[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Haavikko, kaikki heidän virheensä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sami Liuhto  Vapaa kirjoittaja, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Saari, Mauno: Haavikko-niminen mies. Otava, 2009. 543 sivua.


Haavikko, kaikki heidän virheensä
---------------------------------------------------------

Mauno Saaren teos on henkilökohtainen avaus Paavo Haavikkoa koskevaan
elämäkerralliseen tutkimukseen. Ainakaan turhasta siloittelusta kirjaa
ei voi syyttää. Jatkoa odotellessa Haavikko-niminen mies on hyvä
lukea.


50-luvun modernistit ja heidän aikalaisensa ovat kuolemassa. Ne,
jotka eivät kerinneet sotaan. Tänä syksynä ovat kuolleet kainuisti
Veikko Huovinen ja Paavo Haavikon luokkatoveri Anu Kaipainen. Mutta
Antti Hyryltä on tullut uusi romaani. Kovin eläväinen on myös Paavo
Haavikon elämäkerran ympärillä pyörivä keskustelu. Postmoderniin
tyyliin keskustelu eli moraalinen puolenotto alkoi jo ennen kirjan
ilmestymistä. Elävät eivät saa kuolleilta rauhaa.

En ymmärrä niitä, joiden mielestä ennakkokohu, joka on jo jälkikohua,
oli 'masinoitu' mainoskampanja, jonkinlainen rahankeruuyritys, joka on
ilmennyt onnistuneeksi. Vaikka, kuten ovat viisaat sanoneet, ihmistä
on mahdoton aliarvioida, kuitenkin väittäisin etteivät vainajan
poika, vainajan (entinen?) ystävä, elämäkertakirjailija sekä kenties
muutkin ole lähteneet sellaiseen vainajan häpäisyyn, että
tositarkoituksella ja teeskennellen olisivat tiedotusvälineissä
riidelleet juhannukselta alkaen. Tai mistä sitä tietää.

Tarttuessani Paavo Haavikon, tarkoitan Mauno Saaren kirjaan (tämä
lapsus oli todellinen), minulla oli tiettyjä ennakkoluuloja. Olen
lukenut Saaren lehtijuttuja, hän on journalisti, se on monien, myös
minun, mielestä kauheaa. Saari kirjoittaakin löysästi mutta ei
kuitenkaan huonosti. Hän on välillä Haavikko ja välillä Haavikon
ystävä journalisti Mauno Saari. Tätä ei voi moittia. Kun luet
Haavikkoa, kirjoitat haavikkoa seuraavan viikon. Voin vain kuvitella,
millaista olisi ollut olla tuon vaikuttavan persoonallisuuden
konkreettisessa vaikutuspiirissä, vaikka jo Haavikkoa lukiessa tulee
konkreettinen olo. Kai hän on Suomen paras runoilija, vaikka Manner
ja Saarikoski pääsevät lähelle.

Mauno Saaren elämäkerrassa ei ole hakemistoa. Tarkistin asian ihan
ensiksi, olisin etsiytynyt K-kirjaimen kohdille. Eikä elämäkerrassa
ole sisällysluetteloa. Nämä ovat ansioita. Lopun 'Lähteistä'-luvussa
Saari esittelee Haavikon neljän elämäkerrallisen kirjan lisäksi
kahdeksantoista lähdeteosta. Lisäksi Saari mainitsee, että nootitettu
versio elämäkerrasta on tekeillä. Tuosta versiosta tulee epäilemättä
päivitettykin, harva se päivä saamme lukea uusista juonenkäänteistä.
Vainoharhainen voisi tosiaan luulla, että meitä tässä huijataan,
meillä leikitään. On se mahdollista.

Kirja on raskas, vaikka on kirjoitettu 'sujuvasti' eli
journalistiseen antaa mennä -tyyliin. Raskas on aihe. Kun pääsee
loppuun, sivulle 543, on hiki ja tekee mieli keskushermoston
rentouttajia. Kirjoitan kuitenkin ensin tämän arvion.

Paavo Haavikko oli kuljettujen polkujen kulkija niin
kaunokirjoittamisessa, historiankirjoittamisessa kuin
naisuhteissaankin. Mauno Saari, jota jo arvosteluissa on
identifikaatiosta syytetty ja kiitetty, kirjoittaa myös niin että
omat ja toisten lausumat menevät päällekkäin, vaikka alussa Saari
yrittääkin kertoa, että kyseessä ovat muistinvaraiset ja siksi
epäautenttiset siteeraukset. Päädytään välitilaan, teksti ei ole
Haavikon tekemää, eikä oikein Saarenkaan. Haavikon oma kanta oli,
'että omaperäisyys ei ole hyve.' Vaikka lainaus liittyykin
keskusteluun kirjallisuudesta, on se sovellettavissa laajemminkin
Haavikon elämään.

Valitettavasti Haavikon historiankirjoitusta ei kirjassa paljon
käsitellä. Se alkoi jo kuusikymmentäluvulla, ja jatkui Haavikon
kuolemaan 2008 saakka. Tietenkään Haavikko ei arvosta
ammattihistorioitsijoita, kukapa arvostaisi: 'Historiantutkijoiksi
sanotaan sivistyneitä henkilöitä, joilla on edellytyksiä sommitelmiin
ja konstruointeihin.' Erityisen vihastunut Haavikko on ollut Matti
Klingeen, mutta heitä yhdistää se, että kumpikaan ei pidä Vanhasta
testamentista. Varsinkin Kahden vuoden päiväkirjassaan (2001)
Haavikko roimii Klingeä; Saaren teoksessa emeritusprofessori pääsee
vähemmällä, mutta häntä epäillään välillisestä kirjoituskoneen
rikkomisesta.

Aikoinaan Tuula-Liina Varis haastatteli televisiossa Haavikkoa, joka
totesi, ettei olisi kannattanut ryhtyä kirjailijaksi. Varis lohdutti
Haavikkoa. Hänen mukaansa lukijat eivät ole samaa mieltä. Mutta syvä
suru oli jo tuolloin, vuosituhannen vaihteessa, Haavikon mielessä ja
Saaren kirjassa Haavikon puheet ovat yhtä tappiomielialaa. Lisäksi
Haavikko kertoi tuolloin televisiossa, ettei ole lukenut senkertaista
teostaan, Kahden vuoden päiväkirjaa, mutta Haavikko-nimisessä miehessä
täydennetään, ettei Haavikko muutenkaan lukenut Art Housen aikaisia
kirjojaan.

Kun Haavikko oli lähtenyt Otavasta 1983, Haavikkoa julkaisi
pääasiassa hänen oma kustantamonsa Art House. Haavikko oli tullut
kirjalliseksi johtajaksi Otavaan 1967. Saaren kirjassa muistetaan
korostaa noin sata kertaa, että oli Haavikon ansiota, kun Otava ei
ajautunut konkurssiin. 'Ystävän muotokuvaksi' kirjaa voi tosiaan
sanoa. Art Housen kirjat, niin Haavikon kuin muiden tekemät, ovat
ulkoiselta laadultaan olleet monentasoisia. Haavikolla ei ollut
kustannustoimittajaa. Saari viittaa näihin puutteisiin. Lisäksi Saari
olisi voinut mainita, että Haavikon Art House -kirjoissa oli usein
tolkuttoman pitkiä lainauksia, joihin kustannustoimittaja olisi
epäilemättä puuttunut. Vielä kirjasin oli epäselvä ja jopa ruma.

Otavan jälkeen Haavikko näki unia Otavasta, noin 24 vuotta, sillä
'suuri sovintolounas' syötiin Savoyssa 28.11.2007. Saari kuvaa
syömistä, juomista ja taksilla ajoa paljon. Vapaa-aikaa. Ravintola
Rivolissa Haavikko nautti mielellään saaristolaiskuhaa. Viiniä
juodaan aina kun ehditään.

Kirjailija Paavo Haavikon ajatus oli, ettei hän halua olla pelkkä
kirjailija. Hän etsi perusturvaa, jota ei kirjoittamisella saa.
Kirjailija on kustantajien, apurahalautakuntien ynnä muiden tahojen
armopalojen varassa elävä loinen, joka monien mielestä ei tee
'oikeita töitä'. Haavikolle 'oikeiden töiden' tekemisen korostaminen
oli tärkeää, legendatarinan mukaan hän meni armeijasta suoraan
töihin, samana päivänä. Sitten kun kirjoitettiin, piti jäljen olla
konkreettista, äänekästä, tietokone oli mahdottomuus.
Kirjoituskoneena Haavikolla oli Alpine, johon asetettiin tarkasti
valittu paperi, sekä aluspaperi. Elämänsä loppuaikoina Haavikkoa
uhkasi sokeus ja häntä pelotti, jos kirjoittaminen loppuu. Hän ei voi
pysähtyä, hän tekee, tämä on tyypillistä suomalaisen miehen puhetta:
'Olen ymmärtänyt, että olen kirjoituskone. Revin itsestäni
kirjoitusta joka päivä. En saata seisahtua, en saa pysähtyä.'

Saari kirjaa ylös ystävänsä mietteen: 'Vuosisadan rakkaustarinoita
mahtuu yhden ihmisen elämään monta'. Ilmenee, että Haavikolla niitä
on ollut kolme kappaletta. Ensimmäinen oli Marja-Liisa Vartio, joka
kuoli Saaren mukaan joko 1966 tai 1967, molempia vuosia
Haavikko-niminen mies tarjoaa. Kirjassa on tämmöistä pientä
heittelehdintää, johon Jukka Kemppinenkin (pääsemme aivan kohta
asiaan) blogissaan puuttui. Marja-Liisa Vartio oli Haavikon tapaan
kirjailija, mutta seuraava rouva, Ritva Haavikko vuodesta 1971
alkaen, oli ja on kirjallisuudentutkija. He eivät koskaan eronneet,
vaikka eivät asuneet saman katon alla 1980-luvun alun jälkeen.
Kirjailijan ja kirjallisuudentutkijan jälkeen jäljelle jää
kustannusvirkailija, jonka puutteen poisti Marja Kemppinen 1976.
Tässähän oli se ikävä piirre, että Marja Kemppinen oli Haavikon
ystävän, työtoverin ja ihailijan Jukka Kemppisen vaimo.

Haavikko-nimiseen mieheen suututtiin jo etukäteen kahdesta syystä:
ensinnäkin siinä käsitellään Haavikon ja Marja Kemppisen suhdetta ja
toiseksi arvostellaan Haavikon loppuaikojen kohtelua
hoitohenkilökunnan ja etenkin omaisen eli Paavo Haavikon pojan Heikki
Haavikon osalta. Lisäksi nämä kaksi asiaa ovat kietoutuneet yhteen.
Saari kuvaa tapausten kulkua jämerästi, vaikka epäilemättä
päivämäärissä on heittoa ja niihin tullaan puuttumaan ja on jo
puututtu. Ehkä kokonaiskuvaa halutaan hämärtää. Ilmeisesti tässä on
odoteltava vastateosta Haavikko-nimiselle miehelle, kirjoittajana
Heikki Haavikko yhdessä Jukka Kemppisen kanssa.

Teoksessaan Elämän varjo (1996) Jukka Kemppinen sanoo, ettei ollut
aivan tietämätön salasuhteesta, mutta tahtoi ummistaa silmänsä
lopulta. Tämä ei ollut lainaus, vaan muistikuva. Minusta Kemppisen
asennoituminen on hyvin inhimillinen, kuka tahtoisi tietää, jos on
mahdollisuus olla tietämättä. Saarikoskellakin oli paha muisto
Haavikon ja Tuula I:n yhteisyöstä. Jos Saaren kuvaus Jukka Kemppisen
raivosta Haavikkoa kohtaan pitää paikkansa, ja miksei pitäisi, niin
paha siitä olisi Kemppistä syyttää. Vaimo pelehtinyt vuositolkulla
Suomen parhaan runoilijan kanssa! Miltä itsestä samassa asemassa
tuntuisi? Toinen asia on sitten, että Jukka Kemppinen toimi Heikki
Haavikon lakimiehenä, kun Haavikko-nimistä miestä moitiskeltiin.
Ilmeisesti ei toimi enää. Hyvä niin. Nämä ovat hyvin vaikeita
asioita, niin kuin eräskin historioitsija tapaa sanoa.

Arvosteluissa on kiitelty kirjan kuvausta vanhusten hoidosta. Kirjan
kuvauksen mukaan Suomi on kehitysmaa. Vanhuksia ja sairaita
siirrellään sairaalasta toiseen, heidät jätetään oman onnensa nojaan,
kukaan ei välitä. Hoitohenkilökunta 'ei edes katso potilasta vaan
tietokoneruutua.' Yksityissairaalat eivät ole mitään paremman väen
paremman palvelun hoitokoteja, vaan niistä kotiutetaan, vaikka
potilas olisi kuolemassa, jos häneltä ei päästä laskuttamaan
toimenpidemaksuja. Yksityissairaalat eivät siis ole mitään
makailupaikkoja, lepokoteja.

Mauno Saaren kirja Haavikko-niminen mies on raportti ihmisestä, hänen
elämästään ja etenkin kuolemastaan. Loppuun jää vain leski, Ritva
Haavikko, joka ei ala riidellä Heikki Haavikon kanssa. Ja puut. Niitä
kirjailija Paavo Haavikko rakasti kuin kolmea naistaan. 'Puut jäävät
tänne, kun minä lähden. Ne eivät katso minun jälkeeni. Surumieli,
voimattomuus.'



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/