hallitsijat
- erityisesti Kustaa II Adolf ja hänen kanslerinsa Axel Oxenstierna -
kehittivät. Lappalainen sen sijaan viittaa valtionrakennukseen vain
hyvin yleisesti ja epämääräisesti, tyyliin '1500-luvun monarkeilla ei
vielä ollut taustallaan sitä valtiokoneistoa, joka myöhemmin rakentui
kuninkaiden ympärille, suojasi heitä ja vaali poliittisen kulttuurin
pelisääntöjä.' (s. 30).

Toinen keskeinen teema, johon palataan toistuvasti, mutta jota ei
kuitenkaan selitetä sen kummemmin, on poliittinen kulttuuri.
Lappalainen kirjoittaa esimerkiksi, että '1500-luvun poliittisessa
kulttuurissa epäuskottavinkin juttu voitiin yhtäkkiä kohottaa
viralliseksi totuudeksi' (s. 198). Tämä antaa oivallisen kuvan
Vaasa-kauden hallitsijoiden tempoilevasta ja usein impulsiivisesta
toiminnasta, mutta olisi kaivannut enemmän taustoitusta. Jää
epäselväksi mitä Lappalainen tarkoittaa poliittisella kulttuurilla,
ja miten erityisesti Kaarlen manipuloiva ja tarkoitushakuinen
valtapolitiikka suhteutuu laajempaan poliittiseen kulttuuriin?
Esimerkiksi Kaarlen suurieleiset eroilmoitukset olisi voinut tulkita
tätä taustaa vasten, sillä ainakin Tukholman kaupunkihallinnossa
eronpyyntöjä käytettiin vastaavalla tavalla, ja tällöin tavoitteena
oli olemassa olevan, mutta kyseenalaiseksi joutuneen valta-aseman
julkinen tunnustaminen sekä näkyväksi tekeminen. Juuri tällaisia
elementtejä olisi ollut mahdollista tulkita osana laajempaa ja
yleisempää poliittista kulttuuria, jossa tietyt peruskäsitykset ja
toimintamuodot olivat kaikkien jakamia ja ymmärtämiä. Lappalaisen
tuntiessa erityisesti aateliston toimintakulttuurin olisi ollut
mielenkiintoista lukea myös siitä, miten etuoikeutetun aateliston
edustajien käsitykset sekä ymmärrys käytettävissä olleista keinoista
suhteutuivat yleiseen poliittiseen kulttuuriin. 1500-luvun
jälkipuoliskon poliittista kulttuuria ei juurikaan ole tutkittu,
mutta 1500-luvun lopun kriisiaika antaisi siihen oivalliset
mahdollisuudet pamfletteineen ja demagogisine vaikuttimineen.

Lappalainen viittaa myös hallitsijan rooliin lukuisissa kohdissa
pohtimatta kuitenkaan kootusti hallitsijan merkitystä valtakunnalle
ja yhteiskunnalle. Kuninkaasta tulee erottaa toisaalta pysyvä, ja
jumalalta oikeutuksensa saava kruunu, ja toisaalta fyysinen henkilö,
joka toimi hallitsijana. Tähän kyllä viitataan sivulla 135, mutta
sitä ei pohdita sen tarkemmin. Kuninkaan asemaa havainnollistaa hyvin
aikakaudella tunnettu ruumismetafora. Ajatus tulee oivallisesti esiin
Sigismundin kannattajan lausuessa (sitaatti sivulla 185) 'Kun pää on
poissa, niin muut jäsenet horjuvat ja hajoavat' Klaus Flemingin
kuoleman jälkeen. Yleisessä käsityksessä ruumismetaforaan kuuluivat
kuitenkin alamaiset, jotka muodostivat ruumiin jäsenet ja joilla
kaikilla oli määritellyt tehtävänsä, kun taas kuningas oli pää ja
ainoana ajattelemaan kykenevänä ruumiinjäsenenä vastuussa koko
ruumiin hyvinvoinnista. Hänen suunnitelmistaan tuli samalla koko
valtioruumiin tavoitteita ja jos niin ei tapahtunut, koko ruumis oli
vaarassa. Lappalainen tuo kyllä esiin sen, että vain kuninkaan
läsnäolon katsottiin takaavan rahvaan oikeusturvan, mutta kuninkaan
poissaolo valtakunnasta oli myös rinnastettavissa vaaralliseen
marginaalitilaan, ja valtakunta nähtiin silloin erityisen
haavoittuvaisena (vertaa lainaus sivulla 43 ja sivu 51). Sigismundin
hallituskaudella ongelma konkretisoitui kuninkaan kantaessa sekä
Puolan että Ruotsin kruunua.

Kuninkaan merkitys yhteiskuntarauhan kannalta tuli ilmi parhaiten
poikkeustilanteissa, kuten juuri Juhana III:n kuoleman jälkeen.
Tällöin jopa Tukholman pormestari ja raati sekä porvaristo oli
kutsuttu linnaan, jossa oli Kaarle-herttuan lisäksi paikalla muutamia
valtaneuvoksia. Kaarle piti puheen, jossa hän korosti hallitsijan
kuoleman kaltaisten muutosten aiheuttavan toisinaan 'vaaroja ja
levottomuutta'. Kuninkaan kuolema nähtiin poissaolon tapaan
marginaalitilana, joka ylimmän hallintovallan puuttuessa aiheutti
epävakautta ja uhkia lailliselle yhteiskuntajärjestykselle: alamaiset
olivat täysin riippuvaisia kuninkaasta, joka oli yhteiskunnalle yhtä
olennainen kuin aurinko luonnolle ja pää ruumiille. Kuninkaan kuolema
voitiin myös nähdä Jumalan rangaistuksena syntiselle yhteisölle. Tämän
näkökulman kautta Lappalainen olisi saanut vielä enemmän painoa
tulkinnoilleen valtakamppailusta.

Eräs keskeinen valtataistelun näyttämö oli nimenomaan Tukholma, johon
Sigismundin kruunajaismatka suuntautui. Taloudellisesti ja
poliittisesti tärkeä Tukholma oli myös keskeinen vaikuttaja
valtataistelussa ja erityisesti Kaarle-herttua yritti valjasta
kaupungin tukijakseen taistelussa kruunusta. Lars Ericsonin artikkeli
'Mellan två eldar. Stockholms borgmästare och råd i kampen mellan
Sigismund och hertig Karl, 1594-1599' kertoo nimenomaan kyseisistä
tapahtumista.

Jossakin määrin myös mentaalisen ja kulttuurisen kontekstin laajempi
ottaminen mukaan olisi antanut lisää selitysvoimaa teokselle. Nyt
Lappalainen kirjoittaa (s. 30): 'Kaikki nämä ruhtinaat olivat
nerokkaita hallitsijoita, jotka kuitenkin ajoittain kadottivat
järkensä valon. Heidän silmitön ja vainoharhainen käytöksensä oli
kuitenkin 1500-luvun ylimyspiireissä vielä suhteellisen normaalia.'
Lappalainen kyllä kertoo tapojen muuttuneen pian hovikulttuurin
kehittymisen myötä, vaikka kyse oli myös laajemmasta
yhteiskunnallisesta ilmiöstä, jota on myös kutsuttu
sivilisoitumisprosessiksi. Ja toisaalta: väkivalta oli olennainen osa
1500-luvun valtapolitiikkaa, strateginen väline valtapyrkimysten
toteuttamisessa. Se kuului olennaisena osana ja mahdollisuutena
aikansa poliittiseen kulttuuriin, jossa pelkällä demagogialla tai
puhelahjoilla ei vielä selvitty.

 


Taistelu sieluista

Lappalaisen Susimessu on täynnä mielenkiintoisia henkilöitä, jotka
saavat äänensä kuuluville kuninkaiden ja muiden mahtimiesten
varjoista. Ehkä herkullisinta ja mielenkiintoisinta antia kirjassa on
uskonnollisten pyrkimysten ja Missio Suetican kuvaus, sekä
laajemminkin uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen tuomien
jännitteiden kytkeminen kiinteästi politiikkaan ja taisteluun
kruunusta. Paikallisyhteisöissä 'jesuiittoja' pelättiin ja
vastauskonpuhdistuksen salakähmäisyys kääntyi itseään vastaan, kuten
Lappalainen oivallisesti toteaa. Toisaalta kuitenkin myös uskontoa,
katolisuuden ja protestanttisuuden taistelua sieluista olisi voinut
pohtia ja avata enemmänkin. Lappalainen kirjoittaa, että 'Ruotsin ja
Suomen kansa piti vanhoista katolisista menoista.' (s. 35), mutta
oliko kuitenkin kyse pikemmin siitä (mikä aateliston kohdalla tulee
kyllä esiin), että kaikki uusi oli pahasta, ja vanha sekä totuttu oli
tuttua ja turvallista? Jo vuonna 1577 esitelty uusi liturgia
punaisissa kansissaan sai Ruotsissa aikaan teologis-poliittisen
myrskyn, kun taas Suomessa se hyväksyttiin vastalauseitta.
Lappalainen ei kuitenkaan pohdi syytä tähän eroon: oliko
katolismielisyys Suomessa laajempaa kuin Ruotsissa, vai eikö
ruotsalainen vastustus vain kantautunut Suomeen saakka
maantieteellisen etäisyyden ja huonon tiedonkulun vuoksi?

Kaikesta huolimatta Susimessu on ansiokas teos monella tapaa: se on
yleistajuinen, mielenkiintoinen ja erinomaisen hyvin kirjoitettu
kirja tärkeästä aiheesta. Se myös sitoo oivallisesti Suomessa
jossakin määrin jopa ylikorostuneen aseman saaneet tapahtumat osaksi
valtakunnallista kokonaisuutta ja yleiseurooppalaista kriisiä. Myös
Lappalaisen vahva asiantuntemus aateliston toiminnasta ja
ajatusmaailmasta, sekä yleinen aikakauden tuntemus paistaa läpi. Ehkä
juuri siitä syystä olisi ollut toivottavaa, että kirja olisi
problematisoinut ja nostanut selkeämmin esiin yleisiä, aikakauteen ja
tapahtumiin keskeisesti liittyviä teemoja, kuten juuri
valtionrakennuksen tai poliittisen kulttuurin, ja tulkinnut
tapahtumia myös niiden tarjoamassa viitekehyksessä.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/