[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ihminen ja hylje

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jussi-Pekka Paija  Historian opiskelija, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Keränen, Seppo; Lappalainen, Markku: Hylkeet. Maahenki Oy, 2009. 152
sivua.


Ihminen ja hylje
---------------------------------------------------------

Hylkeet tutustuttaa lukijansa meille suomalaisille kahteen
läheisimpään Itämeren hyljelajiin. Halli eli harmaahylje ja
saimaannorppa tulevat kirjassa tutuksi, vaikka pohjatietoa lajeista
ei omaisikaan. Teoksen pyrkimys on tuoda suuren yleisön tietoisuuteen
hylkeen ja ihmisen kanssakäymisen kautta Itämeren tärkeys osana
luontoa sekä ihmisyhteiskuntien taloutta myös tänä päivänä.


Täällä pohjolassa ihmisen ja hylkeen välillä on ollut muinaisista
ajoista lähtien tiivis suhde. Hylkeitä pyytämällä rannikon varhaiset
kulttuurit ravitsivat ja vaatettivat itsensä sekä keräsivät
raaka-aineet tarve-esineisiinsä. Kalaa Itämeressä oli tarpeeksi
meidän kädellisten sekä eväjalkaisten tarpeisiin. Kuitenkin
1900-luvulla tapahtui äkillinen muutos, kun hylkeistä alettiin maksaa
tapporahaa. Hallien eli harmaahylkeiden sekä saimaannorppien
kohtaloksi oli koitua modernit metsästysmetodit sekä yli-innokas
metsästäminen. Viime vuosisadalla mereen päätyneet ympäristömyrkyt
heikentävät molempien hyljelajiemme kantoja edelleen. Suurin piirtein
1970-luvulla saavutettiin aallonpohja, minkä jälkeen suojelutoimet
sekä kalastuselinkeinon kannattamattomuus koituivat ainakin paremmin
sopeutuvien hallien pelastukseksi. Nykyisin norppien elämä on
edelleen veitsen terällä, mutta harmaahylkeitä alkaa merellä olla jo
riesaksi asti. Taistelu hupenevista kalakannoista on kääntynyt
häviöksi ihmisten metkuihin sopeutuneita halleja vastaan.

Varsinaisia tietokirjoja suomalaisista hylkeistä ei ole juuri
julkaistu lukuun ottamatta kirjan valokuvaajan Seppo Keräsen
kuvateosta Ajojäällä syntynyt (Forssan kustannus 1989), joka nimensä
mukaisesti tarjoaa kuvamateriaalia Itämeren hylkeistä. Halleista ja
norpista toki kirjoitetaan ja keskustellaan säännöllisesti, mutta
tämä tapahtuu useimmiten päivittäislehtien sivuilla. Eritoten
saimaannorpan tila ylittää valtakunnallisen uutiskynnyksen myös
televisioissa tuon tuosta. Harmaahylje esiintyy nykyisissä
uutisoinneissa - ainakin näin näppituntumalta - useammin kielteisessä
kuin myönteisessä valossa. Luonnon arvottaminen hyödylliseksi,
haitalliseksi, sympaattiseksi tai miksi tahansa on tietysti
pelkästään meidän ihmisten tapa havainnollistaa ympäröivää
todellisuutta. Itämeren hylkeet ovat monenlaisia tuntemuksia ja
mielipiteitä nostattava aihe. Hylkeet esittelee lukijalleen
harmaahylkeen sekä norpan eläinlajeina, Itämeren näiden
elinympäristönä sekä näkökulmia siihen mitä kyseiset eväjalkaiset
merkitsevät ihmisille. Hylkeet -teoksen kuvaaja Keränen sekä teoksen
kirjallisesta sisällöstä vastaava tietokirjailija Markku Lappalainen
ovat molemmat palkittuja mm. ansioistaan ympäristön ja luonnon
esittäjinä.

Teksti on havainnollista ja selkeää lukea, kunhan malttaa edetä
sivulta toiselle, kuten mitä tahansa kirjaa lukiessa, eikä vain
seikkailla sivulla kuvien vuoksi lueskellen kuvatekstejä sieltä
täältä. Kirjan rakenne koostuu seitsemästä kappaleesta, joiden
painopiste sivumääräisesti on lajien ja niiden elinympäristön
esittelyllä. Ihmisten ja hylkeiden välisestä kanssakäymisestä
kertovat kaksi kappaletta ansaitsevat sivumääräisesti
vaatimattomimman osuuden teoksesta. Ympäristöhistorialliseksi
teokseksi teksti on hieman epätarkkaa, mutta sellaiseksi Hylkeet ei
selvästi pyrikään. Sen on tarkoitus esittää kokonaistilanne, hieman
taustahistoriaa sekä mahdollisia kehityssuuntia eri näkökulmista
käsin. Hylkeiden lajiominaisuuksista ja käytöksestä tai meremme
luonnosta ylipäänsä kiinnostuneelle teos on aarre-aitta. Jos haluaa
tietää vaikkapa paljonko saimaannorpan ja harmaahylkeen pentujen
päivittäisessä kasvussa on eroa, kannattaa ehdottomasti tutustua
Hylkeisiin. Tosin teos ei vastaa pitkään allekirjoittanutta
vaivanneeseen kysymykseen siitä, onko halli labradorinnoutajan pennun
ja pyöriäisen ristisiitos vai ei.

Teoksen parasta antia on valokuvattu materiaali, jota on runsaasti.
Lukukokemuksena kirjan kuvat ja teksti palvelevat toisiaan, eikä
kumpaakaan voi erottaa toisesta. Useimmille kirjan tärkein anti
lienee juuri kuvat. Jos kirjan kuvitukseen tutustuisi irrotettuna
tekstikontekstistaan, voisi hyvin luulla, että kyseessä on Suomen
vuoden luontokuvien parhaimmisto. Kuvat ovat suuria ja tarkkoja, jopa
aukeaman kattavia, värikkäitä, selkeitä, esteettisiä ja jopa
humoristisia. Hylkeet herää ainutlaatuisella tavalla eloon nimenomaan
kuvamateriaalin ansiosta. Kirjan muutama ensimmäinen läpiluku kuluukin
lähinnä kuvien katsomiseen uudestaan ja uudestaan. Vasta myöhemmin
huomaa, että ohessa on muutakin kirjoitusta kuin kuvatekstit. Tämä on
itseasiassa myös lievä moite: kuvat ovat kyllä hienoja ja niitä on
sopivissa määrin, mutta tekstiä ja havainnollistavia tilastoja voisi
olla enemmänkin. Hylkeistä kun ei ole liian montaa teosta
markkinoilla. Toisaalta kirjan lähestyminen on todella helppoa ja
siihen jaksaa palata omaksi ilokseen useamman kerran, etenkin jos
luonto on lähellä sydäntä. Hylkeet luottaa siihen, että kuva kertoo
enemmän kuin ne tuhat sanaa, ja samalla kertoo kuvien lukumäärän
runsaalla sadalla. Saariston maisemaa ja tunnelmia tai itse eläimiä
esittävät kuvat itsessään tekevät tästä teoksesta arvokkaan.

Hylkeet teos ihastuttaa ja havahduttaa tosiseikkoihin. Näin
globaalien ympäristöongelmien maailmassa on muistettava, että omalta
takapihalta löytyy eräs maailman saastuneimmista meristä. Huonosti
hoidettu lähiympäristö kostautuu lopulta ihmisten arkipäivään meren
pyyntieläinten kantojen romahtaessa tai muuttuessa ravinnoksi
kelpaamattomaksi myrkkyjen vuoksi. Ihmisen toiminta vaikuttaa
pitkäjänteisesti tulevaisuuteen. Nykyinen paljon parjattu hallikanta
ei ole historiallisesti tarkasteltuna poikkeuksellisen suuri, mutta
sen vaikutus sen sijaan on, sillä kalojen kokonaismäärä on tehokkaan
kalastuksen myötä vähentynyt. Kun samasta ravinnosta kilpailee
meressä elävä hylje ja maahan sidottu ihminen, on toki ymmärrettävää,
että kalastajat ovat tuohtuneita. Koska Itämeren aallot huuhtovat
useamman valtion rantoja, on haasteellista koordinoida suojelutyön
laatua tehokkaasti.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/