[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Välttämättömät sankarit

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Mirkka Danielsbacka  FM, tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Peltonen, Ulla-Maija; Kemppainen, Ilona (toim.): Kirjoituksia
sankaruudesta. SKS, 2010. 330 sivua.


Välttämättömät sankarit
---------------------------------------------------------

Ulla-Maija Peltosen ja Ilona Kemppaisen toimittama artikkelikokoelma
Kirjoituksia sankaruudesta tarjoaa kahdeksan tekstiä sankaruudesta
historian-, folkloristiikan ja kirjallisuuden tutkimuksen
näkökulmasta. Koska sankaruus on aiheena moniulotteinen ja
universaali, se sopii hyvin käsiteltäväksi kokoelmateoksen avulla.


Kokoelman avaavat Anders Ahlbäckin jääkäreitä ja Ulla-Maija Peltosen
Mannerheimia käsittelevät artikkelit, minkä jälkeen Erkka Railo
kirjoittaa median tuottamasta poliitikkojen sankaruudesta.
Sankaruuden sukupuolta pohtii Tarja Kupiainen kalevalaisen
kansanrunon kontekstissa ja nykysuomalaisten arjen sankaruutta Ilona
Kemppainen SKS:n Sankareita - onko heitä? -kyselyn (2002-2003)
pohjalta. Niina Lappalainen tarkastelee artikkelissaan työhön
tehtaalaisyhteisön suullisessa perinteessä liitettyä sankaruutta.
Päivi Lappalaisen traagista sankaruutta ja Kirsti Salmi-Niklanderin
menetettyä sankaruutta käsittelevät kirjoitukset päättävät kokoelman.

Aiheena sankaruus on yleisesti mielenkiintoinen, sillä kuten teoksen
toimittajat lukijalle suunnatussa esipuheessaan toteavat: 'Sankaruus
voi syntyä monesta eri asiasta, vaikka jotkin sankaruuden lajit
tunnustetaan muita yleisemmin'. Heidän mukaansa 'Sankaruudesta eroon
pyrkiminen luo yleensä vain uudenlaista sankaruutta, sillä
sankaruuden kaipuu on yleinen ja pysyvä ilmiö'. Teeman yleisyydestä
huolimatta kokoelman nimeksi olisi ehkä sopinut paremmin Kirjoituksia
suomalaisesta sankaruudesta, sillä kaikissa artikkeleissa käsitellään
suomalaisia sankareita ja antisankareita, suomalaisten käsityksiä
sankaruudesta sekä suomalaisella lähdepohjalla. Varsinaista
kansainvälistä vertailua artikkeleissa ei laajemmassa mitassa tehdä,
vaikka useat kirjoittajat hyödyntävätkin kansainvälistä teoreettista
kirjallisuutta sekä muutamat myös kansainvälisiä tutkimuksia omien
artikkeleidensa teemoista.

Kirjan toimittajat alleviivaavat sankaruuden tämänhetkistä
kiinnostavuutta sillä, että yhtenäiskulttuurin murenemisen johdosta
sankaruuden on nähty olevan kriisissä. Johdannossa Peltonen ja
Kemppainen puhuvat muuttuvasta sankaruudesta. Ympäröivän yhteiskunnan
ja kulttuurin muuttuessa myös sankaruuskäsitykset ja sankaruudesta
tehdyt määritelmät muuttuvat. Muutoksen paikantamisen lisäksi on
mielestäni tärkeää ymmärtää, mikä sankareissa ja sankaruudessa on
pysyvää ja jatkuvaa. Miksi ihmisillä näyttäisi olevan universaali ja
ajaton tarve ja halu nähdä sankareita ympärillään? Sankaruuden
jatkuvuuksien ymmärtämiseen kokoelmassa tietyllä tavalla pyritäänkin,
kun suomalaisesta sankaruudesta tuodaan esille erilaisia puolia ja
koetetaan osoittaa, ettei se ole hävinnyt vaan ehkä vain muuttanut
muotoaan.

Sankaruuteen liittyvien käsitteiden ja niiden käytön tarkempi
määrittely olisi saattanut tuoda lisää apuvälineitä sankaruuteen
liittyvän muutoksen ja jatkuvuuden tarkasteluun. Mitkä esimerkiksi
käsitteistä sankaruus, sankaruuskäsitys, sankariteko ja sankari ovat
niitä, joihin liittyy ajassa ja paikassa muuttuvia määreitä, mihin
pysyviä?

Artikkelikokoelma on jaettu kahteen osaan: Kansallissankareihin ja
kansan sankareihin. Jakoa voisi mielestäni tarkastella valta- ja
vastakulttuurin näkökulmasta, kuten kirjoittajista muun muassa Niina
Lappalainen työläissankaruutta käsittelevässä kirjoituksessaan tekee.
Jako kuvastaa hyvin kahta sankaruustyyppiä, joita esiintyy
todennäköisesti kaikissa kulttuureissa: Kansallissankarit edustavat
kansallisvaltioajattelua pönkittävää hegemonista valtakulttuuria ja
kansan sankarit tavallisen kansan usein antisankarillisia hahmoja,
jotka ilmentävät kansan omaa vasta- tai alakulttuuria, jonka avulla
usein kyseenalaistetaan valtaa pitävien kulttuuria. Monissa,
erityisesti vapaissa yhteiskunnissa kuten Suomessa, valta- ja kansan
kulttuurit sekoittuvat nykyisin keskenään. Tämä saattaa johtua siitä,
että selkeää vastakulttuuria ei enää tarvita. Ennen, erityisesti
sisällissodan jälkeen, Suomessakin oli toisin. Nykyisin
yhteiskunnissa, jotka ovat Suomea polarisoituneempia ja
normatiivisempia tai rajoitetumpia kansan vastakulttuurit saattavat
edelleen poiketa hegemonisesta kulttuurista suuresti. Toisaalta
voidaan kysyä, vaikuttaako esimerkiksi nyky-Suomessa kiihtyvää
vauhtia etenevä tuloerojen kasvu siihen, että kansan vastakulttuuria
ja siihen kuuluvia sankarihahmoja tarvitaan pian uudelleen?

Kirjan toimittajat käsittelevät johdannossa sankaruuden merkitystä ja
funktiota. Sankareihin samaistuminen on yksi keskeinen sankareiden
käyttötapa. Lisäksi sankaritarinat ovat osa ihmisten maailmankuvaa ja
-selitystä sekä auttavat identiteetin muodostamisessa. Sankaritarinat
ovat myös yhteisön koossapysymisen kannalta tärkeitä. Geoffrey
Cubittiin (2000) viitaten toimittajat nostavat esille vielä
sankaruuteen liittyvän 'emotionaalisen investoinnin' eli sen, että
ihmiset liittävät sankareihin suuria tunteita ja kokevat
sankaritarinat voimakkaasti. Kansallisvaltioajattelu ja nationalismi,
joiden puitteissa kansallissankareista kerrotaan, on siis monille
paitsi poliittinen, myös tunneasia.

Sankaruuden sukupuolittuneisuus on eräs artikkelikokoelman läpi
kulkeva punainen lanka. Toimittajat toteavat jo johdannossa yleisen
huomion siitä, että sekä sankareissa että antisankareissa on selvästi
enemmän miehiä kuin naisia. Kokoelmassa onkin selkeä
sukupuolentutkimuksen painotus.






Sota ja sankarit

Sankaruuden vahva liittyminen sotaan näkyy teoksessa hyvin, sillä
kansallissankariosassa ensimmäiset kaksi artikkelia käsittelevät
sotasankaruutta. Sotasankaruus onkin yksi keskeinen sankaruuden
tyyppi, mihin liittyy osittain miesten yliedustus sankareiden
joukossa. Erityisesti Anders Ahlbäck avasi syytä tähän omassa
jääkäreitä käsittelevässä artikkelissaan Sotasankaruus miehuuden
esikuvana.

Ahlbäck esittää sukupuolihistorian näkökulmasta suomalaisten
jääkäreiden sankaruuden kulttuuritaustana historiallisen
kehityskulun, jossa kansallisaate ja yleinen asevelvollisuus
yhdistyvät. Massa-armeijat ja niiden myötä tulleet totaaliset sodat
muuttivat tämän näkemyksen mukaan kulttuurisia käsityksiä
maskuliinisuudesta. Ranskan vallankumouksesta lähtien vähintäänkin
toiseen maailmansotaan saakka mieskansalaisena oleminen tarkoitti
sotilaana oloa. Maskuliinisuus sidottiin ideologisesti ja
institutionaalisesti yhä kiinteämmin sotilaallisuuteen ja
sotalaitokseen. Maskuliinisuus, soturius, kansalaisuus ja sankaruus
kietoutuivat siis yhteen modernin yhteiskunnan muotoutuessa. Kun
sodasta tuli vahvasti sankaruutta tuottava tekijä, sankaruus myös
demokratisoitui: kansan parista lähteneistä rivimiehistäkin saattoi
tulla sankareita.

Ahlbäck toteaa, että jääkärit olivat todellisuudessa monimuotoinen
ryhmä. Nationalistinen retoriikka kuitenkin rakensi heistä puoleksi
myyttisiä sankaritarinoita, joissa heidät kuvattiin yleensä
stereotyyppisinä sotilassankareina ja historian miehekkäinä
voittajina. Uudet kansakunnat ovat usein erityisen riippuvaisia
myyteistä oikeuttaakseen valtiollisen olemassaolonsa. Sankarit ovat
tärkeitä, koska he ovat nimenomaan myytin, eivät 'oikean' historian
ruumiillistumia. Jääkärit olivat myös miehen malleja kuten sankarit
usein. Jääkäreiden nouseminen sankarikuvastoon liittyi näin ollen
sukupuolijärjestyksen muutokseen, joka koski myös naisia.
Sukupuoliero kasvoi monessa suhteessa nationalismin ja sotaretoriikan
myötä, mutta samalla naisille tuli uusia maanpuolustuksellisia
vaatimuksia: myös heiltä vaadittiin uhrivalmiutta, joka tarkoitti
valmiutta uhrata poikansa ja miehensä sodalle sekä osallistumista
sotaponnistuksiin esimerkiksi lottatyön avulla. Naisista ei
kuitenkaan ollut samalla tavalla sankareiksi kuin soturimiehistä.
Sankaruuden demokratisointi siis pysähtyi sukupuolirajaan.


Arjen sukupuolittunut sankaruus

Kansan sankarit osan aloittaa Ilona Kemppaisen artikkeli Arjen
sankaruus, jossa hän pohtii muun muassa sankaruuden ajallista
ulottuvuutta sekä käsittelee arjen sankaruuden sukupuolittuneisuutta.
Vuosina 2002-2003 toteutetun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
Sankareita - onko heitä? -kyselyn vastaajista monet arvelivat, että
nykyisin sankareita ei enää esiinny eli sankaruus oli jotain
menneisyyteen kuuluvaa. Sankaruuden aikaulottuvuus liittyy sen
myyttisiin merkityksiin. Usein sankarit ovat kulttuurisen
itseymmärryksen välineitä ja tämä itseymmärrys yleensä rakentuu
menneestä, ei nykyisyydestä.

Kyselyssä miesten sankaruus tuli esille moniulotteisempana kuin
naisten. Naisille nimittäin perhe toimi sankaruuden kontekstina ja
äitiys tavallisimmin tekona, joka sankaruutta tuotti. Kemppainen
tulkitsee, että '[ä]itiyden sankarillisuus, erotettuna äitiyden
estetisoivasta ihailusta, liittyy lähtökohdiltaan
kansallisvaltioajatteluun. Äitien tehtävänä on yksinkertaisimmin
ilmaistuna synnyttää (poikia) isänmaalle.' (205)

Naisten arjen sankaruus siis tuli esille ensisijaisesti äitiyden
kautta. Artikkelissa ei kuitenkaan kysytä: Minkä vuoksi ihmisille on
niin tyypillistä nostaa nainen sankarilliseen asemaan vasta, kun hän
on äiti tai miksi äitiys tuottaa naisille sankaruutta? Miksei isyys
tuota miehille sankaruutta?

Kemppainen sivuaa äitiyden biologisuutta, mutta ei analysoi sitä sen
enempää tai pidä sitä millään tavoin selitysvoimaisena äitiyden ja
sankaruuden yhdistämisen kannalta:

'Synnyttäminen ei ole kenenkään naisen erityinen ominaisuus, vaan
sukupuolelle tyypillistä sopivien olosuhteiden vallitessa. Lajin tai
sosiaalisen ryhmän säilymisen kannalta sillä on tietty itseisarvo,
mutta näin tavallinen asia ei voi tuottaa varsinaista sankaruutta
jokaiselle sen kokeneelle. Onko olemassa äitiyttä, joka on varsinkin
kansakunnan kannalta arvokkaampaa kuin muunlainen äitiys?' (205)

Mielestäni olennaista äitiyden biologiassa on juuri sen oleminen
sukupuoleen sidottu fakta. Jälkeläisten selviytymisen kannalta äidit
ovat isiä olennaisempia, ainakin näin on ollut ihmisen
evoluutiohistoriassa, joten on luontevaa, että äitiys itsessään
nähdään sankaruutta tuottavana tekijänä naisten elämässä. Äitiyden ja
sankaruuden kytkös on todennäköisesti vahvistunut tai sitä on
vahvistettu kansallisvaltioajattelun myötä, koska tällöin kansakunnan
koosta tuli merkittävä tekijä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että
äitiyttä ja sankaruutta ei olisi aiemmin liitetty yhteen.

Kemppaisen huomio nykyajan äitiyden ja sankaruuden kytköksestä on
kuitenkin oivaltava: mitä enemmän äitiyttä ihaillaan ja korostetaan,
sitä enemmän samalla kritisoidaan muita vaihtoehtoja, joita
nykynaisilla on. Valittu lapsettomuus voidaan osoittaa vääräksi
vaihtoehdoksi nostamalla äidit sankareiksi.

Mielenkiintoinen huomio on myös se, että perhe-elämän kontekstissa
naisten sankaruuteen tuntuu usein liittyvän hulttiomies, jonka
elättäminen ja kurissa pitäminen tai pelkästään jaksaminen tuottavat
naisille marttyyrimaista sankaruutta. Miesten antisankaruus on tällä
tavoin esitettynä hyvin tyypillistä, mutta millaista olisi naisten
antisankaruus? Tästäkin ehkä nykyisin alkaa olla viitteitä, kun
naisille muun muassa annetaan tilaa puhua äitiyteen liittyvistä
kielletyistä tunteista, masennuksesta ja jopa vihasta lasta kohtaan
(ks. Janhunen & Oulasmaa 2008). Mutta milloin esiintyisi
antisankaruuden viitekehyksessä kuvattu juoppo äiti? Ja miksi
tällainen kuvaus on niin suuri tabu?


Työ ja sankarit

Niina Lappalaisen artikkeli työn sankaruudesta oli yksi kokoelman
mielenkiintoisimmista. Hän pohtii artikkelissaan millaista työläis-,
työväen- tai työnsankaruutta Suomessa on, ja ketkä sitä määrittelevät
ja tulkitsevat. Hänen aineistonaan ovat Jyväskylän maalaiskunnassa
vuosina 1893-1991 toimineen Tikkakosken tehtaan entisten
työntekijöiden haastattelut sekä lounaissuomalaisen vertaistehtaan
työntekijöiden haastattelut. Haastatteluissa ei kysytty suoraan
sankaruuskäsityksistä vaan kirjoittaja on itse tulkinnut niitä
haastatteluaineistosta.

Tehtaalaisten perinteeseen liittyvät tarinat tuovat esille
sankaruutta ja oikeutta omalle kulttuurille. Tarinoissa esiintyvä
huumori on hyvä ja tehokas vastarinnan keino eikä se edellytä suoraa
aggressiota. Tässä yhteydessä jäin odottamaan viittausta myös James
C. Scottin Weapons of the weak teokseen (Scott 1985), jota ei
lähdeluettelosta kuitenkaan löytynyt. Scott kirjoittaa alistetummassa
asemassa olevien erilaisista arkipäivän vastarinnan muodoista, joiden
avulla he voivat kyseenalaistaa valtaapitävien aseman ja
legitimiteetin. Niina Lappalainen kyllä huomioi artikkelissaan
työväen huumoriperinteen vastarintaominaisuuden universaaliuden.

Omanarvontunto eli tietty ylpeys työväenluokkaisuudesta toi
tehdastyöväen sankaruutta esille. Sankaruuden vastakohta oli takin
kääntäminen ja loikkaaminen sinne, missä työväenluokkaisuus
kielletään tai sitä vastaan toimitaan. Solidaarisuuden pettäminen oli
vakava asia.

Niina Lappalainen toteaa, että yleisesti ottaen
työväenluokkaisuudesta oltiin ylpeitä, mutta nuoremmille
haastateltaville työväenluokkaisuus oli ongelmallisempaa, koska sitä
ei enää nähty oikeastaan olevan Suomessa olemassa. Tässäkin näkyy
sankaruuden ajallinen ulottuvuus; se on jotain enemmän menneisyyteen
kuin nykyisyyteen kuuluvaa, jonka perinteeseen yhteisö kuitenkin voi
kiinnittyä ja saada siitä näin oikeutuksen olemassaololleen.


Sankaruuden pysyvyys

Kirjan artikkeleissa hyödynnettiin virkistävästi eri tieteenaloja,
erilaisia menetelmiä ja erilaisia teoreettisia lähestymistapoja.
Kuten sanottu erityisesti sukupuolentutkimuksesta oli ammennettu
paljon. Jäin kuitenkin kaipaamaan sosiaalipsykologisia ja
evoluutiopsykologisia teoreettisia lähestymistapoja, jotka olisivat
saattaneet olla hyödyllisiä sankaruustematiikan käsittelyssä. Teoksen
toimittajat toteavat johdannossa: 'Psykologisten teorioiden nostamista
kulttuurisiksi universaaleiksi voidaan kritisoida, mutta totta on,
että yllättävän samankaltaisia sankaritarinoita kerrotaan kaikkialla
maailmassa. Sankarit tuntuvat vetoavan johonkin hyvin
perustavanlaatuiseen piirteeseen ihmisluonnossa.' (10-11). Mikä tämä
perustavanlaatuinen piirre ihmisluonnossa on? Miksi se on olemassa?
Mikä on sankaruuden funktio ihmisluonnon ja -psyyken näkökulmasta?
Muun muassa näihin kysymyksiin (sosiaali)psykologinen ja
evoluutiopsykologinen lähestymistapa olisi tuonut valaistusta.

Sankaruuteen liittyvien jatkuvien ja yleisten piirteiden hyvä
määrittely löytyy esimerkiksi sosiaalipsykologi Philip Zimbardolta
(2008). Hän määrittelee sankaruudelle ja sankarillisille teoille
neljä avainominaisuutta, jotka ovat löydettävissä tämänkin
artikkelikokoelman kirjoituksista: 1) sankaruuteen täytyy ryhtyä
vapaaehtoisesti, 2) sen täytyy sisältää riski tai potentiaalinen
uhraus, kuten kuolemanvaara, 3) sankarilliset teot täytyy toteuttaa
muita palvellakseen ja 4) sankarillisiin tekoihin ei voi liittyä
ulkoista palkintoa, jonka saamisen toivossa teko suoritetaan.
(Zimbardo 2008, 466-467.)

Useissa sosiaalipsykologisissa kokeissa on havaittu, että ihmisille
on hyvin tyypillistä toimia kuten muut. Sosiaalinen paine saa meidät
tekemään miltei mitä tahansa. Tähän liittyen eräs sankaruuteen
vahvasti liittyvä piirre on, että sankarit kykenevät vastustamaan
tätä ryhmän painetta ja toimimaan itsenäisesti. (Zimbardo 2008,
266-281, 452-457.) Tämä selittää myös ihmisten viehtymyksen
antisankareihin. Hehän ovat usein hahmoja, jotka toimivat joidenkin
yleisten normien tai käyttäytymissääntöjen vastaisesti ja näin ollen
siis itsenäisesti, vaikka itse teot eivät välttämättä ole
sankarillisia. Evoluutiopsykologia taas avaisi erityisesti
sankaruuden sukupuolittuneisuuden syitä. Artikkelikokoelman
toimittajat toteavat johdannossa:

'Sankarin sukupuolella ei itsessään ole välttämättä kovin suurta
merkitystä; sen sijaan sankarin tekojen luonteella on.
Sukupuolijärjestelmästä taas riippuu, millainen toiminta on kullekin
sukupuolelle mahdollista.' He jatkavat: 'Ajatus sukupuolten
lähtökohtaisesta ja täydellisestä erilaisuudesta on usein sävyttänyt
keskustelua siitä, millaisia tekoja ihmiseltä voi ja tulee odottaa.
1900-luvun molemmin puolin länsimainen sukupuolijärjestelmä vahvistui
ja sukupuolten väliset erot jyrkkenivät.' (26.)

Lainauksesta käy ilmi sukupuolentutkimukselle tyypillinen tapa
väittää sukupuolten välisen eron olevan määritelty ja aina ajassa ja
paikassa vaihtuva. Allekirjoitan täysin väitteen siitä, että osa
sukupuolten välisistä eroista riippuu kunkin ajan ja kulttuurin
sukupuolijärjestelmästä, mutta en sitä, että kaikki sukupuolelle
tyypillinen käyttäytyminen olisi vain määrittelykysymys. Tietyt
käyttäytymismallit ovat miehille tyypillisempiä kuin naisille ja
toisin päin, eikä tämä tosiasia muutu, vaikka kulttuuria ja aikaa
vaihtaisi kuinka. Näitä ihmisluontoon evoluutiohistoriamme aikana
iskostuneita (tiedostamattomia) käyttäytymistaipumuksia voi
analysoida evoluutiopsykologian viitekehyksestä käsin ja mielestäni
se on miltei välttämätöntä, erityisesti, jos aikoo tutkia ihmisten
käyttäytymistä sukupuolinäkökulmasta.

Päivi Lappalainen kirjoittaa artikkelissaan Traaginen sankaruus Kari
Hotakaisen romaanissa Juoksuhaudantie Lynne Segaliin viitaten, että
1990-luvun maskuliinisuuden kriisin suhteen erot miesten kesken ovat
itse asiassa merkittävämpiä kuin erot naisten ja miesten välillä:
'Miesten välisen epätasa-arvon ja erojen tuhoisuus on
maskuliinisuuden sisäinen ominaisuus, joka on seurausta miesten ja
poikien keskinäisestä kilpailusta ja halusta osoittaa toisilleen
olevansa yhä 'voittajia'' (alaviite 3, 264). Maskuliinisuuden
sisäänrakennettuna ominaisuutena statusasemasta kilpailu miesten
kesken kuulostaa hyvin tutulta myös evoluutiopsykologisesta
näkökulmasta. Evoluutiopsykologian käyttö teoreettisena apuvälineenä
olisi voinut olla hedelmällistä kokoelman useissa artikkeleissa ja,
kuten juuri miesten jatkuvan statuskamppailun kohdalla, saattanut
selittää maskuliinisuuteen liittyviä jatkuvuuksia ja universaaliutta.
Esimerkiksi miesten yliedustus sankareiden ja antisankareiden joukossa
voi olla seurausta miesten välisestä statuskilpailusta, joka aiheuttaa
sen, että miehille on tyypillisempää ottaa erilaisia riskejä, joita
taas usein vaaditaan sankarillisiin tekoihin.

Evoluutiopsykologiassa ja sosiaalipsykologiassa molemmissa
käsitellään erästä ihmiselle hyvin tyypillistä ominaisuutta eli
taipumusta nähdä itsensä todellisuutta paremmassa valossa. On jopa
sanottu, että masentuneet ihmiset näkevät itsensä realistisemmin kuin
'terveet' ihmiset, mikä aiheuttaa masennusta (Smith 2007, 111).
Ihmisten kyky tällaiseen itsepetokseen on olennainen myös, kun
mietitään sankaruuden funktioita. Itsepetos mahdollistaa
samaistumisen sankareihin ja heidän tekoihinsa, vaikka
todellisuudessa vain harvoista on toimimaan tiettyjen
tilannetekijöiden vallitessa sankarillisesti (ks. esim. Browning
1999, Smith 2007, Zimbardo 2008). Tästä huolimatta sankareita ja
antisankareita tarvitaan osoittamaan mahdollisuutemme toimia, kuten
haluaisimme. Lisäksi, kuten monissa Kirjoituksia sankaruudesta
-kokoelman artikkeleissa todettiin, sankareiden ja sankaritarinoiden
yhteisöllinen merkitys on ajasta ja paikasta riippumatta erittäin
tärkeä.

Suosittelen artikkelikokoelmaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita
suomalaisesta sankaruudesta, sankaruuden sukupuolittuneisuudesta,
sankaritarinoihin liitetyistä merkityksistä ja niiden funktiosta
meille ihmisille. Kehottaisin kuitenkin tematiikasta kiinnostuneita
tutustumaan siihen myös sosiaali- ja evoluutiopsykologian
näkökulmasta, jotka molemmat voivat tarjota lisää avaimia sankaruuden
jatkuvuuksien tarkasteluun.

Lähteet:

Browning, Christopher R. 1999. Aivan tavallisia rivimiehiä. 101.
reservipoliisipataljoona ja “lopullinen ratkaisu' Puolassa.
Fälth & Hässler, Smedjebacken.

Cubitt, Geoffrey (toim.) 2000. Heroic Reputations and Exemplary
Lives. Manchester University Press.

Janhunen, Kristiina & Oulasmaa, Minna (toim.) 2008. Äidin kielletyt
tunteet. Helsinki: Väestöliitto.

Scott, James C. 1985. Weapons of the Weak. Everyday Forms of Peasant
Resistance. New Haven: Yale University Press.

Smith, David Livingstone 2007. The Most Dangerous Animal. Human
Nature and the Origins of War. New York: St. Martin's Griffin.

Zimbardo, Philip 2008. The Lucifer Effect. Understanding How Good
People Turn Evil. Random House Trade Paperbacks, New York.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/