[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Toteutuuko imperiumin vastaisku?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Stranius, Pentti  FL, Venäjä-tutkija, Joensuu, kaupungin
kulttuuritoimi
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Juntunen, Alpo: Venäjän imperiumin paluu. Maanpuolustuskorkeakoulu,
2009. 162 sivua.


Toteutuuko imperiumin vastaisku?
---------------------------------------------------------

Venäjän imperiumin paluu on pedanttia ja olennaisiin kuvioihin
keskittyvää 'imperiumitutkimusta'. Tästä tutkimusmallista tekijä,
Alpo Juntunen, ottaa kiinni heti esipuheessaan: 'Venäjä on
vahvistunut ja palannut perinteisen valtapolitiikan harjoittajaksi.
Siksi katson imperiumitutkimuksen olevan käyttökelpoinen malli
kolmannen vuosituhannen Venäjän tutkimukselle. Tutkimuksen pääpaino
on Venäjän sotilaspolitiikassa ja tavoitteena on ollut luoda
kokonaiskuva tekijöistä, jotka ovat mahdollistaneet 'imperiumin
paluun''.


Alpo Juntunen on Maanpuolustuskorkeakoulun pätevimpiä
Venäjä-asiantuntijoita. Hän on ennenkin sivistänyt suomalaisia
Venäjän geopolitiikkaa avaamalla. Uusin tutkimus, Venäjän imperiumin
paluu menee - kuten nimestä voi päätellä  - johtopäätöksissään vielä
paljon pidemmälle kuin aikaisemmat Juntusen teokset. Onko
virallisesti kansallisvaltiota rakentava Venäjä, kaikki
'sosialistiset neuvostotasavallat', siis reunavaltionsa menettänyt
idän 'ohjattu demokratia' paradoksaalisesti matkalla kohti
imperiumia?

 

Neuvostoimperiumi ja Venäjän sotapotentiaali

Alpo Juntunen lähtee tutkimuksessaan liikkeelle tyypillisten
geopolitiikan peruskuvioiden kautta esittelemällä suuren ja mahtavan
maan: sen maantieteelliset rajat, talouden ja monikansallisen
väestön. Neuvostoliiton yliopistoissa geopolitiikka tunnettiin
sivumennen sanoen usein oppiaineena nimellä 'Poliittinen maantiede'.
Luvut ja tilastot ovat mahdollisimman luotettavia - myös luettavia -
ja lähdeaineisto pääosin venäjänkielistä. Venäjä on kautta historian
ollut eräänlainen laajeneva mannerimperiumi, joka on ottanut uusia
alueita haltuun ja hallintaan asuttamalla niille venäläisväestöä.
Erityisesti Neuvostoliitto oli esimerkki tällaisesta imperiaalisesta
vallankäytöstä. Venäläisyyttä juurrutettiin valtakunnan
reuna-alueilla turvaamaan rajoja ja rakentamaan tälläkin tavalla
sotilaallisesti vahvaa imperiumia, jonka reunamilla asuu luotettavia
venäjää puhuvia maanmiehiä. Aina omat rajat eivät enää riittäneet,
vaan kaksinapaisessa USA-NL-valtapolitiikassa piti Yhdysvaltain
ylivaltaan vastata viemällä neuvostojoukkoja niin Itä-Euroopan
'sosialistisiin veljesmaihin' kuin joskus vähän kauemmaksikin.

Neuvostoimperiumilla oli omat haaransa ja lonkeronsa monilla
mantereilla, vaikka merentakaiset siirtomaat puuttuivatkin.
Kansainväliseen solidaarisuuteen kuului itsestään selvästi paitsi ns.
sosialismin puolustus, myös aseellinen ja sotilaallinen avunanto ja
yhteistyö, mikä ei kuitenkaan esimerkiksi Suomen suhteen ulottunut
edes niihin kuuluisiin yhteisiin sotaharjoituksiin, jotka UKK torjui
kohteliaasti YYA-Suomessa. Mutta mielestäni Juntusen imperiumin paluu
-ajatuksille voi juuri tämän historian valossa heittää
vasta-argumentin: eikö supervallan mahti, globaali neuvostoimperiumi
ja sen hegemonia ole mennyttä aikaa?

Venäjän imperiumin paluu -kirjan ammattilaisinta analyysia edustaa
20-sivuinen luku 'Venäjän sotilaallinen kyky globalisaation
aikakaudella'. Siinä esitellään selkeästi Venäjän armeijan
rappiotila, 1990-luvun alussa romahtaneet puolustusmenot ja
asevoimien arvostuksen lasku - kuten presidentti Putinin kausina
pikku hiljaa palautunut auktoriteettiasema yhteiskunnassa.
Erityisesti vuonna 2003 alkanut asevoimien reformi on ollut tärkeä ja
lännessä ehkä turhan vähälle huomiolle jäänyt uusisänmaallisuutta
voimistava tekijä. Silti, jos verrataan Venäjän puolustusbudjettia
vuonna 2006, maa jäi 24 miljardilla dollarillaan reippaasti jälkeen
paitsi USA:sta (550 miljardia), myös Englannista (51 miljardia),
Japanista, Ranskasta, Saksasta, Kiinasta ja Intiastakin (25
miljardia). Totta on kyllä sekin, että varsinaiset
puolustusmäärärahat ovat vuosina 2006-2009 peräti
kaksinkertaistuneet! Mutta armeijan tilastoja ja vahvuutta
tarkasteltaessa ei mielestäni ole ainakaan vielä perusteltua puhua
aluelaajennuksista tai imperiumin palauttamisesta sotilaallisessa
mielessä. Kysymys on enemmänkin suurvallan halusta modernisoida
sotakalustonsa, siirtyä pikku hiljaa massa-armeijasta
ammattiarmeijaan ja nostaa asevoimien tekninen taistelukyky lännen
tasolle. Samoin se johtopäätös, että Juntunen näkee T?et?enian ja
Georgian sotien nostaneen presidentit 'imperiumin johtajiksi', on
aika keinotekoinen. Sotiminen ja uhoaminen Kaukasuksella on ollut
aikamoista tunarointia, eikä imperiumin henki ole niiden kautta
ylevöittänyt presidenttejä (vrt. Stalinin maine sotapäällikkönä) tai
elähdyttänyt kansanjoukkoja, vaikka suuri enemmistö sotia tukikin.

 

'Ohjattu demokratia' vallan välineenä

Juntusen tutkimuksen eräs ydinkysymys on maantieteen, talouden ja
sotapotentiaalin esittelyjen ohella myös 'ohjattu demokratia', jonka
analyysiin hän on uhrannut kolmisenkymmentä sivua. Hyvä niin, sillä
suomeksi käsitettä on loppujen lopuksi käsitelty varsin niukasti.
Ohjatun demokratian perusprinsiipit lähtevät Venäjän Federaation
perustuslaista ja näkyvät hallinnon ja vallanjaon järjestelyissä -
periaatteessa hyvin vertikaalissa ja ylintä vallankäyttäjää
suosivassa mallissa.

Ohjatun demokratian oloissa Venäjän presidentillä on lähes
keisarilliset valtaoikeudet: sekä duuma että hallitus ovat hänen
ohjattavissaan. Hän voi halutessaan johtaa hallituksen istuntoja ja
turvallisuusneuvostoa, erottaa ja nimittää keskeiset viranhaltijat,
määrätä alueiden kuvernööriehdokkaat ja erottaa myös hallituksen.
Byrokraattiseen traditioon kuuluu vahva virkavalta ja 2000-luvulla
vahvistunut erityiselin - ns. presidentin hallinto (tai 'kanslia').
Se ja turvallisuusneuvosto ovat todellisia vallankäyttäjiä ja
presidentin suorassa ohjauksessa. Alueiden itsenäisyys ja valta, jota
tietyssä mielessä lisättiin vielä 1990-luvun sekasorron vuosina, on
käytännössä kutistunut olemattomiin. Tämä seikka merkitsee paljon
myös esimerkiksi eri kansallisuuksien ja etnisten vähemmistöjen
itsemääräämisoikeuksien toteutumiselle.

Ohjatun demokratian ideologinen kehittelijä on ollut presidentin
hallinnon varakansliapäällikön pestiä hoitanut taloustieteilijä
Vladislav Surkov. Hän on harmaa eminenssi, jolla on paljon
vaikutusvaltaa tulevaisuuden Venäjää kehiteltäessä. Ohjattuun
demokratiaan kuuluu erottamattomasti uuden Venäjän kansakunnan
rakentamista innoittava uusisänmaallisuus ja Venäjän suuruuden
aikojen nostaminen historian oppikirjojen sivuille. On menty niinkin
pitkälle, että presidentin hallinto ja lähipiiri on alkanut ottaa
yksinoikeuden tuleviin historiantulkintoihin, mihin tiedemiespiirit
ovat onneksi reagoineet voimakkaan kriittisesti. Näin tapahtui
esimerkiksi kesällä 2009 kun presidentti Medvedev perusti ns.
'Historian vääristelyä tutkivan komission'. Vaarana on, että 'ohjattu
historia' häivyttää monikulttuurisuuden näkökulman - konfliktit,
ristiriidat, sorron ja vaikkapa sen kansallisuuksien heräämisen,
nousun ja kulttuurisen renessanssin, mikä liittyi esimerkiksi
Neuvostoliiton hajoamiseen. Kun kirjallisuudessa, taiteessa ja
vaikkapa valkokankaalla luodaan uutta isänmaallista
yhtenäisyyskulttuuria ja rakennetaan uusia myyttejä nimenomaan
venäläisen kansallisvaltion rakentamiseksi, unohdetaan 'ne toiset',
Venäjän ikuinen monikansallisuus. Näin uusisänmaallisuus sulkee
helposti piiristään pois maahanmuuttajien ja vähemmistöjen
monikulttuurisuutta ja venäläisille 'outoja tapoja', mitkä voidaan
nähdä menneen maailman jäänteinä. Samalla tavalla toimittiin
käytännössä hyvin usein jo neuvostoimperiumin oloissa vaikkapa
suhteessa Keski-Aasian valtioiden islam-uskontoa harjoittaviin
kansoihin.

Jos ajatellaan, että nykyinen valtapuolue Yhtenäinen Venäjä on maan
todellinen vallankäyttäjä, niin ohjattu demokratia on silloin tämän
uuden puolueen ja sen eliitin, 'Pietarin poikien' kansalle tarjoama
hallintomalli. Jos mallia vertaa Neuvostoliiton kommunistisen
puolueen harjoittamaan kontrollivaltaan, 'demokraattiseen
sentralismiin', ero on häviävän pieni. Ehkäpä merkittävin myönnytys
'demokratialle' on siinä, että pienet oppositiopuolueetkin
(kommunistit, liberaalidemokraatit jne) sallitaan! En ole muuten
havainnut missään perusteellisemmassakaan lehtikirjoituksessa ohjatun
demokratian kytkemistä demokraattiseen sentralismiin, mikä minusta
voisi olla hedelmällinen vertailulähtökohta menneen ja nykyisen
mallin tarkastelulle.

Mutta onko Venäjän imperiumin vastaisku jo todellisuutta? Ovatko
uuden Venäjän keinot todella imperiaaliset ja sen tavoitteet
maailmanpolitiikassa imperialistiset? Onko sillä aluevaatimuksia,
jotka tähtäävät vaikka Neuvostoliiton maantieteelliseen paluuseen? Ei
ole. Georgian sota, riidat Ukrainan tai Viron kanssa tai maan sisäinen
konflikti - T?et?enian julma sota - eivät tähtää aluelaajennuksiin,
vaikka niissä suurvallan ääni ja hegemoniatavoittelu näkyykin.
Pääasiassa Venäjä turvaa nyt vallitsevat rajansa, keskittyy
kansallisvaltionsa rakentamiseen ja käyttää luonnonvarojaan, kaasua
ja öljyä, hegemoniansa palauttamiseen maailmankartalla. Tämä geo- ja
talouspolitiikka saattaa olla äärettömän lyhytnäköistä. Eikä kukaan
tietenkään voi ennakoida ryhtyvätkö Pietarin pojat, uusrikas eliitti,
uusisänmaalliset upseerit ja turvallisuuspalvelu vastaisuudessa
todelliseen - tai esimerkiksi taloudelliseen? - imperiumin
vastaiskuun. Toistaiseksi Alpo Juntusen hahmottelema skenaario on
kuitenkin mielestäni vielä eräs mahdollinen paperiversio muiden
joukossa, ei todellisuutta.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/