[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Puuta, maata ja politiikkaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Osmo Palonen  HuK, Tampereen yliopiston historiatieteen ja filosofian
laitos
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Parpola, Antti; Åberg, Veijo: Metsävaltio, Metsähallitus ja Suomi
1859-2009. Edita, 2009. 496 sivua.


Puuta, maata ja politiikkaa
---------------------------------------------------------

Valtion metsät ja niiden hallinto on ollut osa suomalaista
politiikkaa siitä saakka, kun puuta on käytetty teollisuuden
raaka-aineena ja yhteiskunnan energialähteenä. Tarkoitan tässä
politiikkaa ilmiönä, johon sisältyy myös hallinto, joka tosin lähes
aina väittää olevansa epäpoliittista. VTM Antti Parpola ja FM Veijo
Åberg ovat kirjoittaneet metsähallituksen 150-vuotishistorian, joka
ainakin osittain myöntää toiminnan poliittisuuden; se on ollut
ilmeisesti tavoitteenakin, onhan kirjan nimen alaotsikkona
Metsähallitus ja Suomi 1859-2009. Valtion virastona ja
liikelaitoksena toimineen organisaation osalta teos on myös
joutsenlaulu: EU-määräyksiä pelkäävä ja niitä kirjaimellisesti
noudattava valtioneuvosto on muuttamassa liikelaitosta jonkinlaiseksi
yhtiöksi. Tätä kirjoittaessa asia on edelleen maa- ja
metsätalousministeriössä tutkittavana.


Metsävaltion kirjoittajat ovat jakaneet tehtävänsä ajallisesti
ensimmäisen ja toisen tasavallan välistä. Åbergin kirjoittamissa
luvuissa käsitellään aika ennen toista maailmansotaa, josta on jo
kerrottu aikaisemmissa historiateoksissa. Parpolan noin kolme
neljännestä kirjasta kattava osuus on uutta historiaa tai ainakin
satavuotishistoriikkiin verrattuna kokonaan uutta
historiantulkintatapaa. Sinänsä tämä rakenne on onnistunut ja myös
ajallinen painotus perusteltu, onhan myös valtion metsähallinnon
toimialue ollut merkittävästi laajempi vuoden 1939 jälkeen. Kuten
kaikissa historiateoksissa, on tässäkin täytynyt rajata aihealuetta.
Kuten työn teettäjän ja valvojan eli historiatoimikunnan
puheenjohtaja Juha Mäkinen esipuheessaan toteaa, on kentän ääni
jäänyt tässä työssä vähemmälle. Samoissa saatesanoissa hän toivoo
kirjan kannustavan sen herättämistä pohdinnan aiheista uutta
tutkimusta. Organisaatiohistorian perusteoksena Metsävaltio varmasti
toimiikin näin, toisista lähtökohdista syntyvää tutkimusta helpottaa
myös Metsämuseo Luston keräämän aineiston osuus metsähallituksen
150-vuotisjuhlinnassa.

Åbergin osuudessa tiivistetään hyvin valtion metsähallinnon
kompuroiva alku autonomian aikana. Se sisältää poliittisen
kädenväännön snellmanilaisen maatalousutopian ja metsähallituksen
lähinnä ruotsinkielisen johdon tavoitteleman metsän teollisuuskäytön
välillä sekä taloudellisesti surkean tuloksen. Myös valtiososialismin
paradoksi eli  toisaalta valtion porvarilliselle Suomelle
ideologisesti vastenmielinen rooli aktiivisena metsänomistajana ja
-jalostajana sekä toisaalta valtion tärkeys fennomaanisena
teollisuusyrittäjänä tuodaan hyvin esille. Pohjois-Suomen puun asema
markkinoilla, valtion metsänmyyjän ja metsäteollisuuden omistajan
roolin kehittyminen on hyvä lähtökohta myös tämän päivän
teollisuuspolitiikkaa tarkasteltaessa.

Parpola on kirjoittanut omaa osuuttaan noin 300 sivua. Sodan
aikaisesta toiminnasta esiin nousee paitsi valloitetun Karjalan
metsänhakkuut, myös vankityövoiman käyttö ja saksalaisten tekemät
hakkuut Lapissa. Sodan jälkeen metsien hakkuupaineet olivat kovat;
paitsi että sotakorvauspaperi tarvitsi raaka-ainetta, myös
länsivientiin sitä oli löydyttävä. Vaikka teoksen alkusanoissa kentän
ääntä ei luvatakaan laveasti kuvattavan, on mukaan saatu myös alueilla
toimivien huoli metsänhoidon periaatteiden unohtumisesta
murroskaudella sodan, jälleenrakennuskauden ja teollisuuden
laajentumisen aikana. Kirjoittajat nostavat keskeisesti esiin koko
metsänhoidon paradigman muutoksen ja siirtymisen paljaaksihakkuisiin
kaikkine seurauksineen. Ns. toisen tasavallan aikana myös
metsäpolitiikka muuttui perusteiltaan.

Kirjoittajat ovat onnistuneet tuomaan esille näkyviä teemoja, joiden
tulokset tai käsittely eivät aina ole olleet erityisen kunniakkaita
metsävaltiolle. Yksi niistä on yhden totuuden periaate, joka on
perustunut siihen, että valtion metsiä ovat hoitaneet tiukasti yhteen
muottiin  koulutetut metsäammattilaiset. Ala oli pieni ja valtion
metsähallinto vaikutti voimakkaasti myös koulutukseen, olivathan
esimerkiksi pääjohtajat Cajander ja Osara keskeiseti vaikuttamassa
myös opetukseen ja tutkimukseen, Cajander yhtäaikaisesti pääjohtajana
ja ainoana metsäprofessorina. Kun muutoksia tehtiin, ne vietiin
monokulttuurisena läpi koko hierarkisen organisaation. Lopputuloksen
kannalta esimerkiksi sodan jälkeisissä tehohakkuissa oli pahinta,
että kentällä toimittiin kirjan mukaan vielä jyrkemmin kuin johto oli
tarkoittanut. Parpolan ansiosta voimme siis havaita, ettei
itsesensuuri ja ylireagointi olleetkaan 1970-luvun politiikan ja
tiedotusvälineiden keksimä ominaisuus, vaan rakennettu tiukasti
suomalaiseen hallintoon jo paljon aiemmin. Osaran aukioiden synnyssä
oli johdon lisäksi vikaa myös niiden toteuttajissa; haluttiin taas
kerran olla tsaarillisempia kuin tsaari itse. Kun kirjaa lukee myös
rivien välistä asioita yhdistelemällä, käykin ilmi ns.
asiantuntijaorganisaatioiden suurin ongelma; tuntuu kuin
metsähallituksessa ei useinkaan ole nähty metsää puilta.
Metsäammattilaisten monokulttuuri taipui näkemään asioita laajemmin
vasta sitten kun luonnonsuojelun myötä mukaan tuli myös
metsäekologiaa ymmärtäviä biologeja. Laajempi näkemys ja hallinnolle
kovin vieras kyseenalaistajien kuuntelu olisi selvästi ollut tarpeen:
näin olisi voitu välttää pohjoisen luonnolle ja metsähallituksen
taloudelle aiheutettuja suuria ongelmia tai myöhempää törmäystä
kansalaisten ja luontoaktivistien poikkeviin näkemyksiin. Winston
Churchillin lausumaa sodasta ja sotilaista soveltaen metsä on meille
suomalaisille niin tärkeä asia, ettei sitä olisi pitänyt jättää
metsänhoitajien käsiin.

Läpi koko teoksen kulkeva toinen teema on metsähallinnon
organisaatioiden uudistamisinto, joka oli jatkuva kiistan kohde
paitsi sisäisesti myös politiikan päättäjien suuntaan. Tässäkin
tekijöiden kunniaksi on todettava, etteivät he yritä peitellä sitä,
ettei organisaatiouudistusten läpi vieminen sujunut. Ne kestivät aina
kauan - niistä oltiin hyvin erimielisiä, eikä niistä kuitenkaan tullut
sellaisia kuin johto alunperin suunnitteli. Cajanderin kaudella
alkanut ja Osaran vahvistama ylimmän johdon into puun myyynnin
muuttamisesta oikeaksi liiketoiminnaksi saattaa toteutua vasta nyt,
kun seuraava organisaatiouudistus on ministeriöiden yhä
uusliberalismiin uskovan hallinnon valmistelussa. Paradoksaalista on,
että valtion metsäomaisuuden käytössä on kuitenkin palattu vuosisadan
alun ongelmakenttään: valtio on itse ns. omistajaohjaukellaan
huolehtimassa, ettei mahdollisia puun ostajia enää juurikaan ole.
Tuleeko seuraavan ikäpolven ainoaksi mahdollisuudeksi perustaa
valtion itse omistamia jalostuslaitoksia, kun entiset on annettu pois
vai  onko tulevan Metsähallitus Oy:n päätoimiala luontopalveluiden
tuottaminen? Ajankohtaisuutta on myös pääjohtaja Osaran 1960-luvulla
eroon johtaneessa jupakassa, jonka vaiheet kuvataan hyvin. Ongelmahan
oli, että saadakseen valtion viranhaltijalle yksityisen puolen
tarjoamien etujen kaltaisen palkan ja muut edut, metsähallituksen
johdolle järjesteltiin ylimääräistä tulonlisää puun vientituloista.
Tämä järjestely osui valtion tilintarkastajien silmään, eikä sitä
voinut enää tukea edes valtion korkein johto eli presidentti
Kekkonen, vaikka hän olikin sitä ollut pääministerinä sopimassa.

Kolmanneksi jatkuvaksi teemaksi voi tässäkin metsähistoriallisessa
teoksessa nostaa pelon ja keskustelun puun loppumisesta. Erilaisissa
arvioissa ja inventoinneissa puun riittävyys on ollut esillä lähes
koko valtion metsähallinnon historian ajan, samalla tavalla se on
ollut näkyvillä myös metsäteollisuuden historiateoksissa. Tähän
liittyen erityisen kiitoksen tekijöille voi antaa Pohjois- ja
Itä-Suomen nollarajan kuvaamisessa niin, että se on sijoitettu vuoden
1950 tilanteessa kartalle. Samaan pohjaan on kuvattu myös liian
suurien aukkohakkuiden aiheuttamien tuottamattomien alueiden
1970-luvun tilanteen mukaisena. Metsän ja puuraaka-aineen riittävyys
on ollut myös osa kiistasta maanviljelyksen ja metsätalouden välillä
Snellmanin maatalousutopiasta torpparivapautuksen ja sodanjälkeisen
asutustoiminnan kautta 1960-luvulle asti. Asutuksen laajentaminen
metsämaille, näkyy paitsi puun tuotantoalueitten vähenemisenä, myös
valtapoliittisena uhkana: metsähallituksessa tunnuttiin ajattelevan,
että vähemmän maata merkitsee vähemmän arvostusta. Puun loppuminen
muuttui kirjoittajien mielestä todelliseksi pohjoisen
metsäteollisuuden laajennuttua suurimmilleen 1960-luvulta
1980-luvulle jatkuneessa metsäboomissa, jolloin myös puun tuonnista
tuli keskeinen osa metsäteollisuuden toimintaa. Kirjoittajilta jää
kuitenkin mainitsematta, että metsäteollisuuden investoinnit eivät
perustuneet pelkkään hankinnan lisäämiseen, vaan myös tuotantosuunnan
muuttamiseen ja jalostusasteen nostoon. Esimerkiksi Kajaanin nykyään
lopetetun, mutta silloin uuden paperitehtaan rakentaminen merkitsi
samalla sulfiittisellutehtaan ja sen puunkäytön lopettamista.

Teoksen tilaushistorian luonteesta huolimatta lukija siis voi myös
havaita valtion metsähallinnon sisäiset ristiriidat ja kilpailun
vaikutusvallasta. Näkyvästi se tietysti nousee esiin viimeisten
vuosikymmenen luonnonsuojelun ja metsätalouden ristiriitana, mutta
myös osastojen kilpailu vaikutusvallasta kautta viraston historian
käy lukijalle selvästi ilmi, vaikka sitä ei erityisesti nostetakaan
esille. Tämä samanlainen asetelmahan on toki tuttu muistakin
valtionhallinnon yksiköistä, eikä se suinkaan ole vieras yksityisen
puolen organisaatioillekaan. 150-vuotisen organisaation historiassa
tämän kilpailuasetelman olisi voinut ehkä kirjoittaa myös avoimemmin.

Esipuheessaan kirjoittavat toteavat, että heidän työnsä perustuu
pitkälti metsähallituksen omaan arkistoaineistoon. On ilmeistä, että
sitäkin on riittänyt niin paljon, että vielä laveamman aineiston
käyttäminen olisi käytännössä ollut liian työlästä. Lähteiden
käytössä Åberg on voinut tukeutua teksteissään aiempaan
tutkimuskirjallisuuteen, mutta Parpolan on ollut pakkokin tukeutua
enemmän arkistolähteisiin. Tämä näkyy heti myös kirjan viitteiden
käytössä. Kun Åbergin viitteet ovat mallia teos ja sivut, Parpola on
kiitettävästi jaksanut kirjoittaa viitteisiin myös tarkempia
selityksiä, mikä on historiantutkimuksessa yksi lukijan kannalta
tärkeä tapa. Taaskaan en tosin malta olla moittimatta
kirjantekijöiden mihinkään perustumatonta tapaa lisätä viitteet vasta
kirjan loppuun. Nykyisillä taitto-ohjelmilla ne tulisivat aivan yhtä
helposti sivun alareunaan, josta niiden lukeminen olisi paljon
helpompaa. Liekö kysymys taittajien kauneus-käsitteestä vai
ammattitaidon puutteesta?

Kirjoittajat ovat jo otsikossaan tavoitelleet organisaatiohistorian
yhteiskuntaan sitovaa ajattelutapaa: ilmeisenä tavoitteena on ollut
kiinnittää organisaation historia ympäristön, siis ainakin Suomen
historiaan.  Metsähallituksen osalta tämä on tietysti
itsestäänselvyys, onhan valtion keskusviraston menot ja tulot lähes
koko historian aikana kirjattu valtion tulo- ja menoarvioon.
Metsävaltion lukijaa ei kuitenkaan sidota yhtä laajalti Suomen ja
maailman politiikkaan kuin esimerkiksi Markku Kuisman kirjoittamassa
Nesteen historiassa, joka toki onkin alansa ehdoton johtotähti.
Metsähallinto ei ollut samalla tavalla suoraan kylmän sodan
kiistakapula kuin suomalainen öljynjalostus, mutta kiistaton osa
Kuisman lankkusillaksi länteen kutsumaa politiikkaa myös valtion
metsätalous oli. Jos lukijalla on taustatietona myös
Metsäteollisuuden maa -sarja,  kokonaiskuvan saaminen valtion
metsähallinnon suhteesta maailmanlaajuiseen metsään perustuvaan
toimintaan on nyt paljon helpompaa, mutta ei kai sitä pitäisi
lukijoilta edellyttää. Erityisesti kysymykseen miksi metsäteollisuus
oli tärkeää porvarillisille puolueille, olisi kuitenkin voinut antaa
paremman vastauksen, liittyihän se keskeisesti myös valtion
metsäomaisuuden käyttöön. Ehkä siihen olisi riittänyt yksi tietoisku,
joita kirjassa muutenkin on käytetty.

Metsävaltio on kirjana komea, kuten organisaatiohistoriat yleensäkin.
Ulkoasussa ei ole paljon moittimista, mutta liekö 'taide' mennyt
informaationvälityksen edelle parissa yksityiskohdassa.
Tietoiskulaatikoiden kapeat vierukset (siis tekstin ja kehyksen väli)
hajottavat laatikon tietosisällön viimeistään sitten kun laatikko
levenee kahdelle sivulle. Vanhan graafisen suunnittelun perussäännnön
mukaan - jota myös käyttöliittymäsuunnittelussa noudatetaan -
vierukset ovat aina suuremmat kuin välykset, näin lukija voi tietää
mikä liittyy mihinkin. Myös pienten ötököiden tai oksien ripottelu
irrallisina kuvina vain ilmeisinä koristeina ilman kytkentää
tekstiin, himmentää hieman pääosin hyvin onnistunutta kuvankäyttöä.

Metsähallituksen historiaa on nyt kirjoitettu kolme kertaa. Edeltävät
historiankirjat ilmestyivät 75. ja 100. toimintavuoden kunniaksi,
tällä kertaa päivitystä odotettiin siis 50 vuotta. Uuden
vuosituhannen tapahtumia ja tulevaisuutta tulevaisuutta pohtiva
epilogi ei liikelaitoksen lopettamisesta huolimatta ehkä jää
viimeiseksi luvuksi valtion metsähallinnon historiaa. Metsä ja nyt
myös muu valtion maaomaisuus on olemassa, vaikka sitten osana
Euroopan liittovaltiota tai Ruotsi-Suomen suurkuntaa.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/