[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Korpikirjailija sivilissä ja sodassa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sami Liuhto  Vapaa kirjoittaja, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kianto, Ilmari; Marttinen, Eero (toim.): Ilmari Kiannon talvisota.
Siviilimiehen sotapäiväkirja. Ajatus Kirjat, 2009. 216 sivua.


Korpikirjailija sivilissä ja sodassa
---------------------------------------------------------

Suomalaiset kirjailijat olivat toisen maailmansodan aikana
vaikeuksissa. Waltari työskenteli itsensä uuvuksiin, joutui
sairaalaan, jossa jo odotti Sillanpää Nobel-aiheisine
keskusteluineen. Ilmari Kianto, Suur-Suomen ylimpiä ystäviä,
puolestaan joutui epäillyksi Neuvostoliiton avustamisesta. Kiannon
päiväkirja talvisodan ajalta kuvaa persoonallisen ihmisen vaellusta
epätoivosta toiseen. Koti paloi, maine meni, mutta henki sentään
säästyi.


Eero Marttinen on tehnyt kulttuuriteon; hän on viimeinkin saattanut
julkisuuteen Ilmari Kiannon talvisodan aikana tekemät merkinnät. Ne
alkavat joulukuun ensimmäisenä ja päättyvät tammikuun kolmastoista
päivä, jolloin Ilmari Kianto pidätettiin. Kiannon ounasteltiin
yrittäneen sotapetosta, sillä hän oli jättänyt Turjanlinnaan
venäjänkielisen viestin:

Venäläiset toverit! Kunnioittakaa sivumenolla köyhän kirjailijan
kotia. Tuossa (on) saari autiona ynnä huvila itäänpäin muine
rakennuksineen.

Olen minäkin ollut Moskovassa v. 1901−1903.

Mitä olisi kiireinen puna-armeijan sotilas mietiskellyt, jos olisi
nämä rivit lukenut? Tuskin olisi paljon viivyttänyt tulusten
esiinkaivamista, voi sanoa jälkiviisaasti. Mutta suomalaiset
ehättivät Turjanlinnaan ensin ja Kianto vangittiin. Kianto epäili,
että paikalliset ja muut hänen vastustajansa tahtoivat hänet
vaikeuksiin, mikä olettamus talvisodan päiväkirjankaan kuvaaman
Kiannon elämäntyylin osalta ei liene pelkkää kuvittelua. Lopulta
tasavallan presidentti Kyösti Kallio kuitenkin armahti
korpikirjailijan, mutta rakas Turjanlinna oli jo poltettu. Kianto
rakennutti sen uudestaan, mutta uusikin Turjanlinna paloi 1949.

Kirjailijakotien kohtalo sodassa on ollut julma. Paavolaisen Vienola
tuhoutui, Kiven Fanjunkars ei selvinnyt Porkkalan vuokravaiheesta,
mutta Sillanpään Saavutus sentään säilyi ehjänä, vaikkei itse
talonisäntä sodan aikaan enää ollut aivan tässä maailmassa.

'Sivilimiehen sotapäiväkirja', joksi Kianto teostaan  'Proloogissa'
kutsuu, on päivätty 'Suomussalmella. Turjanlinnan raunioilla
Suur-Suomi -sotamme syksynä 1941'. Merkittävää on, että Turjanlinnan
polttivat suomalaiset, ja Marttinen kysyykin miksi ihmeessä se piti
polttaa. Epäilemättä muodollinen syy on löydettävissä, vaikka tärkein
syy taisi olla ihan henkilökohtainen, vastenmielisyys kirjailijaa
kohtaan. Mutta on kysyttävää Marttisellekin ja kustantajalle: miksi
alkuperäinen nimi 'Sivilimiehen sotapäiväkirja' on ollut muutettava
muotoon 'Ilmari Kiannon talvisota. Siviilimiehen sotapäiväkirja'?
Miksi tuo hieman arkaainen 'sivili' on pitänyt muuttaa 'siviiliksi'?
Kirjan kannesta ja etulehdiltä ei ilmene, että kyseisen teoksen on
kirjoittanut Ilmari Kianto, siihen on vain jonkinlaista viitettä
otsikossa ('Ilmari Kiannon talvisota'). Lopuksi ilmoitetaan
asiallisesti, että kirjan toimittaja on Eero Marttinen, hyvä näin,
mutta eikö sinne otsikon päälle millään olisi saanut nimeä Ilmari
Kianto?

Postuumissa, vuonna 1980 julkaistussa Salaisessa päiväkirjassani
Kianto elää talvista aviotonta yhteiseloa Turjanlinnassa ja
talvisodan päiväkirjassa kuvataan lisää Kiannon polygamiaa. Kiannolla
on vaimo, Elsa Maria, muttei suhde kotiapulaistyttöönkään ole
pelkästään ammatillinen. Pakomatkalla vaimo on pitkään
tietymättömissä, pelätään hänen kuolleen, Kianto on peloissaan, mutta
ei liene vaikeaa kuvitella mitä sivulliset ajattelivat kun Kianto
sitten pani yöpuulle jalkavaimonsa kanssa. Kun virallinen vaimo
sitten löytyy, tämä kauhistelee että mitä ihmiset ajattelevat, muttei
Kianto välitä. Kuitenkin jo tältä pohjalta on helppo ymmärtää, että
Kianto ärsytti monia.

Eikä auttanut se, että Kianto hyvin tunnettiin suursuomalaisena
isänmaanystävänä. Itsenäisyyspäivänä Kianto hiihtää Turjanlinnasta
kirkonkylälle pitämään 'Sotapuhetta', mutta itsenäisyysjuhlat on
peruttu. Kuin Kiannon viattomuutta sotapetokseen korostaen Marttinen
on lisännyt 'Sotapuheen' kirjaan liitteeksi. Se on hyvä asia.
Puheessa näkyy Kiannon persoonallinen paatos:

Venäjä on aina korkein sanoin luvannut suojella 'pienten kansojen
oikeuksia' ja itsemääräämisvaltaa, muttei ole koskaan pitänyt
sanaansa. Venäläisen kunniasana (venäjäksi t?estnoje sloova) on
kautta historian häpeällinen valhe. Ja meidän on aina muistettava
kahta sananpartta: Joka antaa paholaiselle sormen, siltä se vie koko
käden! Ynnä: Ryssä on ryssä vaikka voissa paistettaisi.

Päälle Kianto vielä kertoo, että heidänkin pitäjässään on pettureita,
jotka auttavat venäläisiä. Vaikkei Kianto päässytkään pitämään
puhettaan, Kiannon mielipiteet varmasti olivat suomussalmelaisten
tiedossa ja mielipiteet ylipäänsä ärsyttävät ihmisiä.
Lukijalle-kappaleessaan ja jälkisanoissaan, jotka on tehty
huolellisesti eivätkä, mikä tärkeintä, ole liian pitkät, Eero
Marttinen kuvaa Kiannon ja suomussalmelaisten välisiä jännitteitä.
Kirjan lopuksi Marttinen on vielä laatinut reilun sivun mittaisen
Kiannon elämäkerran, joka tiiviydessään on esimerkillinen.

Jo Ryysyrannan Joosepissa Kianto kuvasi rajaseudun ongelmia, kun
Jooseppia yritti vakooja värvätä joukkoihinsa. Raja on kiehtova ja
vaarallinen paikka, myös moraalisesti, köyhä korpieläjä voi helposti
langeta vieraan vallan houkutuksiin. Eikä häntä siitä oikein voi
syyttääkään. Toisen maailmansodan aikana tietyt itärajan kylät olivat
Suomen sotavoimien erityistarkailussa, koska niissä kylissä
korpikommunismi kukoisti.

Vankeusajastaan Kianto kirjoitti myös, osuvasti otsikolla Omat koirat
purivat - pidätetyn päiväkirja vuodelta 1940. Omat koirat todellakin
purivat. Paljon on kirjoitettu vankilapäiväkirjoja ynnä muita
sotamuistelmia, joissa pääsevät ääneen ne, jotka jäivät Suur-Suomi
-yrityksen jalkoihin. Muun muassa Raoul Palmgren, Jarno Pennanen ja
Arvo Turtiainen ovat asiasta kertoneet. Kuitenkin Kiannon erottaa
näistä miehistä se, että Kianto ei todellakaan ollut kommunisti, hän
oli antikommunisti. Tämäkin katkeroitti korpikirjailijan mieltä,
joutua nyt samaan rysään kommunistien kanssa. Jo 1918 Kianto oli
kehottanut ampumaan punaisia, erityisesti naisia: 'Sudenjahdissa
kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä ennemmin kuin uros, sillä
metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää yhtä pahoja penikoita,
joista on oleva ikuinen vastus.' Voikin kysyä, keitä Kianto ei
puheillaan ollut ärsyttänyt?

Kiehtovaa on ajatella, että selkosen toisella puolella, Taivalkosken
Jokijärven kylässä, eräs Kalle-niminen nuori mies kirjoitteli hänkin
sotamuistiinpanoja, kunnes lähti joulukuun lopussa vapaaehtoisena
armeijaan. Valitettavasti nuo muistiinpanot ovat kadonneet. Kuitenkin
saamme niistä epäsuoria välähdyksiä Kalle Päätalon Iijoki-sarjasta.
Eero Marttinen on myös Päätalo-tuntija.

Kirjailijana Ilmari Kianto on yhtä korpea, se näkyy tässäkin
teoksessa. Sen tietävät myös muut, kirjeessä puhutaan Turjanlinnasta
'korpilinnana'. Kiannon tekstistä taas löytyy korpijuomaria,
korpityttöä, korpikirjailija Korvenkiroa, korpihuvilaa,
Korpi-Kainuuta, korpipitäjää, korpierakkoa, korpiakkaa, korven
kansaa, korpimaisemaa, korpitietä, korpikainuulaista, korpimaalaista,
karpalokorpea ja korpilaulua. Matkustajakodinkin nimi on Korpikallio
ja Kianto muistelee korpiromantiikkansa linnunpesää, Kianto sanoo
olevansa 'minä, korven mies'.

Esimodernistinen teksti on rikasta Kiannolla niin kuin se on
Sillanpäällä, Haanpäällä, Lehtosella, Lassilalla ja muutamalla
muullakin. On nautinnollista lukea 'akantöppelöstä',
'jäähyvästelystä' ja jälleennäkeminen on 'jälleennäkemys'. Kohteita
suojellakseen Kianto saattaa käyttää vääriä nimiä ja ne ovat mallia
neiti Lilli Lipias. Tuommoisia moraalisille harhapoluille ajautuneita
tavallisia ihmisiä korpikirjailija Kianto suojelee, semmoista
toimintaa ei voi moittia. Kun autolla ajetaan ylös ja alas niin 'mäet
mätkyi' ja rautateillä tapaamme 'konduktöörit eli lipustajat'. Välillä
pakolainen syttyy runoon: 'Rotosia oli nuori rouva rotuisin --'. Jo
mainitusta 'Sotapuheesta' löytyy tämmöistäkin: 'Se, joka ei tunne
politiikan viekkaita verkkoja, voi eksähtää uskomaan kaikkea sitä
roinaa, mitä nyt Terijoelta syötetään (sitä mustaa moskaa
Moskovasta).'

Sillanpää intoutui runoilemaan marssilaulun, kun poika lähti sotaan,
ja Kiannollakin on vastaavia intressejä kun hän tekee viisi vuotta
täyttävälle tyttärelleen Raija Liisalle 'Sotalaulun'. Ensimmäinen säe
menee näin: 'Kuulkaahan nyt tätä,/ äidillä on hätä,/ aikoo Raijan
viedä,/ Minne? Sit en tiedä.' Sillanpään ja Kiannon tekstit, laulut,
näyttävät nämä miehisen toiminnan kuvaajat herkkinä, se on hyvin
kaunista luettavaa. Vertailu Sillanpäähän on sikälikin perusteltu,
että molemmilla oli elämässään paljon vastusta, niin kuin
Lehtosellakin, mutta Sillanpää ja Kianto jotenkin sinnittelivät
hengissä kun taas Lehtonen lopulta murtui. Jälkisanoissaan Eero
Marttinen kuvaa Ilmari Kiannon sodanjälkeistä elämää, joka muotoutui
samantapaiseksi kuin 'Taatalla': 'Näiden kohtalonvuosien jälkeen
iäkäs Kianto ei enää ulkaissut uusia teoksia, mutta hän kirjoitteli
lehtiin, entisistä teoksista koottiin muistelmia ja hän itse esiintyi
paljon julkisuudessa arvostettuna ja värikkäänä persoonallisuutena.' 

Miten joskus tuntuu siltä, että Kianto on jäänyt Sillanpään,
Haanpään, Lassilan ja Lehtosen jalkoihin? Tietenkin voisi sanoa, että
huonompiinkin jalkoihin voisi jäädä. Kiannon kirjailijakuva ansaitsee
nykytermein sanottuna päivitystä, juuri noiden Eero Marttisen
mainitsemien kohtalonvuosien korostamista. Erno Paasilinna sanoi
siihen suuntaan, että Kianto kirjoitti hevoskärryllisen mutta vain
kaksi kirjaa, Punaisen viivan ja Ryysyrannan Joosepin. Mitä minä olen
Kiantoa lukenut niin em. teokset eivät ole lainkaan niitä
mielenkiintoisimpia ja parhaimpia, sen sijaan Kiannon
elämäkerralliset tekstit kaikessa korpikirjailijan
vastuksentäyteisessä polygamiassaan puhuttelevat yhä. Kehotankin
lukemista etsivää tarttumaan Eero Marttisen toimittamaan teokseen
Ilmari Kiannon talvisota. Siviilimiehen sotapäiväkirja, jossa puhuu
kirjailija, joka iloitsee ja kärsii, on sanalla sanoen inhimillinen.
Kiannon teos on oikeasti 'rankka', vaikkei siinä esiinnykään
seksiorjia.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/