[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Matti Klingen mielipiteitä vuosilta 2008-2009

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sami Liuhto  kirjoittaja, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Klinge, Matti: Onko omaisuus varkautta? Päiväkirjastani 2008?2009.
Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2009. 328 sivua.


Matti Klingen mielipiteitä vuosilta 2008-2009
---------------------------------------------------------

Sen lisäksi, että emeritusprofessori Matti Klingeltä ilmestyy
tieteellistä tuotantoa, häneltä ilmestyy myös vuosittainen
päiväkirja, jota hän luonnehtii muun muassa mielipidepäiväkirjaksi.
Teos avaa jännittävän väylän tiedemiehen maailmaan, myös
tämänkertainen nide, järjestykseltään yhdestoista.


Alkuun on esitettävä emeritusprofessori Matti Klingelle pyyntö, jossa
on vaatimuksen sävyä: aiemmissa päiväkirjoissanne olette puhunut
intellektuaalisesta omaelämäkerrastanne, mutta viime niteissä olette
ollut asiasta vaitonainen, joten toivon, että omaelämäkertanne vielä
valmistuu. Sillä alkaa olla selvää, että viime vuosisadan
mielenkiintoisin vuosikymmen on 50-luku, aika, jolloin tylsistä
sodista oltiin päästy ja ihmiset, jotka eivät olleet 'kerinneet
sotaan', nousivat esille. 50-lukulainen on Klingekin.  

Viime vuonna oli juhlavuosi, kun ilmestyi professori Klingen
päiväkirjan kymmenes nide ja tuolloin päiväkirjan kirjoittaja epäili,
josko Otava lopettaa hänen päiväkirjojensa julkaisemisen. Näin todella
kävi. Onneksi Kustannusosakeyhtiö Siltala on tullut apuun ja
käsittelyn alla olevassa yhdennessätoista niteessä vihjataan, että
olisi ottajia ollut muitakin. Varmasti. Sillä Klingeä lukiessa oppii
ja hänen päiväkirjansa ovat olennaiselta osaltaan kuvausta
oppimisesta. Tuommoinen oppiminen, joka jatkuu vielä yli
seitsemänkymmentävuotiaana, on luonnollisesti kauhistus laiskalle
ihmiselle, joten ei pidä ihmetellä, jos jotkut eivät Klingen
päiväkirjoista pidä. Onneksi kuitenkin on yhä ihmisiä, joille ei
riitä muodollinen oppineisuus, vaan he tahtovat myös sisältöä. Sitä
löytyy Matti Klingen päiväkirjoista. Edesmennyttä
sivilisaatiohistorioitsijaa Tapani Hietaniemeä sanottiin 'käveleväksi
Wikipediaksi', joten päiväkirjan kirjoittajaa voisi sanoa vaikkapa
'käveleväksi Larousseksi', sillä ensinnäkin professori Klinge kävelee
ja toiseksi hän on frankofiili. Joulukuun kahdeskymmenesseitsemäs
Klinge sanookin: 'Monenlaista tulee aina kävellessä mieleen!'

Arvostelija saa päiväkirjoista työlleen evästyksen. Maaliskuun
viidenneltätoista päivältä 2009 luemme, että arvostelijan on
suhteutettava arvosteltavana oleva kirjansa traditioon ja
diskurssiin: 'Sama koskee niitä tämän päiväkirjasarjan
arvostelijoita, jotka järjestään ovat myös alkaneet lukea alusta ja
kertovat sitten hyväksyen tai torjuen eri kohdista. Pohtimatta
ensinkään itse julkaistun mielipidepäiväkirjan ilmiötä, esikuvia,
rinnakkaisuuksia, meiltä ja muualta'. Professori Klinge, jota voisi
nimittää perinteisen kulttuurihistorian taitajaksi, osoittautuu tässä
myös modernin kulttuurihistorian, jota voi opiskella pääaineena Turun
yliopistossa, linjoilla olevaksi tutkijaksi. Toisaalta kuka tahansa
edes aavistuksen pätevä historioitsija asettaa kohteensa
kontekstiinsa. Mutta niitä aavistuksen päteviäkin on harmittavan
vähän. Tuo 'perinteinen kulttuurihistoria' on sivistyshistoriaa,
Suomessa suolahtelaista, maailmalla burckharditilais-huizingalaista,
Friedelliä unohtamatta. Klingeä lukiessa nuo vanhat mestarit tulevat
mieleen, heillä kaikilla on kokonaisnäkemys asioista. Kun Jacob
Burckhardt kirjoitti Italian renessanssin sivistyksen niin Matti
Klingen tuotantoa voisi kuvailla Suomen Autonomian (tai Keisariajan)
sivistykseksi. Tämänkertaisen päiväkirjaniteen aikana hän julkaisee
laajan tutkimuksen Napoleonin varjo, jossa hän jälleen kerran
käsittelee autonomian aikakautta.

Joka tapauksessa Klingen päiväkirjat saavat vertailukohdan Johannes
Salmisen päiväkirjasta Varjo Kiasman seinällä. Päiväkirja 2003, josta
Klingekin aiemmissa niteissään toivoi vuosittaista merkkitapahtumaa.
Valitettavasti näin ei ole käynyt. Klinge itse on viitannut
päiväkirjakirjoittamistaan Erkki Tuomiojan Kirjavinkkeihin, joita en
ole lukenut kuin aivan vähäisen. Enemmän olen lukenut professori
Jukka Kemppisen blogia, josta siitäkin Klingen tapaan välittyy syvä
lukeneisuus ja inhimillinen ymmärtäminen. Molemmat ovat myös
toisinaan semmoisia äreitä vanhempia herrasmiehiä! Klinge ärisee
usein Yhdysvalloille, tuolle kalvinistiselle maalle, jonka
predestinaation voitollisuutta hän epäilee. Tällä kertaa Klingen
erityisenä harmin esineenä on kristillinen tai lähinnä 'kristillinen'
yhdysvaltalaisvetoinen televisiokanava: 'Meilläkin TV7:n
vanhatestamentillisen fundamentalismin julistus kytkeytyy Israelin
nykyisen valtion ihannointiin: sen lippu on aina Suomen lipun
rinnalla osoittamassa myös poliittista sitoutumista.' Klingen suhde
nyky-Israeliin (vanhatestamentillisesta Israelista puhumattakaan) on
vaikea. Hänelle nyky-Israel on Yhdysvaltojen, maailmanpoliisin,
etäpääte. Toisaalta, kenelle nyky-Israel ei olisi vaikea asia.

Panu Rajala, jonka verkkopäiväkirjaa voi verrata Klingen
päiväkirjoihin, puhui Klingen  uusimmassa niteessään 'lievästi
väsähtäneen'. Rajala näkee hyvin, että Klinge lähestyy asioita
negaatioiden kautta, kuka on juhlista poissa, mitä ei olla tehty,
mitä on unohdettu ja niin edelleen. Ehkä tuo on juuri sitä vanhan
herrasmiehen äreyttä? Rajala viittaa myös siihen, että päiväkirjasta
on kenties toimitusvaiheessa jätetty pois jotakin. Tästä olisikin
mielenkiintoista saada tietoa: paljonko Klingellä oikein on
alkuperäisiä päiväkirjoja? On selvää, että tulevaisuudessa meidän
aikaamme tutkivat historioitsijat ja muut menneisyystieteilijät
saavat Matti Klingen päiväkirjoista hyvän ponnahduslaudan esimerkiksi
aate-, oppi- ja kulttuurihistoriallisiin tarkasteluihin. Kuvauksen
kohteena on jälleen vuosi, joka alkaa heinäkuun alusta ja loppuu
kesäkuun loppuun. Näin on ollut ennenkin paitsi ensimmäisessä
niteessä, joka käsitti puolivuotiskauden tammikuusta kesäkuuhun.
Silti tuokin ensimmäinen nide on samaa paksuusluokkaa kuin muutkin,
joista tämä viimeisin yltää sivulle 328. Artikkelikokoelmassa Miten
meistä tuli historian tohtoreita Klinge kuvaa omaa tohtoroitumistaan
60-luvulla − päiväkirjojensa kautta. Ilmeisesti Klinge on
kirjoittanut päiväkirjoja ainakin viisikymmentä vuotta ja useita
tuhansia sivuja. Julkaistuja päiväkirjojakin on jo olemassa noin
3 000 sivua. Olen joskus ihmetellyt, millä ajalla Klinge
päiväkirjojaan kirjoittaa ja tullut siihen tulokseen, että
päiväkirjat ovat tulosta niistä hetkistä, jolloin muut akateemiset
henkilöt katsovat televisiota. Tässä lausunnossa on arvolataus.
Aiemmista päiväkirjoista olemme saaneet tietää, että Matti Klinge on
katsellut televisiota vasta 80-luvun lopulta saakka, muttei hänestä
kuitenkaan ole tullut television suurkuluttajaa, tuskin edes
kuluttajaa. Ranskalaista kanavaa hän katsoo, joskus jopa
internetistä, mutta muuten hän ei koe eläytyvänsä populaariin. Sen
sijaan Klinge käyttää televisiota unilääkkeenä, ilmenee helmikuun
yhdeksännentoista päivän merkinnästä.

Vähitellen Matti Klingestä on kehkeytymässä russofiili, vaikea sanoa
päätyykö professori lopulta slavofiiliksi. Hän käy risteilemässä
suurella Volgalla ja on vaikuttunut, muttei pidä siitä, että
matkaseuruetta ollaan aina viemässä sotamuistomerkeille ja maisemat
saattavat olla tylsiä. Muuten Venäjällä menee hyvin. Tähän saakka
ainakin minun mieleeni on piirtynyt kuva professori Klingestä vain
antaumuksellisena frankofiilina, mutta Klingen ollessa kyseessä voi
odottaa mitä tahansa. Hän on aivan oikeasti radikaali ihminen ja
ennakkoluulonsa hän kertoo meille ja niistä me estoitta häntä
moitimme. Matti Klinge ei pidä arjen historiasta, mielipide, jota ei
erityisemmin kannata esittää, jos on pyrkimässä virkoihin. Onneksi
Matti Klingen ei enää tarvitse pyrkiä virkoihin. Nykyisin, jos käy
katsomassa historian laitosten verkkosivuilta niin käytännössä
jokaisella tutkijalla ynnä muulla henkilökunnan jäsenellä on
'intressinään' arjen historia, sukupuolihistoria ja
populaarihistoria. Kolmekymmentä vuotta sitten mainittiin
kiinnostuksen kohteeksi luokkien väliset erot. Matti Klinge ei kuulu
tähän ryhmään, häntä kiinnostaa yliopistohistoria ja yliopistoissa ja
akatemioissa hän ulkomailla vierailee. Hän myös maalaa. Nyt hän kertoo
harrastavansa akvarellimaalausta, kannen kuvana on päiväkirjan
kirjoittajan oma maalaus. Elokuun kahdeskymmenestoinen päivä
professori sanoo maalaamisestaan: 'Täytyisi uudistua, se vaatisi
ennen muuta aikaa.' Uudistua! Tässä valmiissa tietoteknisessä
maailmassa...

On miellyttävää, että Kustannusosakeyhtiö Siltala ei ole mennyt
muuttamaan päiväkirjojen ulkoista muotoa, kannen ruskea on hyvää
jatkoa viime vuoden harmaaseen, aiemmin oli keltaisen ja okran
sävyjä. Ainoa heikompi oli mielestäni kahden vuoden takainen hailakan
sininen, jota en voi kutsua turkoosiksi. Kirjoitusvirheitä on
kuitenkin liikaa. En ymmärrä, mistä se voi johtua, paitsi
toimitustyön laiskuudesta. Ei vie kovin pitkään, kun käy tarkasti
läpi noin kolmesataasivuisen tekstin ja samalla laatii vielä
nimihakemistonkin. Suomalaisten kustantajien kovin ihailemat
yhdysvaltalaiset kustannus'talot' olisivat hyviä esimerkkejä, mutta
miksi juuri tältä osin esimerkinotto ei kelpaa, vaikka muuten ollaan
hanakasti tilaamassa matkalippuja New Yorkiin.

Journalistit, 'media', saa Matti Klingeltä tuomionsa. Uutisointi on
ensinnäkin angloamerikkalaisesti keskittynyttä ja uutisaiheet ovat
pinnallisia. Klinge epäilee, ettei kaikkia ihmisiä kiinnosta
katastrofit, vaan voisi kertoa myös juhlista, kauniista asioista.
Hauska on Klingen huomio journalistien sivistyksen ja älyn
rajallisuudesta. Israel on rynninyt Gazaan tietyiltä ilmansuunnilta,
joista Klinge sanoo sulkeissa: 'pohjoisesta ja idästä, kuten
journalistimme kertovat − muita mahdollisia ilmansuuntiahan ei
olekaan!'

Panu Rajalan verkkopäiväkirjassa, joka saattaa olla parhain
suomalainen vertailukohta Matti Klingen päiväkirjoille, huomioitiin
myös se Klingen toistuva teema, että niin sanotut reunavaltiot ovat
Klingen katsannossa uhkarohkeita, kun taas Venäjää pelottaa. Tämä
sopisi muistaa. Uusimmassa niteessä Klinge yhä moitiskelee Viron
presidentti Ilvestä, mutta myös Baltian maita, Puolaa ja Ukrainaa.
Sen sijaan Klinge puolustaa Suomen politiikkaa ja 'suomettumista',
hänen mielestään Venäjä on tosiasia ja Suomen kannalta erityisesti
Pietarin kaupunki, joita ei pidä unohtaa. Näin ollen muidenkaan
reunavaltioiden ei pitäisi kovin uhitella Venäjälle, sillä
suurvallankaan kärsivällisyys ei ole loputon. Eivätkä muut suurvallat
tule apuun, lähettävät myötätuntoisen sähkeen ja siinä se sitten on.
Klinge muistuttaa 'mourir pour Danzig?' -teemasta eli tosipaikan
tullen suurvalta, Danzigin tapauksessa Ranska, ei ole kiinnostunut
pienemmän valtion murheista, etenkin kun voi saada kimppuunsa toisen
suurvallan. Onhan Viron nyrkinheristely Venäjän suuntaan hieman
(surku)hupaisaa, etenkin kun se päättyy taas yhteen kansalliseen
murhenäytelmään, mutta silti voisi miettiä kunniaa, jota
suomettumisessa ei välttämättä aina ollut. Paljonko on syytä antaa
periksi sen tähden, että itsenäisyys säilyy? Matti Klingen
päiväkirjat eivät anna tähän vastausta. Paavolaista jäljitellen voisi
sanoa, että Klingen mukaan Suomessa ei aina oikein tiedetä, mitä
Venäjällä tapahtuu.

On luonnollista, että Klingelle sukupuolten välinen tasa-arvo on
vastavuoroista eikä yksisuuntaista toimintaa. Hän huomioi, että
poikien on pakko pelata jääkiekkoa ynnä muita pelejä, jotteivät
menettäisi sosiaalista arvoaan. Merkinnässään kahdeskymmenesseitsemäs
toukokuuta Klinge kertoo Upsalan yliopistossa järjestetystä geologian
kongressista, jossa tottakai puhuttiin siitä miten miehet alistavat
naisia, ja joku piruparka oli esitelmän aikana rapistellut
papereitaan, mistä seurasi rehtorin nuhtelu. Ruotsihan on maa, jossa
vaaditaan tasa-arvoa esimerkiksi uimapukujen suhteen (tosin
yläosattomia naisten uimapukuja vaativat miehet ja kenties kyse oli
pilasta, silti pila oli kuvaava), mutta Klinge kertoo, että Svenska
Dagbladetin mukaan tämmöinen alkaa mennä liian pitkälle. Tämä
herättää toivoa, mutta epäilemättä ihmiset kohta keksivät uuden
kohkailunaiheen. Juuri kaikkea yltiöpäisyyttä vastaan Matti Klinge
nähdäkseni on. Matti Klinge kaipaa tyyliä ja tyylitajua. Hän korostaa
anteeksiantamista eikä anteeksipyytämistä, totuuskomissioita ei
tarvita, nämä mielipiteensä Matti Klinge tuo julki myös
päiväkirjojensa yhdennessätoista niteessä.

Marcel Proust välähtää tälle kertaa esiin vain pariin otteeseen.
Kenties ensi syksynä saamme lukea Proustista enemmän. Ja
maalausharrastuksesta. Joulupäivänä Klinge lukee Thomas Mannin teosta
Herr und hund, sekä Mannin päiväkirjoja. Touko-kesäkuussa Klinge lukee
Mauriacin päiväkirjoja. Kaltaistensa seuraan ihminen etsiytyy. Tuolla
eteläisessä Helsingissä.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/