[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Autenttisuuden ja kulttuurisen kestävyyden eetosta etsimässä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Huhtanen, Jouni 
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Grahn, Maarit; Häyrynen, Maunu (toim.): Kulttuurituotanto. Kehykset,
käytäntö ja prosessit. SKS, 2010. 362 sivua.


Autenttisuuden ja kulttuurisen kestävyyden eetosta etsimässä
---------------------------------------------------------

Kulttuurituotanto on kattava yleisesitys kulttuurituotannon
tutkimuksen perusteista ymmärrettynä kulttuurintutkimuksen ja
kulttuurihistorian viitekehyksessä. Teos tuo esiin antropologian,
folkloristiikan ja etnografian yksilö- ja sosiaalipsykologisia
tutkimusasetelmia, mutta jättää kulttuurituotannon, talouden,
hallinnon ja kulttuuripolitiikan yhteyksien tarkastelun valitettavan
vähälle huomiolle.


Viidestätoista artikkelista koostuvan Kulttuurituotanto -teoksen
tarkoituksena on tarjota uusia näkökulmia kulttuurituotannon
opiskelijoille, opettajille, tutkijoille ja alan muille toimijoille.
Näkökulmien kirjo ylettyy kulttuurin säilyttämisen kysymyksistä ja
maisemaidentiteetin merkityksistä kulttuuriperintöprosesseihin ja
digitaalisen yhteisöllisyyden tarkasteluun. Teoksen keskeisenä ideana
on määritellä kulttuurituotannon käsitettä, kenttää ja ilmiöitä
käytäntöjen ja prosessien näkökulmasta ja tarkastella toimijoiden
identiteettiä yksilö- ja yhteisötasolla.

Teos nostaa esiin kulttuurin käsitteen moninaisuuden ja tulkinnassa
tapahtuneet historialliset jatkumot ja katkokset. Tekijöiden mukaan
kulttuuri voidaan ymmärtää neljällä eri tavalla. Ensinnäkin se
voidaan arvottaa joksikin tavanomaisen yläpuolella olevaksi. Toiseksi
se on mahdollista käsittää kollektiivisesti yhteisöä yhdistävinä
piirteinä ja elämäntapoina. Kolmas hahmotustapa on nähdä kulttuuri
dynaamisena prosessina, jolloin sillä ei ole pysyvää muotoa, vaan
kulttuurin tuottajat osallistuvat tuotantoprosesseihin erilaisista
muuttuvista rooleistaan ja asemistaan käsin. Neljänneksi kulttuuri
voi ilmetä vallankäyttönä, jolle keskeistä on vallitsevaa
yhteiskunnallista hegemoniaa oikeuttava tai vastustava ideologinen
toiminta. Näiden väljien peruserottelujen avulla kirjoittajat
hahmottelevat kokonaiskuvaa siitä, mitä kulttuurituotanto on ja mitä
se ei ole ja kuinka kulttuurituottajan toiminta ja ajattelu
käytännössä muotoutuvat.

Suomessa kulttuurituotannon koulutus on noudattanut jokseenkin
tarkasti Humanistisen ammattikorkeakoulu Humakin vuonna 1998
aloittamaa koulutusohjelmaa, jonka mukaan kulttuurituotanto koulii
osaajia taide- ja kulttuuriorganisaatioiden, kulttuuritapahtumien
sekä kulttuuri- ja taideprojektien tuotannollisiin tehtäviin.
Kulttuurituottajat toimivat järjestöissä, yrityksissä ja
kulttuurihallinnossa. Koulutus tarjoaa valmiudet toimia kulttuurialan
ja luovan alan yrittäjänä. Tämä markkinalähtöinen, manageriaalinen
lähestymistapa on ollut selvästi vieras teoksen taustatahon
muodostavalle Turun yliopiston kulttuurituotannon ja
maisemantutkimuksen koulutusohjelmassa toimivalle tutkijayhteisölle.

Kulttuurituotannon johdannossa esitetty ongelmanasettelu vaikuttaisi
lupailevan hieman liikaa. Teos toki pyrkii määrittelemään
kulttuurituottajan identiteettiä ja ammatin sisältövaatimuksia, mutta
painotus on selvästi historian- ja kulttuurintutkimuksessa, ei
niinkään kulttuurituotannon suhteessa kulttuuripolitiikan, hallinnon
ja julkisoikeuden käytäntöihin. Teoksen puutteeksi on todettava tämä
näkökulman yksipuolisuus. Kulttuurituotannosta puhuttaessa olisi
ollut syytä ottaa kantaa myös kulttuurialan yrittäjyyteen sekä
kunnallisen ja valtiollisen kulttuurihallinnon toimintamuotojen
rakentumiseen. Teoksessa selvästi eksplikoiduiksi tulevat ennen
kaikkea kulttuurituotannon tutkimukselliset kehykset ja itse
kulttuurin käsitteen määrittely, tuotannon käytännölliset prosessit
sitä vastoin jäävät turhankin vähäisen tarkastelun varaan.


Kulttuurituotannon määrittelyn ongelmia

Kulttuurituotanto -teos painottaa ennen kaikkea alan humanistisia
tutkimusnäkymiä. Keskeisinä tutkimusaloina esiintyvät
folkloristiikka, etnografia, arkkitehtuurin (historian) tutkimus,
maisematutkimus, maaseutututkimus, kulttuuriantropologia ja
kulttuuriperinnön tutkimus. Osaltaan Kulttuurituotannon semioottista,
historiatieteellistä ja kulttuurintutkimuksellista painotusta selittää
se, että teos on syntynyt lähinnä humanistisen tieteen edustajien
yhteistyönä.

Teoksen kompastuskiveksi näyttäisi muodostuvan
kulttuurituotanto-käsitteen määritelmän moninaisuus: se voi
tarkoittaa ainakin kulttuurin tuottamista edellä mainitussa
manageriaalisessa mielessä (kulttuurituotanto subjektina,
kulttuurituottajan näkökulma) tai kulttuurin rakentumisen
historiallis-sosiaalisten muotojen ja käytäntöjen tieteellistä
tarkastelua (kulttuurituotanto objektina). Kulttuurituotanto-teoksen
tekijöillä on ollut selvästi mielessä jälkimmäinen tulkinta.
Kulttuurituotannon laajempi, kaikenkattava esittely olisi vaatinut
näkökulman laajentamista hallinto- ja oikeustieteellisen tutkimuksen,
mutta myös markkinoinnin ja taloustieteiden suuntaan.

Aivan vailla kulttuuripolitiikan, -hallinnon ja -markkinoinnin
tarkastelua Kulttuurituotanto ei kuitenkaan ole: hyvänä kontrastina
sinällään mielenkiintoiselle ja ansiokkaalle humanistiselle
tutkimukselle toimii Simo Häyrysen artikkeli 'Kudontaa vai erottelua?
Kulttuuripolitiikka kulttuurituotannon kehyksenä' sekä Kari Ilmosen
'Kulttuuri ja aluekehittäminen - Konflikteja ja kommunikaatiota'.
Siinä missä Häyrynen pohtii kulttuuritaustan, kulttuurituotannon ja
kulttuuripolitiikan yhteyksiä sekä kulttuurituotannon sosiaalista
moninaisuutta sisällöntuottajien, kulttuurihallinnon, median sekä
yksityisten ja julkisten rahoittajien näkökulmasta, nostaa Ilmonen
keskusteluun mielenkiintoisia aluehallinnollisia ja osin myös
julkisoikeudellisia kysymyksiä kulttuurin ja taiteen suhteesta
kansantalouteen ja aluekehittämisohjelmiin.

Kulttuurituotannon neljä ensimmäistä artikkelia muodostavat selvän
kulttuuriteoreettisen kehyksen ja samalla teoksen metodologisesti
vahvimman osan. Häyrysen ja Ilmosen tekstien lisäksi osio sisältää
Katriina Siivosen kirjoituksen 'Osallistuva kulttuurituotanto.
Pohdintaa kulttuurisesta kestävyydestä', joka kehittelee kysymystä
kulttuurien vuorovaikutuksesta ja prosessuaalisesta luonteesta
pohtien samalla kulttuurin säilyttämiseen ja hävittämiseen liittyviä
ongelmakohtia. Osion päättää Risto Turusen artikkeli 'Kirjatuotanto
ja kulttuurinen muutos'. Turusen tarkoituksena on tarkastella
kirjatuotannon kasvun syitä ja materiaalisen kirjatuotannon vaiheita
alkutuotannosta teolliseen lopputuotantoon. Aiheen rajaaminen
1990-2000 -lukujen taitteen tapahtumiin vaikuttaa aluksi turhan
suppealta. Toisaalta tekijä taustoittaa muutoksen syitä riittävästi
avaamalla muun muassa 1960-luvulla vallinneita tietokirjallisuuden
uudenlaisia markkinastrategioita ja osoittamalla syitä 1980-luvulla
alkaneelle kustannusmaailman globalisoitumiselle, jonka seurauksena
kansallisen sääntelyn ja protektionismin mekanismeja alettiin
asteittain purkaa.


Kulttuurintutkimusta laajalla rintamalla

Kulttuurituotanto on hyvä tietopaketti ennen kaikkea
kulttuurintutkimuksesta ja kulttuurihistoriasta kiinnostuneille
lukijoille. Teos selvittää monipuolisen tutkimusaineiston valossa,
miten aineellinen ja aineeton kansallinen kulttuuri ovat historian
saatossa muodostuneet ja miten sekä yksilötasoinen että yhteisöllinen
identiteetti ovat rakentuneet sopimuksenvaraisessa neuvottelussa
kulttuuriyhteisön, sen yksittäisten jäsenten, artefaktien ja
erilaisten ideologisten lausumien vuorovaikutuksen kautta.

Sekä kulttuurintutkimuksen että kulttuurihistorian kannalta
mielenkiintoisia ovat ennen kaikkea Maarit Grahnin artikkeli
Noormarkun ruukin historiasta, Katriina Petrisalon matkailun
historiaa käsittelevä tutkimus, Anna Sivulan
tieteenhistoriallisestikin mielenkiintoinen selvitys siitä, kuinka
Keski-Portugalissa sijaitsevan Coimbran historiallinen yliopisto
muuttui Unescon maailmanperintökohteeksi sekä Outi Tuomi-Nikulan
itäsaksalaisten kartanonomistajien paluumuuttoa
kulttuuriperintöprosessina tarkasteleva tutkielma. Unohtaa ei sovi
myöskään Elisa El Harounyn, Sami Louekarin, Petja Aarnipuun, Laura
Puolamäen ja Eeva Raiken huomioita siitä, kuinka paikan, maiseman ja
elinympäristön merkitykset tuotetaan kulttuurisesti ja kuinka ne
kietoutuvat historiallisesti osaksi laajempaa kansallista ymmärrystä
ja muun muassa ympäristökasvatuksen ja identiteettipolitiikan
kysymyksiä.

Vaikka Kulttuurituotanto painottaa historiantutkimuksellista
näkökulmaa, aivan merkityksetön se ei ole manageriaalisenkaan
tarkastelutavan suhteen. Aikamme kulttuurituotannon,
kulttuurimarkkinoinnin sekä tiedottamisen ja viestinnän parissa
työskentelevä saanee virikkeitä teoksen viimeisestä pääluvusta, jossa
tutkijat Petri Saarikoski, Pauliina Tuomi, Riikka Turtiainen ja Sari
Östman tarkastelevat digitaalisen yhteisöllisyyden muodostumista,
vuorovaikutteisen mediateknologian mahdollisuuksia sekä omaehtoisten
verkkosisältöjen tutkimusetiikkaa. Tietoverkon käytön yleistymisen
vuoksi erityisen merkittävä ja ajankohtainen on juuri Turtiaisen ja
Östmanin artikkeli 'Tavistaidetta ja verkkoviihdettä', jossa tekijät
nostavat esiin Internetissä ja muissa sähköisissä viestimissä
julkaistavien aineistojen kuluttamiseen ja sisällöntuotantoon
liittyviä eettisiä näkökohtia ja esittävät kiitettävän kriittisiä
huomioita ennen kaikkea tutkijan positioon liittyvistä ongelmista.

Kulttuurituotanto tarjoaa selväpiirteisen käsityksen siitä, että sen
enempää kulttuurituotannolle kuin kulttuurituottajallekaan ei voi
osoittaa yhtä yhtenäistä profiilia. Eräässä mielessä
kulttuurituottaja tasapainoilee - Maunu Häyrysen ajatusta mukaillen -
autonomian ja heteronomian välillä, toimii hybrismäisissä rakenteissa
ja yrittää rakentaa itselleen autenttisuuden ja kulttuurisen
yhtenäisyyden eetosta. Kentän pirstaleisuus ja näkökulmien
moninaisuus selittävät ymmärrettävästi myös sen, miksi
Kulttuurituotannossa ei ole ollut mahdollista esitellä alan kaikkia
tutkimusteemoja ja -käytäntöjä. Teoksen luonteen huomioiden tämä
täytyy laskea kuitenkin pieneksi puutteeksi. Alaotsikon maininnan
kehyksistä, käytännöstä ja prosesseista voi ymmärtää vihjaavan
kokonaisvaltaisempaan, kulttuurituotannon talouden, markkinoinnin,
tiedottamisen, hallinnon ja juridiikan ongelmakohdat laajemmin
huomioivaan käsittelyyn. Tällaisen aineksen puuttuminen lähes
kokonaan on kuitenkin ongelmallista ainakin niiden aloittelevien
kulttuurituottajien kannalta, jotka etsivät selkeää kokonaisesitystä
kulttuurituotannon perusteista.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/