[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Yrittäjä talouden, politiikan ja kulttuurin kentillä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Johannes Yrttiaho  Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Teräs, Kari: Yritys ja yhteiskunta. Heikki Huhtamäen verkosto- ja
sidosryhmäsuhteet. . Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. 491
sivua.


Yrittäjä talouden, politiikan ja kulttuurin kentillä
---------------------------------------------------------

Elinkeinoelämän ja yhteiskunnan suhteen systemaattiseen
historialliseen tarkasteluun keskittyvää tutkimusta ei Suomessa ole
liiemmälti tehty. Kari Teräksen Yritys ja yhteiskunta. Heikki
Huhtamäen verkosto- ja sidosryhmäsuhteet (2009) paikkaa tätä puutetta
oivalla tavalla. Teos kattaa paitsi vuorineuvos Heikki Huhtamäen
(1900-1970) ja hänen johtamansa elintarviketeollisuusyhtymän
historian erityisesti 1920-1950-luvuilla, myös laajan kirjon
aikakauden suomalaista taloushistoriaa ja poliittista historiaa.

 

 


Yritys ja yhteiskunta ei ole perinteinen henkilöhistoria, eikä
Huhtamäki itse ole huomion keskipisteenä. Huomio kohdistuu Huhtamäen
ja hänen aikalaistensa välisiin suhteisiin. Käsittelyssä ovat sekä
Huhtamäen henkilökohtaiset (egosentriset) verkostot, että
kokonaisverkostot, joissa hänen asemansa vaihteli ja joihin hän
saattoi olla osallinen vain välittäjien kautta. Verkostonäkökulmalla
Teräs haluaa murtaa toisaalta henkilöhistoriallisen tutkimuksen
konventioita, toisaalta liike-elämän historiassa yleistä self made
man -tulkintaa, jollainen Huhtamäkeenkin on menestyneenä yrittäjänä
liitetty.

Kysymys on myös mitä suurimmassa määrin yhteiskunnallisen
vallankäytön tutkimisesta. Heikki Huhtamäen poikkeuksellisen vahva
toiminta erityisesti politiikan ja kulttuurin alueella kertoo
pyrkimyksestä laaja-alaiseen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.
Asetelma on hedelmällinen elinkeinoelämän ja yhteiskunnan
vuorovaikutusta käsittelevälle verkostotutkimukselle. Teräksen
toimijakeskeinen, yksityiskohtainen analyysi Huhtamäen toiminnasta
talouden, politiikan ja kulttuurin kentillä antaa eväitä ymmärtää
paremmin myös sodan jälkeiseen Suomeen rakentuneen yhteiskunnallisen
konsensuksen taustoja.

 

Verkostot nostavat maan huipulle

Huhtamäen aloittaessa teollisuusmiehen uraansa Pohjanmaalla
muodostivat sukuverkostot merkittävimmän sosiaalisen pääoman lähteen.
Huhtamäki oli oppinut käsityömäisen tuotannon ja myyntityön 
arvostamisen leipomo- ja makeisalan yrittäjänä toimineelta isältään.
Huhtamäen appi, kokkolalainen nahkatehtailija A.L. Hagström, oli
seudun merkittävimpiä teollisuusmiehiä. Hagströmin suhdeverkostot
toimivat Huhtamäenkin apuna.

Vuonna 1920 Huhtamäki perusti ensimmäisen makeistehtaansa.
Pohjanmaalla luodut liikeverkostot ja etenkin turkulaisen
Makeistehdas Hellaksen ja Huhtamäen tehtaiden fuusioituminen avasivat
hänelle pääsyn turkulaisiin verkostoihin. Kun Huhtamäki muutti Turkuun
1930-luvun alussa, saattoi hän liikesuhteidensa avulla päästä nopeasti
sisälle paikalliseen liikemiesverkostoon, joka vaikutti vahvana myös
politiikassa ja kulttuuripiireissä.

Paikalliset verkostot toimivat Heikki Huhtamäen ponnahduslautana
kansalliselle tasolle. Erityisesti hänen toimintansa Turun yliopiston
hyväksi avasi tietä maan kulttuurieliittiin ja lopulta aivan
valtakunnan korkeimpaan poliittiseen johtoon. Huhtamäen ei tarvinnut
itse kuulua kaikkiin merkittäviin verkostoihin, vaan hän saattoi
päästä osalliseksi niiden resursseista välittäjien ja linkkimiesten
avulla. Huhtamäelle arvokkain välittäjä oli Suomalaisen
Kulttuurirahaston asiamies L.A. Puntila. Puntilalla oli erinomaiset
suhteet maan poliittiseen eliittiin. Hän omasi paljon epämuodollista
valtaa.

Vuonna 1940 perustetun Huhtamäki-yhtymän osake-enemmistön
lahjoittaminen vuonna 1943 Suomalaiselle Kulttuurirahastolle, Turun
Yliopistolle ja Työväen Akatemialle sekä yhtymän hallintoneuvoston
miehittäminen keskeisten sidosryhmien edustajilla tekivät yhtymästä
entistä 'yhteiskunnallisemman'. Teräksen mukaan Huhtamäki laskeskeli,
että ''yleishyödyllinen yritys' olisi paremmin turvassa erilaisilta
valtiollisilta interventioilta kuin puhtaasti yksityiset yritykset'.
Huhtamäki varautui näkyvissä olleen maailmansodan käänteen aikoihin
tulossa olevaan yhteiskunnalliseen muutokseen.

Huhtamäen mittavat lahjoitukset Kulttuurirahastolle tasoittivat hänen
tietään sota-ajan poliittisen johdon edustajiin presidentti Rytiin ja
pääministeri Rangelliin. Liiketoimien kannalta tärkeä kontakti
säännöstelytalouden aikana oli kansanhuoltoministeriön jakeluosaston
päällikkö, sosialidemokraattinen Onni Toivonen. Huhtamäen suhdetta
Toivoseen vahvistivat niin ikään lahjoitukset Työväen Akatemialle.

Sodan jälkeen Huhtamäki kiinnittyi Paasikiven ja Kekkosen
ulkopoliittiseen suuntaukseen. Hän solmi myös suhteita johtaviin
kansandemokraatteihin ja kommunisteihin. Huhtamäki valittiin
Suomi-Neuvostoliitto Seuran valtuuston johtoon. Ensimmäisen
tasavallan ja sota-ajan verkostosuhteet joutuivat tuolloin
koetukselle. Esimerkiksi Puntila ei voinut hyväksyä Huhtamäen uutta
linjaa, mutta verkostosuhteet kestivät silti ristiriidan. Vuorineuvos
irtautui melko pian olojen vakiintuessa näkyvästä poliittisesta
toiminnasta ja alkoi 50-luvulle tultaessa luopua myös tehtävistä
Huhtamäki-yhtymän johdossa.

 

Sosiaalisen pääoman kasautuminen

Yritystoiminta oli Huhtamäelle yksi yhteiskunnallisen toiminnan
muoto. Yrittäjän tehtävänä oli palvella koko kansakuntaa ja sen
yhteistä etua. Huhtamäen yhteiskunta-ajattelu nojasi
suomalaisuusliikkeeseen. Hän ehti itsekin olla aktiivisesti mukana
1920-30-lukujen uudelleen lämmenneessä suomalaisuusliikehdinnässä ja
usko talouselämän ja yhteiskunnan yleistä hyvää luovaan liittoon
säilyi Huhtamäen johtoajatuksena hänen koko uransa ajan. Huhtamäki
oli fennomaanisen liikkeen perillinen, ehkä viimeisiä
afäärifennomaaneja.

Heikki Huhtamäki osasi luoda, kasvattaa ja hyödyntää taitavasti
verkostosuhteista, luottamuksesta ja normeista koostuvaa sosiaalista
pääomaa. Sen avulla vuorineuvos saattoi ulottaa vaikutusvaltansa
laajalle suomalaiseen yhteiskuntaan. Huhtamäki oli myös valmis
maksamaan suuriakin summia hyvistä yhteyksistä, kuten systemaattinen
lahjoituspolitiikka osoittaa. Teräksen mukaan Huhtamäki arvosti
rahallisia rikkauksia enemmän juuri sosiaalista pääomaa, sen tuomaa
arvostusta ja vaikutusvaltaa. Yhden korkean statusaseman hän saavutti
vuonna 1945, kun silloisesta kauppaneuvoksesta tuli vuorineuvos
huomattavan nuorella iällä.

Heikki Huhtamäki oli edelläkävijä, jonka toimintastrategiana oli
mukauttaa oma ja yritystensä toiminta kulloiseenkin
yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Huhtamäki laajensi ja aukoi uusia
uria yhtä jalkaa yhteiskunnallisten murrosten kanssa. Ahkera
keskustelija ja kirjoittaja osasi argumentoida oman ajatuksensa
vastaansanomattomasti. Huhtamäki asetti ongelman oikeaan asentoon ja
tarjosi siihen omaa ja yritystensä etua edistävät ratkaisuehdotukset
yhteisen, jopa koko kansakunnan sisäänsä sulkevan, edun asussa.
Piinkova liikemies piti huolen siitä, että oma ja yritysten avulla
toteutettu yhteiskunnallinen vaikuttaminen palveli viimekädessä hänen
liiketoimiaan.

 

Poikkeusoloissa lujittuva luottamus 

Henkilökohtaisten ja muodollisempien verkostosuhteiden varaan
rakentuneet sidosryhmäsuhteet tukku- ja vähittäismyyntiliikkeisiin,
kotimaisiin ja ulkomaisiin elintarvikealan yrityksiin,
elinkeinoelämän järjestöihin, tutkija- ja yliopistopiireihin sekä
valtion päätöksentekokoneistoon nousivat Huhtamäen liiketoiminnassa
keskeiselle sijalle jo varhain. Teräksen mukaan Huhtamäki alkoi
käsittää yritystoimintansa sidosryhmälähtöisesti jo 1930-luvulla.
Yhtymän kasvua alettiin rakentaa nimenomaan sidosryhmien varaan
tavalla, jota nykyään sanottaisiin sidosryhmäjohtamiseksi. Sota-ajan
lähestyessä sidosryhmäsuhteissa painottuivat aiempien kaupallisiin
organisaatioihin solmittujen suhteiden ohella koko ajan enemmän
yhteydet etujärjestöihin ja valtion viranomaisiin.

Varmastikin painavinta ja kiinnostavinta ainesta Teräksen lähes
viisisataasivuisessa teoksessa ovat juuri sota-aikana ja vielä sen
jälkeen harjoitetun säännöstelytalouden ajanjakso sekä vähittäinen
siirtyminen takaisin kilpailutalouteen. Suhteellisen pienelle
taloushistorialliselle huomiolle jäänyt aikakausi oli suomalaisen
elinkeinoelämän yhteiskuntasuhteen kannalta haastava ja tuolloisilla
ratkaisuilla oli kauaskantoisia vaikutuksia.

Elintarviketeollisuudessa puolustusvoimien tilaukset muodostivat
keskeisen osan sota-ajan tuotannosta. Raaka-aineista oli pulaa ja
elintarviketeollisuudessa kehitettiin erilaisia ravintovalmisteita,
korviketuotteita sekä panostettiin mm. elintarvikkeiden säilyvyyden
ja pakkausten kehittämiseen. Suhteet tiedemaailmaan nousivat
tärkeiksi.

Sota- ja säännöstelytalouden hallintajärjestelmä perustui
teollisuudenaloittain järjestettyihin luottamusneuvostoihin.
Neuvostot organisoitiin keskitetysti kansanhuoltoministeriön
aloitteesta. Ne pohjautuivat yritysten vapaaehtoiseen keskinäiseen ja
suhteessa viranomaisiin tehtyyn yhteistyöhön. Sota- ja
säännöstelytaloudessa valtio tarvitsi alakohtaiset luotettavat
sopimusosapuolet, eikä elinkeinoelämän järjestäytyminen ollut
monellakaan alalla vielä riittävän kattavaa, jotta järjestöjen kanssa
olisi voitu sopia.

Vuoden 1940 syksyllä perustettu Ulkomaankaupan valtuuskunta, joka
avusti tuonti- ja vientilisensseistä päättänyttä valtion
lisenssitoimikuntaa ryhtyi luottamusneuvostojen organisoimiseen.
Luottamusneuvostoilla oli laajat vaikutusmahdollisuudet. Niissä
tehtiin viranomaisille ehdotuksia mm. teollisuudenalan tarvitsemien
raaka-aineiden jakamisesta, tuotantomääristä ja tarvittavien
lisenssien hankinnasta. Elintarviketeollisuudessa toimi mm. hedelmä-
ja marjanjalostusteollisuuden, makeisteollisuuden sekä leipä-, keksi-
ja makaroniteollisuuden luottamusneuvostot, joihin Huhtamäki kuului.
Hänen asemansa neuvostoissa olivat kilpailijoita paremmat.

Sota-aikana luottamusneuvostoista kehittyi tiiviimpiä järjestöjä,
jotka jatkoivat luottamuksellista yhteistyötään
kansanhuoltoministeriön kanssa. Luottamusneuvostot olivat askel
eteenpäin elinkeinoelämän järjestäytymisen tiivistymisessä. Sota- ja
säännöstelyaika pakotti toistensa kanssa kilpailemaan tottuneet
yritykset etsimään erottavien sijasta yhdistäviä etuja. Myös sodan
jälkeisten yhteiskunnallisten muutosten pelko, joka Saksan häviön
häämöttäessä alkoi tuntu yhä reaalisemmalta, tiivisti osaltaan
yhteistyötä paitsi teollisuudenhaarojen sisällä myös koko suomalaisen
elinkeinoelämän mitassa. Elintarviketeollisuus oli poikkeuksellisen
riitaisa ja hajanainen ala. Huhtamäelle lankesi merkittävä rooli alan
yhtenäistäjänä.

Sota- ja säännöstelytalouden oloissa suhteet etenkin viranomaisiin
muodostuivat ratkaisevan tärkeiksi Huhtamäen menestymisen kannalta.
Toimivat yhteydet varmistivat myös tiedonkulun ja sellaisen
sosiaalisen pääoman karttumisen, joka teki mahdolliseksi sopeuttaa
yhtymän toimintaa säännöstelytalouden jälkeiseen aikaan.

 

Sisäinen sidosryhmä ja tuotannon tekijä

Huhtamäki-yhtymän tärkein sisäinen sidosryhmä muodostui yhtymän
työläisistä. Yhtymä oli erityisen kuuluisa edistyksellisestä
sosiaalihuoltojärjestelmästään, jonka yhtenä tarkoituksena oli pitää
yllä hyvää mainetta kuluttajien ja viranomaisten keskuudessa sekä
tietysti tasoittaa työsuhteiden ristiriitoja.

Huhtamäen ajattelussa ammattiyhdistysliike kuului osaksi
tehdasyhteisöä ja sille annettiin mahdollisuus vaikuttaa moniinkin
yhtymän henkilöstöä koskeneisiin asioihin, kuten sosiaalihuoltoon ja
palkkapolitiikkaan. Teollisuusyrityksen johto tuli sen sijaan rajata
tarkkaan työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolelle.
Liikkeenjohdolla tuli säilyttää yksinoikeus esimerkiksi osakepääoman
käytöstä ja tuotosta, tuotannosta, ostoista ja myynneistä
päättämiseen. Työntekijöiltä voitiin kyllä ottaa vastaan mm.
aloitteita.

Tuotannon rationalisoinnista tuli keskeinen osa Huhtamäen
työpoliittista linjaa viimeistään sota-ajan loppupuolelta alkaen.
Huhtamäki uskoi rationalisoinnin luovan yhteistä hyvää paitsi
yksittäisen yrityksen myös koko kansantalouden ja yhteiskunnan
tasolla. Työväenliikkeessä asiaan ei suhtauduttu yhtä
varauksettomalla myötämielellä. Huhtamäki-yhtymässä puhkesi
lakkotaisteluja 1940-luvun lopulla. Ne olivat katkera pala
vuorineuvos Huhtamäelle.

Tehtaidensa työntekijöiden kanssa Huhtamäki pyrki kasvokkaisiin
kontakteihin ja luottamusmiesten kanssa hän pyrki solmimaan jopa
henkilösuhteita. Teräksen tulkinnan mukaan monista muista
teollisuusyrityksistä poiketen ay-liikettä ei Huhtamäki-yhtymässä
koetettu tehdä tarpeettomaksi tarjoamalla henkilöstölle etuja, vaan
Huhtamäki halusi 'koteloida ammattiyhdistyksen kiinteäksi osaksi
tehdasyhteisöä'.

 

Konsensus-Suomen juurilla

Huhtamäki loi määrätietoisesti, asevelihengessä, suhteita johtaviin
sosialidemokraatteihin. Näitä suhteita palvelivat mm. suuret
lahjoitukset Työväen Akatemialle. Sosialidemokraattista
työväenliikettä tukemalla Huhtamäki halusi suunnata huomiota
yhtymänsä sosiaaliseen huoltotyöhön ja tasoittaa työsuhteiden
ristiriitoja. Maltillinen sosialidemokraattinen työväenliike oli
Huhtamäen katsannossa kansakuntaa rakentava voima. Johtavana
ajatuksena Huhtamäellä oli usko yritystoiminnan kykyyn luoda
yhteiskunnallista hyvää. Näissä rajoissa myös ay-liike saattoi tulla
hyväksytyksi, kunhan se tunnusti, että työntekijöiden hyvinvointi
riippuu heidän työnantajayrityksensä menestymisestä.

Sodan jälkeen tilanne työmarkkinoilla alkoi nousta
yhteiskunnallisesti entistä keskeisemmäksi. Kysymys konfliktiherkkien
työmarkkinasuhteiden paremmasta sääntelystä alkoi olla sekin
ajankohtaisempi. Ainakin julkisissa puheenvuoroissaan Huhtamäen oli
vaikea ymmärtää työmarkkinoiden kollektiivisia eturistiriitoja.
Työnantajaroolissaan Huhtamäki pyrkikin luomaan yritykseensä
jonkinlaista modernia paternalismia.

Monipuolisesti eri yhteiskunnan osa-alueilla vaikuttaneen Huhtamäen
toiminnassa tiivistyy monia sodanjälkeisen Suomen yhteiskunnallisen
kehityksen tärkeitä piirteitä. Huhtamäen jo sotaa edeltävältä ajalta
juontuneet hyvät suhteet sosialidemokraattiseen työväenliikkeeseen,
sodan jälkeiset tunnustelut vieläkin kauemmas vasemmalle sekä näkyvä
toiminta uuden ulkopoliittisen linjan puolesta yhdistyivät
elinkeinoelämän yhteistoiminnassa saatuihin kokemuksiin ja
verkostoihin tavalla, josta voi hahmottaa hyvinvointivaltion
rakentamiselle lähtökohdat asettaneen yhteiskunnallisen konsensuksen
perusrakenteen.

Konsensuskausi saavutti sittemmin huippunsa tulopoliittisissa
sopimuksissa ja kolmikantajärjestelmässä. Säännöstelytalouden aikana
luotu korporatiivisia muotoja saanut valtajärjestelmä
komitea-apparaatteineen oli olennainen osa suomalaisen yhteiskunnan
hallitsemista sodan jälkeiseltä ajalta aina pääomamarkkinoiden
vapauttamiseen ja länsisuuntauksen läpimurtoon saakka.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/