[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomen ja Venäjän kansalaiskasvatus

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Kari Kaunismaa  VTT, Paimio
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Piattoeva, Nelli: Citizenship Education Policies and the State.
Russia and Finland in a comparative perspective. Acta Universitatis
Tamperensis 1561.  Tampere University Press.  Tampere 2010 Väitös
Tampereen yliopistossa 10.12.2010 klo 12., 2010. 204 sivua.


Suomen ja Venäjän kansalaiskasvatus
---------------------------------------------------------

Kyseessä on ensimmäinen väitöskirja, joka vertaa Suomen ja Venäjän
viranomaisten kansalaiskasvatusta koskevia määräyksiä.  Tarkasteltu
ajanjakso ulottuu 1980-luvulta 2000-luvulle.  Siihen mahtuu niin
Neuvostoliiton hajoaminen kuin Suomen liittyminen Euroopan unioniin.


Venäjällä vallitsevasta Suomi-kuvasta voidaan syystä olla huolissaan,
etenkin mikäli kuvaa muokataan provokatorisesti vinoksi, kuten
valitettavasti pari kolme suomalaista viime aikoina on katsonut
asiakseen tehdä.  Tieteellistä tutkimusta molemmista maista
rinnakkain ei suinkaan ole olemassa liikaa.  Puutetta pyrkii omalta
osaltaan poistamaan venäläissyntyinen, vuodesta 1995 Suomessa asunut
kasvatustieteen maisteri Nelli Piattoeva, joka vertailee näiden
kahden maan kansalaiskasvatuksen koulutuspolitiikkaa.  Hän on
suhteuttanut tutkimuskohteensa Euroopan Neuvoston sekä UNESCO:n
muovaamiin ylikansallisen kasvatuksen julkilausumiin.  Valinta on
perusteltu, koska valtiot kuuluvat näihin molempiin
organisaatioihin.  Suomi kuuluu Euroopan Unioniin, joka vaikuttaa
monella tavoin meidän todellisuuteemme, vaikka pitääkin
koulutuspolitiikan kunkin maan omana asiana.  Venäjä ei ole EU:n
jäsen, eikä mielellään edes tunnusta sitä aidoksi toimijaksi
esimerkiksi historian ja yhteiskuntaopin oppikirjoissaan.  Venäjä
neuvottelee mieluummin suoraan vanhojen suurvaltojen kanssa - ja
tällöin hallitsee hajottamalla, kuten näemme parhaillaan
lapsikaappauksia estävän sopimuksen raukeamisesta.

Piattoeva on kirjoittanut väitöskirjansa englanniksi, mikä helpottaa
sen kansainvälistä käyttöä.  Hän on luonnollisesti käyttänyt
äidinkielellään julkaistuja dokumentteja laajasti.  Suomessakin
esiintyy Venäjän-asiantuntijoina dosentteja, jotka eivät itse osaa
venäjää.  Lyhyesti ilmaistuna kieltä taitamattomia viedään Venäjällä
kuin litran mittaa.  Lehdistössä tapahtuvaa venäläisten nimien ja
sanojen translitterointia englannin kautta suomeen voisi vielä
katsella läpi sormien, mutta ei tutkimuksessa.  Piattoeva onkin
perustellusti päätynyt vain englannin mukaiseen venäläisten lähteiden
kirjoitusasuun. 

Väitöskirja yhdistää mielenkiintoisella tavalla perinteisen
monografian (pitkän tutkimusraportin) alkuperäisiin viiteen jo
julkaistuun artikkeliin.  Tästä kuitenkin seuraa toistoa: lukija
saattaa ihmetellä, eikö tämä jo esiintynyt tekstissä aikaisemmin. 
Historioitsijan kannalta tutkittu ajanjakso on hedelmällinen: Venäjän
1980-luvun neuvostoajasta järjestelmän sortumiseen ja
uudelleensuuntautumiseen 2000-luvulla, sekä Suomessa vastaavasti
melko eristäytyneestä pohjoismaasta täysivaltaiseksi EU:n jäseneksi. 
Venäjä on perinteeltään heterogeeninen imperiumi, jossa kansallisuus
ja kansalaisuus ovat eri tasoilla suhteessa valtioon.  Suomi on
pitkään ollut erittäin homogeeninen kansallisvaltio, jossa on
voimakas historiallinen side kansallisuuden ja valtion välillä.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen sekaannuksen asetuttua Venäjä on
nostanut kansalaiskasvatuksensa päämääräksi jälleen lojaalisuuden
valtiota kohtaan, yksimielisyyden moniarvoisuuden sijaan,
velvollisuudet ennen oikeuksia sekä yhteisöllisyyden, kollektivismin
individualismin tilalle.  Tekijä on löytänyt samat ohjeet Suomen
Kouluhallituksen antamina vuodelta 1925: Isänmaan etu oli asetettava
oman edun edelle sekä tuli estää koululaisia asettumasta yhteiskuntaa
vastaan.  Sen sijaan piti kasvattaa lakien noudattamiseen ja
järjestykseen.  Tähän tekijä olisi voinut lisätä syyn.  Vuoden 1918
kapinasta oli niin vähän aikaa, että valtio ei halunnut ottaa mitään
riskejä epäjärjestykseen sortumisesta.  'Jos'-historioitsija voisi
todeta tähän: Mikäli Leninin ajatus suomalaisten palaamisesta
neuvostokansojen perheeseen olisi toteutunut - punakaartien avulla
tai muutoin - tämänkään vertailevan tutkimuksen tekeminen ei olisi
ollut mahdollista.

Neuvostoajan pyrkimys poistaa koulutuksen avulla valtion sisäiset eri
kansallisuuksien piirteet esitellään tutkimuksessa hyvin. 
Kansallisesti venäläisten mielestä kommunistit pyrkivät tällä
'venäläisyyden poistamiseen' (derussifikatsija).  Keskikoulun
oppiaineiden tuntimäärä kertoo kuitenkin toista.  Perestroikan aikana
1985 otettiin käyttöön jo aiemmin valmisteltu opetussuunnitelma, joka
lisäsi venäjän kielen ja kulttuurin yhteistä viikkotuntimäärää 54:stä
80:een.  Historian tuntimäärä säilyi 18:na ja yhteiskuntaoppia
lisättiin kahdesta kahteen ja puoleen tuntiin.  Mainittakoon, että
vierasta kieltä opetetaan nykyisinkin enintään 19 viikkotuntia
viidenneltä luokalta alkaen.  Neuvostoaikana ei ollut tarkoituskaan,
että suuret joukot olisivat oppineet vierasta kieltä.  Silloinhan
heillä olisi ollut mahdollisuus saada muuta kuin NKP:n vahvistamaa
informaatiota.  Oman kokemukseni mukaan (Moskovassa 1998-2000
asuneena) nuorten ihmisten vieraiden kielten taito lisääntyi
Jeltsinin aikana.  Sen sijaan 2000-luvulla se näyttää Venäjällä
taantuneen opetussuunnitelman kansallisten piirteiden kasvun myötä. 
Opetussuunnitelmassa kuitenkin määrätään vieraan kielen opetus
alkavaksi jo peruskoulun toiselta luokalta.

Suomen osalta tärkeä väitöskirjassa tutkittu kysymys on, onko
kansallispohjainen kansalaisuus tulossa vanhanaikaiseksi Euroopan
integraation myötä.  Piattoevan mukaan suomalainen opiskelija voi
olla samanaikaisesti suomalainen, eurooppalainen ja
maailmankansalainen ilman ristiriitoja.  Venäläinen ei koe asiaa
samalla tavalla.  Kansalaiskasvatuksen suunnittelussa kilpailee
jossain määrin edelleen kaksi näkökohtaa: Neuvostoliitto oli joko
kaiken pahan alku tai nyttemmin hajonnut suurvalta, josta kaikki
saattoivat olla ylpeitä.  Myös lehdistössä esiintyy kritiikkiä: Julia
Latynina totesi marraskuun 2010 lopulla Gazeta.ru:n kolumnissaan:
'Venäjällä on vallan vertikaali (pystysuora), mutta ei oikeasti
valtiota.  Siksi vallan legitimointi (oikeutus) on vaikeaa. 
Venäläinen patriootti lausuu: Olen venäläinen ja teen sen vuoksi
kaikkeni, jotta maastani voitaisiin olla ylpeitä.  Venäläinen fasisti
puolestaan toteaa: Olen venäläinen ja sen vuoksi jo määritelmän mukaan
mahtava.'

Eri neuvostotasavaltojen kulttuurituotoksista todettiin
neuvostoaikana: 'Ne ovat muodoltaan kansallisia, mutta sisällöltään
sosialistisia.'  Virolainen 1800-luvun kansantanhu oli tuskin
sosialistinen sen paremmin kuin kreivi Leo Tolstoin kirjoittama 'Sota
ja rauha'.  Uuden Venäjän piti etsiä sirpin ja vasaran tilalle
kansalliset symbolit, kolmivärinen lippu, vaakunan kaksipäinen kotka
sekä Sergei Mihalkovin kolmannen kerran sanoittama kansallislaulu
'Suuri ja mahtava' (Velikaja der?ava).  Suomalaisia nämä hieman
hymyilyttävät, etenkin jos he eivät kielimuurista johtuen tunne
venäläisten ankaraakin pilkantekoa omaa valtiotaan kohtaan.   Tätä
edusti koko neuvostoajan Krokodil-lehti. 

Venäjän kansalaisuuskasvatus vaikenee virallisesti kritiikin
taitamisesta tai sen suuntaamisesta vallanpitäjiä kohtaan.  Suomen
opetussuunnitelmassa kriittisen suhtautumisen opettaminen on
tavoitteena.  Käytäntö kuitenkin osoittaa, että totuudenpuhujilla ei
vieläkään ole kummassakaan maassa yösijaa.  Anna Politkovskaja,
Andrej Litvinenko ja monet muut ovat maksaneet siitä Venäjällä
hengellään, meillä nyt enintään joutuu eristetyksi piirien
ulkopuolelle.  Nelli Piattoeva on kirjoittanut tärkeän selvityksen
Suomen ja Venäjän kansalaisuuskasvatuksen eroista ja yhtäläisyyksistä
julkilausutun politiikan ylätasolla.  Seuraavan tutkimuksen aiheeksi
voi suositella sen tarkastelua, miten tämä toteutuu käytännössä.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/