[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Johdatus kielellisen ironian vaakalaudalle

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Marjo Kolehmainen  FM, tutkija, Sosiaalitutkimuksen laitos, Tampereen
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Rahtu, Toini: Sekä että. Ironia koherenssina ja inkoherenssina. .
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS), 2006. 240 sivua.


Johdatus kielellisen ironian vaakalaudalle
---------------------------------------------------------

Toini Rahdun väitöskirjatutkimuksessa tarkastellaan ironiaa
kielentutkimuksen näkökulmasta. Tutkimuksella on annettavaa myös
muille tieteenaloille, ja tässä arviossa teosta lähestytäänkin
kielentutkimuksen raja-aitojen ulkopuolelta huumorintutkijan silmin.


Väitöskirjassa kiinnostuksen kohteena on kysymys siitä, miten
ironinen tulkinta syntyy ja mitä ironia merkitsee. Tutkimuksen
keskeinen väite kuuluu, että ironisen tulkinnan selittää tulkitsijan
pyrkimys kokea viesti koherentiksi. Rahtu kirjoittaa, että jokin
ironisessa viestissä aiheuttaa inkoherenssin kokemuksen ja pakottaa
siksi tulkitsijan arvioimaan tulkintaansa uudelleen. Toisin sanoen
ironisessa tulkinnassa on kysymys tulkitsijan pyrkimyksestä 'korjata'
kokemansa viestin intentionaalinen inkoherenssi kontekstin avulla.
Tähän viittaa myös tutkimuksen otsikko: Ironiassa on kyse sekä
koherenssista että inkoherenssista.

Vaatii taitoa kirjoittaa niinkin kiehtovasta ja monitahoisesta
ilmiöstä kuin ironia tehden oikeutta sen monipuolisuudelle. Tässä
Rahtu kuitenkin onnistuu erinomaisesti. Aikaisemmasta tutkimuksesta
Rahtu toteaa, että monien ironiaselitysten puutteet johtuvat liian
suppeasta ironianäkemyksestä, joka liittyy yksipuoliseen ja
kontekstin merkityksen ohittavaan kielinäkemykseen. Itse hän tarttuu
ironian tutkimuksen haasteeseen käymällä - oikeutetun kriittisestikin
- läpi aikaisempaa teoretisointia ja suhteuttamalla omia hypoteesejaan
edeltävään tutkimukseen. Keskustelu aikaisemman tutkimuksen kanssa on
huolellista ja kunnianhimoista, ja tuloksena tekijä uudistaa
kielellisen ironian määritelmää. 

Rahtu esittelee tutkimuksessaan hypoteesit ironian komponenteista,
joita testataan myös koehenkilöjen tulkintojen avulla. Komponenteilla
tekijä viittaa ironisen tulkinnan osatekijöihin. Yhteensä
komponentteja esitetään olevan viisi. Ironisessa tulkinnassa on 1)
aina jokin negatiivinen sanoma, joka on tulkittava 2) tuottajansa
intention mukaiseksi ja jolla on jokin 3) kohde ja useimmiten myös 4)
uhri. Lisäksi olennaista on 5) monitulkintainen esitystapa eli
ironisessa tulkinnassa jokin tai joitakin muista
merkityskomponenteista esitetään kätketysti ja siksi tulkitsijan on
pääteltävä ne itse.

Metodologisesti tutkimus on myös ilahduttavan monipuolinen sen
sisältäessä elementtejä diskurssianalyyttisestä otteesta vastaanoton
tutkimukseen. Mieleen painuvat paitsi kirjoittajan omat tulkinnat,
myös niiden suhteutus koehenkilöiden tekemiin tulkintoihin.
Koehenkilöiden tulkintojen lisäksi aineistoon on sisällytetty
esimerkiksi yleisönosastokirjoituksia ja lukijapalautetta. Ratkaisun
tarkoitus on ollut testata teoreettisia hypoteeseja vastaanotossa
mutta myös välttää pelkkä spekuloiminen muilla mahdollisilla
tulkinnoilla.

Vaikka Rahtu korostaa kontekstin merkitystä, hän rajaa tutkimuksensa
ulkopuolelle kysymyksen siitä, mitä ironia kertoo käyttäjänsä
arvoista, ajasta ja yhteiskunnasta. Tämä aavistuksen tiukka
pitäytyminen kielentutkimuksessa tekee tutkimuksesta hallitun ja
koherentin, mutta olisi kaivannut hieman reflektoimista.
Tutkimuksessa ironia määritellään toistuvasti kielteisyydeksi, ja
kielentutkimuksen ulkopuolisesta näkökulmasta jatkuva ironian
assosioiminen negatiivisuuteen korostuu teoksessa ehkä liikaakin. Se
nimittäin tuntuu häivyttävän alleen sen, että 'kielteistä' ironiaa
voidaan käyttää myös myönteisiksi koettujen asioiden edistämiseen.
Nyt ironiasta jää paha maku suuhun ihan suotta, vaikka Rahtu
mainitseekin niin ironian transideologisuuden kuin sen, että ironian
voi kokea sekä hyväksi että pahaksi. Negatiivisuuden hän kuitenkin
nimeää ironian ytimeksi.

Kielteisyyden korostamisessa kuulunevat myös niin sanotun
ylemmyysteorian kaiut, vaikka Rahtu erottaa ironian huumorista
sinänsä. Ylemmyysteoria juontaa juurensa antiikin aikoihin, ja sen
mukaan nauru - tai huumori - on seurausta ylemmyydentunteesta. Tämä
oli keskeinen syy siihen, miksi ironian varhaisiin määrittelyihin
osallistuneet antiikin filosofit pitivät huumoria kielteisenä
ilmiönä.

Hieman varautuneesti voi suhtautua myös testiryhmiin liitettyyn
ajatukseen 'turmeltumattomista' lukijoista, jotka kuitenkin ovat
suomen kielen yliopisto-opiskelijoita ja jo alavalintansa vuoksi
keskimääräistä kiinnostuneempia kielestä, vaikka alkuvaiheen
opiskelijoita olisivatkin. Koelukijoiden käyttäminen tutkimuksessa on
tosin oivallinen valinta, ja testiryhmien vastausten analysointi ja
esittely elävöittää hyvin jo alunperin sujuvaa tekstiä.

Rakenteellisesti kokonaisuus on toimiva ja eheä. Tutkimuksen ansioksi
voi laskea myös sen, että se tarjoaa virikkeitä myös muillekin kuin
kielentutkijoille. Useita argumentteja ja huomioita pystyy
soveltamaan myös sellaiseen ironiaa käsittelevään tutkimukseen, jossa
ironiaa tarkastellaan muusta kuin kielentutkimuksen lähtökohdista - ja
huumorin tutkimukseen ylipäätään. Vaikka teos on ilmestynyt jo muutama
vuosi sitten, se ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan: Ironia on
ajaton aihe, josta jotain kertoo myös se, että ensimmäiset ironian
määritelmät pysyivät vallassa melkein kaksi tuhatta vuotta.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/