[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Maalarin ja kirjailijan sielu: Helena Westermarckin elämäkerta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Maarit Leskelä-Kärki  FT, tutkijatohtori, Kulttuurihistoria, Turun
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Weckman, Harriet: Kynällä vai siveltimellä. Helena Westermarck
1857-1938. Kääntänyt Siltala, Paavo. Otava, 2009. 125 sivua.


Maalarin ja kirjailijan sielu: Helena Westermarckin elämäkerta
---------------------------------------------------------

Harriet Weckmanin elämäkerrallinen teos kirjailija-taiteilija Helena
Westermarckista valottaa monipuolisen naistaiteilijan elämää useista
kulmista. Kirja on enemmän katsaus ja luonnehdinta Westermarckin
taiteilijuudesta ja keskeisistä elämäntapahtumista, sillä sen lyhyys
estää pidemmälle menevien tulkintojen ja kontekstointien
esiintuomisen. Ansioita ovat arkistoaineiston esiinnostaminen ja
kirjan kaunis ulkoasu; kirja avaa myös liian syrjään jääneen
naistoimijan elämän monia ammatillisia ulottuvuuksia sekä esimerkiksi
läheistä sidettä veljeen Edvard Westermarckiin ja taiteilijakollegaan
Helene Schjerfbeckiin.


Vielä on vajaan viikon verran, 23.11. asti aikaa mennä katsomaan Amos
Anderssonin taidemuseoon yhden 1800-luvun lopun kiinnostavan
naistaiteilijan Helena Westermarckin taidenäyttely. Lieneekö hän
jäänyt Picasson varjoon, koska ensimmäisestä pitkään aikaan
kattavasta näyttelystä ei ole näkynyt mainoksia tai arvioita? Suurin
osa Westermarckin maalauksista on edelleen yksityisomistuksessa, ja
niiden haaliminen näyttelyyn on ollut työn takana. Ensimmäistä kertaa
laaja kartoitus tehtiin yli kymmenen vuotta sitten, kun Westermarckin
tuotanto oli esillä Helsingissä ja Turussa 1996. Tänä vuonna näyttely
avattiin Amos Anderssonin kesäkodissa Söderlångvikissa, mistä se
siirtyi Helsinkiin syksyn ajaksi. Kyseessä on siis harvinainen
tilaisuus nähdä kattava otos kiinnostavan ja merkittävän
naistaiteilijan tuotantoa.

Kuten niin monia muitakin 1800-luvun naistaiteilijoita myös
Westermarckia on aiemmin tutkinut taidehistorioitsija, professori
Riitta Konttinen. Tämänvuotisen näyttelyn kunniaksi julkaistiin
kuitenkin uusi elämäkerrallinen teos, Harriet Weckmanin kirja Kynällä
vai siveltimellä, joka kartoittaa Westermarckin elämäntarinaa ja hänen
taiteilijuuttaan. Weckmanin tuore pro gradu käsitteli Westermarckia
yhteiskunnallisena taiteilijana ja kirjailijana. Näyttelyä varten hän
sai tehtäväkseen laatia yleistajuisen elämäkerran, johon on koottu
paljon myös kuvia Westermarckin maalauksista, aikalaisten
maalauksista sekä muuta valokuva-aineistoa. Kirja on kaunis,
sujuvasti kirjoitettu katsaus Westermarckin taiteeseen ja
elämäntarinaan, mutta kovin syvälle hänen taiteilijanlaatuunsa tai
henkilön historialliseen kontekstointiin siinä ei päästä. Tähän
asettaa rajansa jo kirjan muoto - se on helppolukuiseksi ja
lyhyehköksi näyttelyjulkaisuksi tarkoitettu. Alun perin ruotsiksi
tehdyn kirjan käännös kangertelee; alkuperäiskieli näkyy mm.
kömpelöinä sanajärjestyksinä.

Weckman on hyvin perehtynyt Westermarckin arkistoihin, joten teos
sisältää paljon kiinnostavia otteita alkuperäisistä kirjeistä ja
muista dokumenteista. Samalla on Westermarckista kiinnostuneen
tutkijan ilo, että niin paljon kirje- ja päiväkirjapätkiä on käytetty
kirjassa ja siten myös käännetty. Vaikka kyseessä onkin populaari
tietoteos, kaipaisi lukija kuitenkin tarkempaa selvitystä käytetystä
materiaalista ja sen asettamista ehdoista Westermarckin elämän
tarkastelussa.

 

Tyttökoulusta taideopiskelijaksi Pariisiin

Westermarck oli hämmästyttävänkin monipuolinen ja laaja-alainen
naistoimija, jonka jälki näkyy suomalaisessa kulttuurissa
1880-luvulta 1930-luvulle asti. Weckmanin teos asettaa
johtolangakseen taiteilijalle ominaisen kahtalaisuuden maalaamisen ja
kirjoittamisen välillä. Nämä eri toiminnan alueet näyttävät olleen
hänelle hedelmällinen pari, mutta niiden välille syntyi myös
jakautuneisuutta, mikä lopulta johti kirjailijuuden tietynlaiseen
voittamiseen. Taiteilijanuralla koetut vastoinkäymiset lujittivat
Westermarckin käsitystä siitä, että hänen 'täytyi pitäytyä kynässä' -
hän haki ominta identiteettiään näiden eri lajien ja taidekenttien
välimaastossa. Se kuinka syvänä pettymyksenä Westermarck koki
julkisesta taiteilijanurasta luopumisen, jää kuitenkin arvoitukseksi
ainakin tämän elämäkerran kohdalla. Kiinnostavasti Westermarck
kommentoi tätä dilemmaansa myös maalauksessaan Antinkadun ateljee
(1904), missä etualalla näkyy kirjoituspöytä ja osa tuolista sekä
kynä papereineen, taustalla seinällä näkyy luonnoksia tekeillä
olevista maalauksista, muun muassa 1880-luvun taitteessa maalatusta
teoksesta Espanjalainen härkätaistelija. Maalaus aistii
hetkellisyyttä, ikään kuin taiteilija olisi hetkeksi keskeyttänyt
kirjoitustyönsä, jotta saisi maalattua kuvan ateljeestaan. Etualalla,
keskeisimpänä ovat kirjoitusvälineet, maalausluonnokset sen sijaan
vain etäisesti taustalla. Kirjoittaminen nousi vähitellen keskiöön,
mutta jonkinlainen kynän ja siveltimen liitto luonnehtii
Westermarckin elämää läpi vuosikymmenten.

Helena Westermarck syntyi etuoikeutettuun asemaan, helsinkiläiseen
ruotsinkieliseen ja akateemiseen sivistyneistöperheeseen yliopiston
kamreerin tyttäreksi. Hän sai opetusta äidiltään ja pääsi myös
Helsingin ruotsalaiseen tyttökouluun, jonka johtajattaresta,
sukulaisestaan Elisabeth Blomqvistista kirjoitti myöhemmin myös
elämäkerran. Koulunkäynnin tärkeys ja opettajien esikuvallisuus näkyy
näin Westermarckin elämässä. Kodin ja vanhempien merkitys näkyy siinä
vaiheessa, kun hän päätti koulunkäyntinsä. Isä järjesti professori C.
G. Estlanderin antamaan yksityisopetusta tyttärelleen. Samana vuonna
1874 Helena Westermarck aloitti Suomen taideyhdistyksen
piirustuskoulussa, ja jatkoi sittemmin taiteilijan opintojaan Adolf
von Beckerin yksityisessä akatemiassa. Vuonna 1879 hän siirtyi
opiskelemaan ulkomaille, monien suomalaisten
naistaiteilijaopiskelijoiden tavoin Pariisiin, missä hän vietti
useita vuosia.

Westermarckin työskentely ulkomailla dokumentoituu hyvin, sillä hän
kirjoitti ahkerasti kirjeitä perheenjäsenilleen, varsinkin äidilleen
ja veljelleen Edvard Westermarckille. Monet kirjesitaateista ovat
herkullisia, kun ne kertovat pariisilaisen taideopiskelun arjesta,
kuuluisista opettajista Academie Colarossissa ja niistä onnistumisen
hetkistä, joita nuori taideopiskelija koki, kun hänen edistymistään
ja taiteilijantaipumuksiaan kannustettiin. Pariisissa toimi
suomalaisten ja pohjoismaisten naistaiteilijoiden verkosto, jonka
yhteistyö oli kiinteä: opiskelut ja usein asuminenkin sekä
kulttuuririennoissa käyminen jaettiin. Suhteellisen työntäyteistä
taideopiskelijoiden elämä kuitenkin oli, ja naiset myös matkailivat
keskenään maalaten mm. taiteilijoiden suosimassa Bretagnessa sekä
Ahvenmaalla. Weckman antaa tilaa näille Pariisin vuosille ja naisten
välisten suhteiden kuvaamiselle. Naisten väliset suhteet olivat
Westermarckille hyvin tärkeitä, mikä näkyy myöhemmin myös hänen
elämäkertakirjailijan työssään, kun hän alkoi kirjoittaa elämäkertoja
naisista ja myös naistaiteilijakollegoistaan. Hän halusi selkeästi
omassa elämäkertatyössään nostaa esiin ammatillisesti vahvoja naisia,
varmasti myös esikuvaksi oman aikansa naisille.

 

'Ikävystyneet silittäjättäret'

Westermarckin kuuluisin ja muistetuin maalaus lienee Silittäjättäriä
-nimellä kulkeva maalaus kahdesta palvelustytöstä silitystyön ääressä
vuodelta 1883. Myös nimellä Tärkeä kysymys esiintyvä maalaus saavutti
menestystä Pariisin salongissa 1889, mutta kotimaassa se kohtasi
paitsi kiinnostusta myös kritiikkiä.

Arkipäiväisessä tilanteessa kuvatut palvelustytöt ovat ajatuksissaan
ja nyppivät terälehtiä päivänkakkarasta, mihin viittaa maalauksen
toinen nimi. Weckman lainaa paljon aikalaiskeskustelua, mikä avaa
kiintoisan näkymän ajan taidekritiikkiin ja teoksen saamaan
ristiriitaiseen vastaanottoon, jota myös Riitta Konttinen on
runsaasti käynyt aiemmin läpi. Äärimmillään Westermarck sai
taulustaan vasemmistolaisen leiman, samalla kun maalauksen tytöt,
joita taiteilija itse kirjeessään nimitti  'ikävystyneiksi' nähtiin
ennen muuta rumina. Westermarck irrottautui aiemmasta työväenluokan
naisiin liitetystä erotisoivasta katseesta esittäessään
palvelijattarensa kunnollisina naisina. Alemman luokan naisen
esittäminen taiteessa nosti kuitenkin esiin sen pelon ja uhan
ilmapiirin, jota sivistyneistön keskuudessa tunnettiin alempia
kansanluokkia kohtaan. Palvelustytön hahmoon onkin kiteytetty monia
yhteiskunnallis-poliittisia kysymyksiä paitsi maalaustaiteessa myös
kirjallisuudessa, kuten Kukku Melkas on tutkimuksissaan
palvelustyttöhahmoista osoittanut.

Westermarckin työn arvostuksesta kertoo kuitenkin hänen saamansa
palkinto Taideyhdistyksen näyttelystä vuonna 1884. Kehut kannustivat
taiteilijaa, mutta samalla tapahtunut ankara kritiikki vaikutti
luultavasti myöhempiin päätöksiin vetäytyä taiteilijana
julkisuudesta. Realistisen estetiikan vieraus kuvastuu esimerkiksi
Westermarckin äidin kirjeissä tyttärelleen, missä hän toivoi tämän
kerrankin maalaavan jotakin kaunista 'mieluiten tyttö, oikein kaunis
ja elegantti niin saavat nähdä että osaat maalata kaunistakin ---
sillä minä kuulin kun puhuttiin, että eihän sitä halua ostaa tai
seinälleen ripustaa mitään rumaa, vaan kaunista'. Westermarck
kommentoikin myöhemmin tädilleen, kuinka oli löytänyt pienen
juutalaistytön malliksi, ja aikoi maalata 'hel...tin kauniin tytön
silkissä ja kullassa'.

Koko 1880-luvun Westermarck toimi aktiivisesti taiteen parissa, hän
opetti viisi vuotta Helsingin Handarbetarskolanissa piirustusta ja
matkusteli ympäri Eurooppaa tutustuen eurooppalaiseen taiteeseen ja
hakien vaikutteita. Maalaamista Westermarck ei toki jättänyt
kokonaan, vaan se säilyi rakkaana harrastuksena. Noin kolmannes hänen
maalauksistaan ajoittuu vuoden 1891 jälkeen, eli aikaan, jolloin hän
ei enää julkisesti asettanut töitään esille. Hän maalasi erityisesti
muotokuvia lähipiiristään. Läheisistä maalatut muotokuvat ovat
kiinnostavia myös suhteessa hänen elämäkertakirjailijuuteensa, sillä
voihan myös muotokuvaa pitää eräänlaisena elämäkertadokumenttina.

 

Naisten asialla kirjoittaen ja politikoiden

Huolimatta Weckmanin kirjan nimestä itse kirjailijuus jää
Westermarckin elämän kuvauksessa lopultakin sivuseikaksi. Ylipäätään
Westermarckin laaja-alainen ura romaanikirjailijana,
sanomalehtinaisena ja elämäkertakirjailijana ei ole ollut vielä
runsaan huomion kohteena. Elämäkertakirjailijana hän asettuu
kiinnostavasti yhdeksi tämän genren pioneereista Suomessa, ja on
huomionarvoinen nimenomaan naisten elämäkertojen kirjoittajana.

Kirjan lyhyt muoto aiheuttaa monien keskeisten asioiden ohittamisen
lähes olankohautuksella - näin esimerkiksi siinä vaiheessa, kun
Westermarck aloittaa elämäkertakirjailijan uransa, ja istuu veljensä
Edvard Westermarckin vieressä British Libraryssä. Westermarck alkaa
tutkia englantilaisen kirjailija George Eliotin elämää, mistä syntyi
hänen ensimmäinen varsinainen elämäkertansa. Naisten ja miesten
ammattimahdollisuuksien ja koulutuksen eroista kertoo kuitenkin
osuvasti se, että Helenan rinnalla teki tutkimustyötään veli, joka
vähitellen nousi kansainväliseksi kuuluisuudeksi avioliiton
tutkijana, moraalifilosofina ja marokkolaisen kulttuurin tutkijana.
Helena Westermarck sen sijaan liikkui akateemisen kentän
ulkopuolella, mutta osoittautuu historiantutkimuksen historian
näkökulmasta merkittäväksi naisten historian kirjoittajaksi, kuten
Minna Hagner on suomalaisten naisten historiankirjoittamisen
historiaa luotaavassa antologiassa Oma pöytä (SKS 2005) tuonut esiin.

Ruotsalainen Git Claesson Pipping on tuoreessa tutkimuksessaan 'Men
arbete! Mitt arbete'! Identitet och berättandet i Helena Westermarcks
yrkeskvinnobiografier (Makadam 2008) tarkastellut ensimmäisenä
tutkijana Westermarckin naiselämäkertoja professionaalisuuden
näkökulmasta - tämä teos on jäänyt ilmeisesti Weckmanilta
huomaamatta. On erityisen kiinnostavaa, että suomalaisista
naistoimijoista tehdään tutkimusta muuallakin kuin Suomessa. Näin
esimerkiksi suomalaisten naiskirjailijoiden toimijuus voi asettua
laajempaan pohjoismaiseen kontekstiin.

Westermarck kirjoitti biografioita mm. ensimmäisestä naislääkäristä
Rosina Heikelista, tyttökoulun johtajatar Elisabeth Blomqvistista,
sanomalehtinaisesta Adelaïde Ehrnroothista sekä useista
taiteilijakollegoistaan kuten Maria Wiikista ja Fanny Churbergista.
Pipping on löytänyt näistä elämäkerroista sekä Westermarckin omasta
elämästä vahvan työhön liittyvän eetoksen, jossa valinta ammatista on
valinta koko elämäntapaan ja identiteettiin liittyen. Elämäkertojen
fokuksessa on nimenomaan työ ja siihen liittyvät valinnat ja
haasteet, ei esimerkiksi naisten yksityiselämä tai roolit perheessä.
Tämä avaakin keskeisesti myös Westermarckin omaa
ammatinvalintakamppailua maalaamisen ja kirjoittamisen välillä - kyse
oli hyvin tietoisesta, koko elämää merkitsevästä valinnasta.

Tietoisuus naisena olemisen erityisyydestä, naisten välisten
verkostojen arvostaminen ja naisten aseman yhteiskunnallisen
ulottuvuuden huomioiminen näkyy Westermarckin kohdalla myös siinä,
kuinka aktiivisesti hän meni mukaan 1800-luvun lopun
naisasialiikkeeseen. Weckmanin mukaan kiinnostuksen naisasiaan on
täytynyt puhjeta jo Pariisin vuosina sen poliittisissa virtauksissa.
Hän meni heti mukaan, kun naisasiatyö aloitettiin Suomessa Finska
kvinnoföreningenia perustettaessa vuonna 1884. Vuonna 1892 hän oli
perustamassa Unioni naisasialiittoa Suomessa ja toimi sen sihteerinä
kymmenen vuotta.  Westermarck piti runsaasti esitelmiä, ja oli mukana
myös 1907, kun Svenska kvinnoförbundet perustettiin. Hän oli
aktiivinen äänioikeuskysymyksessä ja asettui ehdolle
eduskuntavaaleissa, joskaan ei tullut valituksi. Poliittiselta
kannaltaan hän näyttää vaappuneen oikeiston ja vasemmiston välillä,
eikä oikein istunut kummankaan laidan listoille. Hänelle itselleen
jääminen eduskunnan ulkopuolelle lienee ollut helpotus.

1910-luvun jälkeen aktiivinen poliittinen toiminta näyttäisi
hiipuneen, ainakin Weckmanin kirjan perusteella - Westermarck
keskittyi biografioiden kirjoittamiseen ja maalaamiseen.
Loppuosaltaan kirjan biografinen osuus jääkin hieman hataraksi, sillä
Weckman on omistanut viimeiset luvut Westermarckin läheisille
ihmissuhteille: ystävyydelle Helene Schjerfbeckin kanssa ja lujaan
siteeseen veljen Edvard Westermarckin kanssa. Nämä luvut ovat
kiinnostavia ja avaavat Westermarckin elämänhistoriaan uusia sävyjä.
Sitä vastoin 1920- ja 30-lukujen julkisen toiminnan kuvaus jää
vähemmälle huomiolle, vaikka nimenomaan elämäkertojen kirjoittajana
hän oli näinä vuosina aktiivinen ja kirjoitti edelleen myös runsaasti
erilaisiin lehtiin. Kirjan lyhyys aiheuttaa myös aika ajoin aikamoista
luettelomaisuutta, esim. kuvailua ulkomaan matkoista, joissa matkat
vain seuraavat toistaan eikä ole mahdollista pysähtyä miettimään
vaikkapa Westermarckin suhtautumista matkustamiseen,
kansainvälisyyteen tai identiteettiinsä suomalaisena.

Weckmanin kirja tarjoaakin houkuttelevia polkuja tuleville
tutkijoille - niin runsas ja moneen kiinnittyvä Westermarckin elämä
on.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/