[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Viljataloudesta voitalouteen

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Kunnas, Jan  Tohtori, Yliopistollinen Eurooppa Instituutti, Firenze,
Italia
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Salo, Matti: Vilja- ja tervataloudesta voitalouteen - Maatalouden
muutos Sievissä ja Kalajokilaaksossa vuosina 1850-1920.
Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 2008. 375 sivua.


 Viljataloudesta voitalouteen
---------------------------------------------------------

Matti Salo perehtyy kirjassaan Vilja- ja tervataloudesta voitalouteen
yksityiskohtaisesti Sievin ja Kalajokilaakson maatalouden painopisteen
siirtymää leipäviljanviljelystä lypsykarjatalouteen vuosina 1850-1920.


Kirjan nimi on sikäli harhaanjohtava, ettei tervanpolttoa juurikaan
käsitellä kirjassa. Tervataloudelle ja muulle metsätaloustoiminnalle
on varattu vain muutamia sivuja. Kirjan aiheen kannalta metsätalouden
merkitys on lähinnä siinä, että metsätyömaiden lisääntyminen lisäsi
kotivoin kysyntää ja nosti siitä saatavaa hintaa. Kirjan nimenä
pelkkä viljataloudesta voitalouteen olisi ollut iskevämpi ja
kuvaavampi, ja olisi selkeämmin viitannut ilmeiseen sukulaisteokseen,
Teppo Viholan Leipäviljasta lypsykarjaan (jonka tarkemmat tiedot
arvostelun lopussa).

Maatalouteen keskittymistä ei voida kuitenkaan pitää minään puutteena
kirjassa, sillä maatalouden muutosta Sievissä ja Kalajokilaaksossa
käsitellään sitäkin perusteellisemmin. Kirja alkaa lyhyellä
yleiskatsauksella Suomen maatalouden kehityksestä 1800-luvun
puolivälistä 1900-alkuun. Tämän jälkeen siirrytään kirjan alaotsikon
mukaiseen varsinaiseen aiheeseen, eli yksityiskohtaiseen
mikrohistorialliseen tarkastukseen maatalouden murroksesta Sievissä
ja Kalajokilaaksossa vuosina 1850-1920.

Lähestymistapa on samalla sekä kirjan vahvuus että heikkous.
Pikkutarkan ja teknisen esitystavan vuoksi kirjaa ei varsinaisesti
voi suositella satunnaiselle maataloudesta tai Kalajokilaakson
historiasta kiinnostuneelle lukijalle. Maaseudun murroskautta tai
paikallishistoriaa tutkiville kirja sen sijaan tarjoaa runsaasti
pureskeltavaa ja sulatettavaa.

Tutkimusalueen ja -materiaalin esittelyn jälkeen kirjassa käydään
seikkaperäisesti läpi ajanjaksolla tapahtuneet muutokset
viljanviljelyksessä sekä maatalouden järjestötoimintaa ja -neuvontaa.
Saadaan yksityiskohtaista tietoa niin nautakarjan, hevosten,
lampaiden, sikojen kuin siipikarjan kehityksestä vuodesta 1850
vuoteen 1920. Lopuksi lasketaan vielä kasvintuotannon arvoa, jotta
voidaan arvioida maatalouden kokonaistuotannon arvoa. Huomiota
laskelmassa herättää karjatalouden suuri merkitys, sen osuus
kokonaistuotannon arvosta vaihteli ajanjaksolla 1877-1913 runsaasta
kuudestakymmenestä prosentista kahdeksaankymmeneen prosenttiin.
Maatalouden nopealle uudistamiselle tärkeän lainapääoman saannille ja
valtion pienimuotoiselle avustustoiminnalle omistetaan myös lyhyt
luku.

Kirjan pääpaino on lypsykarjatalouden kasvun kuvaamisessa, ja miten
tämä painopisteen muutos vaikuttaa viljanviljelykseen kun
luonnonniittyjen riittämättömyyden takia siirrytään kylvöheinän
viljelyyn. Sievin leipäviljelysadot kasvoivat aina 1890-luvun
puoliväliin, mutta alkoivat sen jälkeen laskea ollen vuosisadan
alkuvuosina alimmillaan enää vajaa puolet 1890-luvun puolivälin
tasosta. Viljan suhteen siirrytään omavaraisuudesta laajamittaiseen
viljantuontiin. Taloudellisena kannustimena tähän muutokseen toimi
voin hinnan nopea nousu 1890-luvun alussa. Myös kuivan lihan, härän
ja lampaan hinnat alkoivat 1890-luvulla nousta voimakkaasti viljan
hinnan pysyessä ennallaan.

Voin positiivista hintakehitystä Salo selittää helpottuneella
viennillä Venäjään vuoden 1870 jälkeen Pietarin radan ansiosta ja
1890-luvulla alkaneella talvisella laivaliikenteellä Suomesta, joka
mahdollisti voin viennin Tanskaan ja Englantiin sekä laadun
paranemisella. Mikrohistoriallisen painotuksen vuoksi, kaksi
ensimmäistä syytä otetaan kirjassa annettuna, mutta laadun
paranemiseen syitä käsitellään sitäkin tarkemmin.

Seuraa yksityiskohtainen selostus kuinka siirrytään perinteisestä
voinvalmistuksesta erilaisiin valmistustapoihin, joissa kerma
kuorittiin maitoa hapattamatta, jolloin saatiin parempilaatuista
voita. On holsteinilaista maidonjalostustapaa, Gussanderin metodia,
kylmävesitapa ja siitä vielä kehittyneempi Swartzin jäävesitapa.
Vihdoin 1880-luvun loppupuolella otettiin seudulla käyttöön
separaattoreita, jotka erottivat keskipakoisvoiman avulla kerman
tarkkaan ja nopeasti maidosta. Separaattoreista alkava varsinainen
meijerikuume on sikäli erikoinen, että suurin osa ensimmäisistä
separaattorimeijereistä oli suurehkoja höyrymeijereitä, kun taas
melkein kaikki 1890-luvun alussa perustetut uudet
separaattorimeijerit olivat pieniä ja käsikäyttöisiä, joskin yleensä
kookkaita kahden hengen pyöritettäviä laitteita. 1800-luvun lopun
kuluessa tulivat markkinoille pienempiä ja halvempia
kotiseparaattorimalleja, mikä aiheuttaa vaikeuksia suuremmille
meijeriyksiköille. Salo ei sitä mainitse, mutta voisi olettaa myös
että kotoinen valmistus sopi paremmin pohjalaiseen mentaliteettiin
kuin muille jalostettavaksi vieminen. 'Miesväkikin, joka ei muuten
navettatöistä yleensä piitannut, saattoi olla kotoista rahasampoa
pyörittämässä' (s. 225).

Perusteellisen tutkimustyöhön perustuvana kirja herättää runsaasti
ajatuksia, joista seuraava ei ehkä ole vakavimmasta päästä. Kirjassa
mainitaan, että lehmät söivät syksyisin paljon sieniä:
'...nälkävuonna 1867 todettiin Oulun läänin maanviljelyskokouksessa,
että sieniä ei paljon Pohjanmaalta löydy, ja vähäiset syötävät sienet
menevät lehmien suuhun' (s. 192). Voisiko tämä selittää, että Suomessa
on perinteisesti syöty lähinnä rouskuja? Voisi kuvitella, etteivät
ryöppäämistä vaativat rouskut kelpaisi lehmille, joten ne ovat
säästyneet ihmisravinnoksi. Toisaalta miksi nykyään parhaat
kantarellipaikat löytyvät lehmien metsälaitumilta, eivätkö nykylehmät
enää tunne sieniä?

Kummastusta sen sijaan herättää se seikka, että vuonna 2008
ilmestyneen kirjan tuoreimmat viitteet ovat vuodelta 2004.
Toivottavasti se ei johdu siitä, että näin mielenkiintoisen kirjan
käsikirjoitus olisi maannut hyllyllä odottamassa julkaisupäätöstä.

 

Vihola, Teppo; Leipäviljasta lypsykarjaan. Maatalouden
tuotantosuunnan muutos Suomessa 1870-luvulta ensimmäisen
maailmansodan vuosiin, Historiallisia tutkimuksia 159, (Helsinki:
Suomen Historiallinen Seura, 1991).



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/