[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Hulluuden hetkestä pahan jatkohoitoon

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Huhtanen, Jouni 
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Siltala, Juha: Sisällissodan psykohistoria. Otava, 2009. 621 sivua.


Hulluuden hetkestä pahan jatkohoitoon
---------------------------------------------------------

Juha Siltalan mukaan hänen uusi tutkimuksensa Sisällissodan
psykohistoria ei paljasta mitään uutta Suomen historian
tutkituimmasta aiheesta vuoden 1918 sisällissodasta. Teos jäsentää
tunnetut tapahtumat yksilöiden ja ryhmien väliseksi taisteluksi ja
esittää aiheettomana pidetyn sodan lyhytnäköisenä rationaalisena
käyttäytymisenä. Tekijän vaatimattomuudesta huolimatta tutkimus
virittelee uudenlaista näkökulmaa sisällissodan tapahtumiin
tarkastelemalla sotaa sarjana epäselviä päätöksentekotilanteita,
joita leimasi pikemminkin ongelmien välttely kuin tietoinen pyrkimys
niiden ratkaisemiseen.

 


Muutama sana tutkimuksen ongelmanasettelusta, metodista ja lähteistä

Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria tarttuu paljon tutkittuun
aiheeseen, vuoden 1918 tapahtumiin. Suomen sisällissotaa on
tarkasteltu laajasti milloin talous- ja sosiaalihistorian, milloin
taas poliittisen historian tai jopa kulttuurihistorian puitteissa.
Siltalan työ on kuitenkin ensimmäinen laajempi sisällissodan
psykohistoriallinen yleisesitys, jossa sodan lähtökohtiin,
tapahtumakulkuihin ja vaikutuksiin pureudutaan yksilö- ja
ryhmäpsykologian tasolla. Siltala osoittaa, kuinka sodan osapuolet
loivat toisensa erilaisten toiveidensa ja pelkojensa kautta. Sotaan
lähteneet kansalaiset olivat puolin ja toisin idealistisia
demokraatteja, joista sukeutui lopulta kovan linjan kommunisteja ja
äärioikeistolaisia. Suurista odotuksista huolimatta kummallakin
taholla havaittiin pian uudistuspyrkimysten johtavan umpikujaan.

Sisällissodan psykohistorian alkuosa vaikuttaa yleisluontoiselta
tapahtumakuvaukselta ja laajempien asiayhteyksien rakentelulta.
Siltalan mukaan teoksen luvut kahdesta viiteen kertaavat
'fantasiatasolla' tapahtumat kesästä 1917 kevääseen 1918. Luvut kuusi
ja seitsemän puolestaan ovat yksityiskohtaisempia teemakeskeisiä
ekskursseja erityiskysymyksiin. Tämä pitää paikkansa, mutta aivan
pelkästä 'fantasiasta' ei teoksen alkuosassakaan ole kysymys, sillä
tutkimus henkii kauttaaltaan tekijän aitoa pyrkimystä käsitellä
vuoden 1918 tapahtumiin liittyviä 'mielen mekanismeja' ja
ryhmäkäyttäytymisen periaatteita mahdollisimman objektiivisesti,
uudenlaista ymmärtävää näkökulmaa tavoitellen.

Vaikka Sisällissodan psykohistoria ei sisällä varsinaisia
rakenteellisia puutteita, jäänee lukija kaipaamaan laajempia tietoja
psykohistorian metodista. Johdannossa Siltala käy läpi tutkittavana
olevan aikakauden mentaliteettia ja tekee muita alustavia temaattisia
ja lähdekriittisiä huomioita, mutta ei juuri avaa psykohistorian
teorioita ja metodeja tarkemmin. Tutkimusalansa menetelmällisiä
ongelmia hän on käsitellyt lähinnä artikkelissaan Psykohistorian
metodologisia kysymyksiä: psykohistorioitsijaa kiinnostaa ennen
kaikkea tutkimuskohteeseen liittyvä laajempi tunnedynamiikka.
Tutkimustyö ei ole sillä tehty, että nimetään jokin tunne jonkin teon
taustalla. Tutkija on harvemmin kiinnostunut yksittäisistä tunteista,
pikemminkin hän pyrkii nostamaan esiin tunteiden monimutkaisen
vuorovaikutuksen kulttuuristen ja aineellisten
ilmaisumahdollisuuksien puitteissa. (Siltala 2001, 186; artikkelin
tarkemmat tiedot arvostelun lopussa.)

Tätä metodista lähtökohtaa olisi Siltala voinut esitellä hieman
tarkemmin myös Sisällissodan psykohistorian johdannossa. Nyt lukijan
voi olla paikoin vaikea hahmottaa, millaisin menetelmin ja valinnoin
tekijä on päätynyt tuloksiinsa ja miten erityisesti viimeisessä
luvussa esiin tuleva nykyisyyden ja menneisyyden vuoropuhelu tulisi
ymmärtää. Psykohistoriallisesti mielenkiintoisessa teoksen
loppuluvussa Siltala tarkastelee kansallisen eheyttämisen politiikkaa
ja sen murrosta 1990-luvulla pohtien taloudellisen käyttäytymisen
psykologian valossa sitä, miksi saavutettujen etujen menettämisen
uhka ylipolitisoitui vuonna 1917 asekaartien liikekannallepanoksi
mutta jäi 1990-luvulla tyystin politisoitumatta. Vaikka moni asia
muuttui näiden vuosien aikana, säilyivät Siltalan mukaan
taloudellisen käyttäytymisen 'psykologiset toistuvuudet' samoina.

Siltalan 'saksalainen' tyyli pitkine kappalejakoineen ja paikoin
nopeine näkökulmanvaihdoksineen sekä teoksen yksityiskohtien runsaus
tekevät teoksen muodosta jokseenkin raskaan. Osaltaan tämä on
seurausta Sisällissodan psykohistoriassa hyödynnetystä laajasta
lähdemateriaalista. Teoksen tutkimuskysymyksen kannalta
merkitykselliset aineistot lienevät alan tutkijoille entuudestaan
tuttuja. Siltala on vieraillut Kansallisarkiston, Eduskunnan
kirjaston, Helsingin yliopiston kirjaston, Helsingin
kaupunginarkiston, Sota-arkiston, SKS:n arkiston ja Työväenarkiston
lisäksi lukuisissa yksityisarkistoissa. Sanomalehdistä mainittakoon
harvemmin tutkimusten lähdeluetteloista löytyvät Dagens Press,
Eteenpäin, Fyren, Kurikka, Matti Meikäläinen ja Tuulispää. Tutkimus
hyödyntää myös laajaa muistitietoaineistoa, jota eri tutkijat ovat
aikojen saatossa keränneet sekä punaisten että valkoisten
keskuudesta. Lisäksi aikalaiskirjallisuus, painetut lähteet sekä
viimeaikainen tutkimuskirjallisuus täydentävät varsin monipuolista
primääriaineistoa.

Siltalan mukaan 'lähdeluettelo ja kirjallisuusluettelo voisivat olla
pidempiäkin'. On kuitenkin selvää, että lähdepohja on riittävä ja
monipuolinen peruskysymyksenasettelun kannalta. Tutkimuksen
alkupuolen jokseenkin yleisluontoisen kerronnan suhteen lähteistön
määrä ja laatu eivät tuota ongelmia. Sen sijaan luku kuusi 'Pojat
sotaan' ja luku seitsemän 'Pu(naiset)' olisivat saattaneet kaivata
tuekseen jonkinlaista laajempaa muistelma- ja päiväkirja-aineistoa.
Etenkin naisten edesottamuksia ruotiva osuus jää hieman ohuenlaiseksi
ja stereotyyppiseksi teoksen kuvatessa punaisia lähinnä vain
'aseistettuina prostituoituina' ja valkoisia 'kainoina impinä' ja
sinisilmäisinä kipusiskoina. Vuoden 1918 sotaan osallistuneiden
poikien ja miesten tekoja Siltala sen sijaan kuvailee psykologisesti
laaja-alaisemmin. Miesnäkökulman moninaisuuden esiintuomista on
selvästi helpottanut se, että tekijä on käsitellyt mieheyden ongelmia
jokseenkin tyhjentävästi teoksissaan Miehen kunnia (1994) ja Valkoisen
äidin pojat (1999).

 

Pitkän aikavälin historiaa ja nollasummapeliä

Sisällissodan psykohistoria pyrkii kuvaamaan punaista ja valkoista
osapuolta kiihkottomasti, mystifioimatta kohdettaan. Teos onnistuu
ainakin osaltaan toimimaan Siltalan mainostamana 'kollektiivisena
terapiana' pyrkiessään riisumaan menneisyyden nykyhetken projektiosta
ja lakatessaan tarkastelemasta sisällissodan osapuolia yhtenäisinä
möhkäleinä, hyviksinä ja pahiksina. Siltalan mukaan
'historiantutkimus ei saavuta akateemisten historioitsijoiden
itseymmärryksen mukaista ihannetta niin kauan kuin kysytään, kenen
joukoissa kirjoittaja seisoo' (11). Oman tutkijaposition jäsentely ja
itserefkektio ovat paikallaan, vaikkakin ongelmana on yhä päätyminen
konventionaaliseen historiantulkintaan, jossa valkoiset nähdään vain
valtiollisina vapauttajina ja punaiset joukkoteloitusten uhreina.

Tarkasta psykologisesta tematisoinnista ja eri aikatasojen
erittelystä huolimatta psykohistoriassa saattaa piillä muuta
historiantutkimusta ilmeisempi vaara anakronismiin. Ongelma nousee
selvästi esiin myös Sisällissodan psykohistoriassa ja etenkin sen
viimeisessä luvussa, jossa mennyttä ja nykyistä, vuoden 1918
tapahtumia ja 1990-luvun kehityshistoriaa tarkastellaan rinnan.
Kiusaus anakronismiin tulee esiin ennen kaikkea käsitetasolla.
Siltala kuitenkin perustelee valintojaan toteamalla, että 'on
yksinkertaisempaa selittää tunteiden käsittelyä tässä ja nyt
vaikuttavilla tunteilla kuin 90 vuoden takaisella traumalla. Vanha
trauma nousee vaikuttamaan ylisukupolvisena kaikupohjana vain, jos
jokin samantapainen [nykyajan] tunnelma johtaa mielleyhtymät siihen'
(14).

Osaltaan pitkän aikarajauksen ja siihen liittyvien psykologisten
yhteyksien tavoitteena on osoittaa, että sisällissodan tapahtumasarja
alkuineen ja loppuineen oli pelkkää 'nollasummapeliä', jossa ei ollut
viimekädessä voittajia. Siltalan mukaan vuoden 1918 tapahtumiin
johtaneet realiteetit muuttuivat pakottaviksi toimintamotiiveiksi ja
ainoa vaihtoehto vei ihmiset lopulta mennessään kenenkään
varsinaisesti haluamatta edetä siihen suuntaan. Kuvaillessaan vuoden
1918 tapahtumia hulluuden alkuhetkestä pahan jatkohoitoon saakka
Siltala kyllä nostaa suojeluskunnat ja työväenkaartit
historiallisiksi toimijoiksi, mutta paikoin vaikuttaa siltä, että
hänen historiakäsityksensä olisi deterministinen: toimijat ovat ikään
kuin virran vietävinä vältellessään ratkaisuja ja odotellessaan
tapahtumien kehittymistä. Etenkin muutamat alkupään luvut tukevat
tahattomastikin determinismitulkintaa tarjotessaan sisällissodan
taustaksi joukon taloudellisia, poliittisia, sosiaalisia ja
moraalisia syy-yhteyksiä, jotka vaikuttavat sekä välttämättömiltä
että väistämättömiltä.

Siltalan mukaan Suomen sisällissotaa on pidetty tarpeettomana siksi,
että 'kansan punaisen puolikkaan alkuperäiset vaatimukset kahdeksan
tunnin työpäivästä ja kunnallisesta demokratiasta toteutuivat
valkoisen puolen voitosta huolimatta ja että tilastollisesti katsoen
ruoankin olisi pitänyt riittää' (523). Sisällissodasta sukeutui
lopulta '70-vuotinen eheyttämispolitiikan kausi, jonka johdonmukaista
linjaa oikeistoradikalismin pyrkimykset vapaussodan valkoisen rintaman
palauttamiseen eivät kyenneet vakavasti uhkaamaan. Tavoitteena oli
siirtää jakolinja pois suomalaisten sisältä ja vahvistaa rajaa
ulkoisiin uhkiin' (529). Tätä eheyttämispolitiikan vaihetta
kuvaillessaan Siltala etenee 1990-luvun lamavuosiin saakka esittäen
samalla mielenkiintoisia huomautuksia muun muassa identiteettistä,
syrjäytymisestä, työuupumuksesta sekä siihen liittyvistä
sosiaalisista ongelmista. Vaikka Sisällissodan psykohistoria on
tyylikäs näyte tekijänsä taidoista kirjoittaa pitkän aikavälin
historiantulkintaa, on osalla teoksen teemoista vain marginaalinen ja
välillinen suhde toisiinsa ja viittaukset historiallisten aikakausien
välillä ovat jäädä paikoin summittaisiksi.

Sisällissodan psykohistoria ilmestyi Siltalan mukaan hieman
jälkijunassa, merkkivuoden jo 'kaluttua Suomen sisällissodan
loppuun'. Hän myös mainitsee, että tutkimuksen kohtalona oli edetä
pienissä pätkissä ja väistyä tärkeämpien ja kiireellisempien töiden
tieltä. Tästä huolimatta teos ei ole välityö tai toisarvoinen tekele
sen enempää Siltalan omassa tuotannossa kuin kotimaisessa
psykohistorian tutkimuskentässä, vaan merkittävä ja aidosti
aikaisempia tulkintoja täydentävä esitys huomattavan paljon
tutkitusta aiheesta.

Sisällissodan psykohistoria sisältää runsaan ja mielenkiintoisen
mustavalkokuvituksen, jossa merkillepantavaa on satiirin, pilakuvien
ja karikatyyrien suuri määrä. Alkuperäisin kuvatekstein varustetut
piirrokset kertovat omaa kieltään siitä, miten sodan osapuolet
pyrkivät vaikuttamaan toisiinsa. Toisaalta vähintään yhtä hyvin
psykohistorian näkökulmaa palvelee kirjailijoiden ja muiden
kulttuurivaikuttajien ajatusten ottaminen osaksi teoksen sommittelua.
Siltala käy läpi vuosien 1917-1918 psykologis-sosiaalista ilmastoa
laajojen kirjallisten lainausten kautta, joissa äänen saavat muun
muassa Volter Kilpi, Väinö Linna, Juhani Aho, Kyösti Wilkuna ja
Ilmari Kianto.

Sisällissodan psykohistoria on hallittu kokonaisuus eikä sen
muotoseikkoihin juuri ole huomauttamista. Aika näyttää, kuinka hyvin
teos onnistuu toimimaan kollektiivisena terapiana osoittaessaan
ymmärrystä tasapuolisesti sisällissodan kummallekin osapuolelle.
Yhdistellessään ja vertaillessaan yksilöiden ja ryhmien
sosiaalipsykologisia vaikuttimia se tarjonnee joka tapauksessa
uudenlaista näkökulmaa siitä, miten yhteisten ihanteiden
osoittautuminen vähemmän yhteisiksi ja kansalaisten paljastuminen
vähemmän ihanteellisiksi merkitsivät monille minän hajoamista ja
kansallisen yhtenäiskulttuurin lopullista romuttumista.


Kirjallisuus

Siltala, Juha (2001): 'Psykohistorian metodologisia kysymyksiä'.
Teoksessa Kari Immonen & Maarit Leskelä-Kärki (toim.),
Kulttuurihistoria. Johdatus tutkimukseen. Tietolipas 175. SKS:
Helsinki, 107-193.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/