[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kurkistus sateenkaarihallituksen kulisseihin

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sami Outinen  tohtorikoulutettava, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus. Like Kustannus. Into pamfletti 15,
2009. 128 sivua.


Kurkistus sateenkaarihallituksen kulisseihin
---------------------------------------------------------

Arja Alho virittää pamfletissaan Kovan tuulen varoitus kriittistä
keskustelua sosialidemokratian suunnasta. Kyytiä saavat erityisesti
Suomen hallitusten sosialidemokraattien myötävaikutuksella vuoden
1995 jälkeen toteuttamat uusliberalistisväritteiset uudistukset. Alho
on vakuuttunut siitä, että poliittisen hegemonian valtaaminen takaisin
sosialidemokraateille edellyttää sosiaalisen oikeudenmukaisuuden
universalistiseen tulkintaan perustuvan ohjelman laatimista ja sen
ajamista läpi julkisessa keskustelussa ja yhteiskuntapolitiikassa.


Arja Alhon teoksen ajankohtaisuutta alleviivaa julkaisuajankohta
eurovaaleja seuranneella viikolla. Vaaleissa SDP:n kannatus notkahti
17,5 %:n pohjalukemiin kansallisesta oppositioasemasta huolimatta ja
europarlamenttiin ehdolla ollut Alho jäi itsekin kauas mepinpaikasta.
Vain puoluehajaannuksen aikaisissa presidentinvaaleissa 1960-luvulla
puolueen valtakunnallinen kannatus on ollut alhaisempi: 1962
noottikriisin jälkimainingeissa ja 1968, jolloin SDP:n ehdokkaana oli
muuan Urho Kaleva Kekkonen.

Taloudellisen liberalismin tuoreimman sovelluksen uusliberalismin ja
vasemmiston suhteista kiinnostuneen lähihistorian tutkijan kannalta
pamfletin parasta antia ovat kurkistukset 1990-luvun ensimmäisen
sateenkaarihallituksen kulisseihin. Alho tarjoaa suomalaisen
uusliberalismikehityksen alkuhetkeksi helmikuuta 1996. Vallassa ollut
poliittista kenttää kokoomuksesta vasemmistoliittoon edustanut
sateenkaarihallitus päätti silloin uusista leikkauksista
hallitusohjelmassa sovitun 20 miljardin markan lisäksi. Päätöstä
perusteltiin Euroopan unionin talous- ja rahaliiton (EMU)
lähentymiskriteerien täyttämisellä ensimmäisten joukossa.

Silloinen veroministeri Alho näkee päätöksen valtiovarainministeriön
virkamieskvartetille - Raimo Sailas, Johnny Åkerholm, Erkki Virtanen
ja Martti Hetemäki - siunaantuneena tilaisuutena ujuttaa
markkinaohjautuvaa uusliberalismia julkisen ohjauksen sijaan
suomalaiseen yhteiskuntapolitiikkaan tilanteessa, jossa
ministerinvaihdos valtiovarainministeriössä Iiro Viinasesta Sauli
Niinistöön oli juuri tapahtunut. Kuntien valtionosuuksia - eli
julkisia palveluja - päätettiin leikata miljardilla, supistaa muita
menoja 700 miljoonalla ja valtiolle päätettiin kerätä lisätuloja muun
muassa myymällä valtion omaisuutta. Pääministeri Paavo Lipponen ja
Niinistö asettuivat Sailaksen suulla esiintyneiden virkamiesten
tueksi asiasta päätettäessä.

Sektoriministeriöille ja hallituspuolueiden eduskuntaryhmille ei
annettu tilaisuutta ottaa kantaa lisäleikkauksiin. Arja Alho olisi
halunnut elvyttää taloutta dynaamisesti ohjaamalla rahoitusta
suomalaisten innovaatioiden edistämiseen esimerkiksi
ympäristöteknologian alalla ja lisäämällä yliopistojen
perusrahoitusta leikkauslistojen sijaan. Kun Alho esitti näitä
ajatuksiaan julkisesti päivää ennen ratkaisevaa helmikuun
leikkauspäätöspäivää, ilmoitti pääministeri Lipponen hänelle SDP:n
ministeriryhmän kokouksessa, että 'talouspolitiikan linjasta
puhuminen on puhetta profeetan parrasta ja sitä hän ei salli!'. Alhon
mukaan Lipponen jyräsi leikkaukset läpi tuossa kokouksessa, vaikka
ministerit Tarja Halonen ja Antti Kalliomäki tukivat Alhon
näkemyksiä. Kunta- ja hallintoministeri Jouni Backman taipui
kuitenkin Lipposen tahtoon.

Alhon paikoin rankastikin kritisoiman uusliberalismin
perusominaisuuksiin kuuluvat muun muassa julkisen sektorin
minimoiminen, valtionyhtiöiden ja julkisen sektorin yksityistäminen,
pääoman globaalin liikkumisen esteiden poistaminen sekä EMU-mallinen
tiukka inflaationvastainen finanssi- ja rahapolitiikka myös
taloudellisen laskusuhdanteen aikana työllisyyttä ja kulutuskysyntää
edistävän keynesiläistyyppisen suhdannepolitiikan sijaan. Näin ollen
on perusteltua arvioida, että hyvinvointivaltiollisesta talouden
poliittista ohjausta korostaneesta perinteisestä
sosialidemokraattisesta ajattelusta siirryttiin Suomessa helmikuussa
1996 päivänä pari piirua uusliberalismin suuntaan.

Tarkempaa analyysia vaatisi se, miksi sosialidemokraatit olivat
valmiita uhraamaan osan julkista sektoria ja nimenomaan nopeimmalla
mahdollisella aikataululla toteutuvan EMU-jäsenyyden eteen? Markan
devalvointi eli tulonsiirto kansalaisilta vientiyrityksille ei ollut
enää mahdollinen, mutta suhdannevaihteluita ei EMU-jäsenyys
poistanut. Jos julkisia menoja ei laskukaudella saa liikaa lisätä,
voidaan toki turvautua sisäiseen devalvaatioon eli palkkojen
alentamiseen, mutta kuinka vasemmistolaista politiikkaa tämä sitten
on? On tosin muistettava, että vakaussopimuksesta voidaan vakavien
talousvaikeuksien aikana joustaa ja kansallisilla hallituksilla
säilyy poliittisen harkinnan mahdollisuus, kuten myöhempi kokemus on
osoittanut.

Merkittävänä uusliberalistisena toimenpiteenä voidaan pitää
rahamarkkinoiden vapauttamista, joka toteutettiin Suomessa pääosin
1980-luvun mittaan. Alho pitää toimenpidettä perusteltuna. Se osui
kuitenkin pamfletin kirjoittajaa myös omaan nilkkaan, kun korot
Saksaa myöten olivat tärähtäneet ylöspäin veroministerin
varomattomien julkisten lausuntojen edellä ennen helmikuun 1996
leikkauspäätöstä, josta Suomen Pankin edustajat pääjohtaja Sirkka
Hämäläinen, johtokunnan jäsen Matti Vanhala, Lipponen, Niinistö,
Sailas ja Åkerholm Alhoa rankasti ripittivät. Valtion ja markkinoiden
välinen voimatasapaino oli heilahtanut vahvasti jälkimmäisten hyväksi.

Arja Alho osoittaa lukuisin esimerkein, että perusturvaan ei myöskään
vuosien 1999-2007 hallitusten aikana tehty merkittäviä parannuksia
siitä huolimatta, että talous kasvoi kohisten ja SDP:llä oli
hallituksissa vahvat asemat. Lama- ja EMU-leikkaukset jäivät ikään
kuin päälle ja perusturvan suhteellinen ostovoima romahti.
Solidaarisuuden jäämisestä juhlapuheisiin Alho syyttää riveillä ja
rivien välissä erityisesti Paavo Lipposta. Kiinnostava kysymys tässä
suhteessa on se, oliko SDP:n poliittisen linjan vetäminen todella
niin harvainvaltaista kuin Sundqvist-sopassa Lipposen ja puolueen
edessä uhrautuneeksi itsensä tuntenut Alho arvioi ja miten puolueen
tulkinta sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta mahdollisesti muuttui
uusliberalismin paineen alla.

Alhon mukaan SDP ja vasemmisto nousisivat poliittisesta suosta
käyttämällä ponnahduslautana perinteisiä tapoja eli vilkasta
keskustelua vasemmiston haasteista myös jäsendemokratiaa ja suoran
demokratian välineitä lisäämällä ottamalla huomioon työn luonteessa
tapahtuneet muutokset ja kestävän kehityksen teemat, nostamalla
sosiaalisen oikeudenmukaisuuden universalistisen tulkinnan
sosiaalipolitiikan keskiöön tarveharkintaisen byrokratiaviidakon
sijaan ja korostamalla julkisten palvelujen toimivuutta
veronkevennysten sijaan. Myös vasemmiston yhteistyötä olisi
tiivistettävä ja ammattiyhdistysliikkeen huomioitava myös köyhät
työmarkkinaneuvotteluissa. Markkinat tarvitsisivat poliittista
sääntelyä esimerkiksi valuutanvaihtoveron muodossa ja ihmisyyttä ei
saisi pelkistää tavaraksi. Globaalista sosiaalisesta ja ekologisesta
vastuusta olisi kannettava huolta ja Euroopan unionissa tulisi ottaa
vakavasti läheisyysperiaatteen kunnioittaminen.

Arja Alho on vakuuttunut siitä, että ensin pitää laatia puolueen
linjan ja kannattamat asiat sisältämä yhteiskunnallisen uudistamisen
ohjelma ja sen avulla rakentaa iskusanat ja vallata hegemonia.
Politiikassa onkin vahvoilla se taho, joka kykenee määrittelemään
julkisessa keskustelussa käytettävien käsitteiden sisällön ja
ohjaamaan tällä tavalla politiikan suuntaa. Sen vuoksi myös tutkijan
on hedelmällistä purkaa eri käsitteisiin eri aikoina ladattuja
merkityksiä poliittisen ajattelun ja toiminnan jatkuvuuksien ja
katkosten ymmärtämiseksi.

Kaiken kaikkiaan Kovan tuulen varoitus -pamfletti valottaa
ensimmäistä kertaa eräitä poliittisen lähihistorian merkittäviä
tapahtumakulkuja. On toisaalta selvää, että pelkästään yhden
aikalaistoimijan kertomuksen varaan ei ole mahdollista rakentaa
kestävää kokonaistulkintaa uusliberalismin ja sosialidemokraattisen
politiikan suhteista 1990-luvulla. Teosta vaivaa myös hajanaisuus ja
fragmentaarisuus, mikä osittain päiväkirjamuotoon kirjoitetuille
teksteille on yleinen ongelma. Onko sosialidemokratiasta
tulevaisuuden uudistusliikkeeksi ja mikä olisi sosialidemokraattisten
uudistusten sisältö, on joka tapauksessa mitä ajankohtaisin
keskusteluteema.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/