[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Mitä kääntäminen on?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sami Liuhto  vapaa kirjoittaja, Turku
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Lehto, Leevi: Alussa oli kääntäminen. 2000-luvun poetiikkaa.
Savukeidas Kustannus, 2008. 258 sivua.


Mitä kääntäminen on?
---------------------------------------------------------

Leevi Lehto (s. 1951) on kirjoittanut  esseekokoelman. Lehto on
suomentaja, yleisemmin kääntäjä, runoilija,  entinen kommunismin
ideologi ja nykyiseltään runouden ideologi. Lehdon  kokoelman
kustantajan turkulaisen Savukeitaan pääintresseissä on  nimenomaan
esseistiikka, joka onkin viime vuosina noussut kirjallisuuden  kentän
alalajista vähintään keskilajiksi. Nimittäin jos oletetaan  Hannu
Raittilan valitusvirren tavoin romaanin olevan edelleen se ylälaji.


 

Leevi Lehto (s. 1951) on kirjoittanut esseekokoelman. Lehto on
suomentaja, yleisemmin kääntäjä, runoilija, entinen kommunismin
ideologi ja nykyiseltään runouden ideologi. Lehdon kokoelman
kustantajan turkulaisen Savukeitaan pääintresseissä on nimenomaan
esseistiikka, joka onkin viime vuosina noussut kirjallisuuden kentän
alalajista vähintään keskilajiksi. Nimittäin jos oletetaan Hannu
Raittilan valitusvirren tavoin, että romaani on edelleen se ylälaji.

Vaikkei esseistiikka milloinkaan voi kohota suuren yleisön taiteeksi
ja tieteeksi, mikä on hyvä asia, niin voidaan ihan hyvin väittää että
esseistiikkaa nyky-Suomessa arvostetaan. Esimerkiksi Tommi Melender
kirjoitti Parnasson toisessa numerossa 2009 ranskalaisesta Michel
Houellebecqistä otsikolla “Esseisti romaanikirjailijan
kuosissa'. Esseistä puhutaan, eritoten Savukeitaan esseistä;
kuuluvathan Savukeitaan 'talliin' ärhäkät kirjoittajat Antti Nylén ja
Timo Hännikäinen. Lehto kehuu erikseen savukeitaalaista Jukka
Mallista, mutta hänen tuotantoaan en ole lukenut. Tämä kertonee
olennaisen - julistaminen on tullut takaisin ja aikoinaan pilkatulla
'navettaproosalla' lienee piakkoin taas hankalaa.

Alussa oli kääntäminen sisältää kahdeksantoista kirjoitelmaa, jotka
löytyvät myös Leevi Lehdon verkkosivuilta www.leevilehto.net. Sieltä
puolestaan löytyvät linkit kaikkeen siihen, mitä Lehto pitää
tärkeänä. Kehotan tutustumaan.

Lukijalle-kappaleessa Lehto esittää teesinsä: 'Minun uskoni
perusteita tullaan lähelle, kun sanotaan, että maailmassamme on
pikemmin liikaa kuin liian vähän 'kommunikaatiota', ns. toistensa
ymmärtämistä ja luultua yhteisyyttä - niin ihmisten, luokkien kuin
kulttuurienkin välillä.' Köyhää olisi nähdä lausunto pelkkänä
provokaationa tai heittona, sillä Lehto pystyy perustelemaan
väitettään aina teoksen loppuun sivulla 258 saakka.

Sanotaan, jotkut sanovat, että runouden kääntäminen on mahdotonta,
mutta Lehdon mielestä nimenomaan tämä 'mahdottomuus' antaa
kääntäjälle mahdollisuuden, likimääräisyydestä tulee voimaa. Ei ole
lopullista käännöstä, käännös on itse asiassa originaali. Lehto
hylkää ajatuksen valmiista kielistä, lopullisista lopuista, sen
sijaan hänen mukaansa kääntäjän on epäonnistuttava mahdollisimman
hyvin, jotta syntyy jotakin uutta. Markku Eskelinen moitiskeli
Digitaalisessa avaruudessa ranskalaisia, kun ovat alkaneet kääntää
Finnegans Wakea, jota nyt suomeksikin käännetään (käsittääkseni Leevi
Lehdon tuella), mutta Lehto on erimielinen Eskelisen kanssa: '--
väitän, että runouden alueella, sen 'tarkoittamisen tavan'
erityislaatuisuudesta johtuen vain aidosti mahdottomat
käännöstehtävät ovat mielekkäitä ja kantavat hedelmää, johtavat
vaikutuksiin.'

Sujuvaa kieltä Lehto vastustaa. Sitä vastusti jo Baudelaire, kai se
on modernin piirre. Lehto ehdottaa kampanjaa puolustamaan
kömpelyyksiä. Lisäksi hän kannattaa baabelisaatiota muodoissa
'myönteinen baabelisaatio' ja 'Äänten Kakofonia'. Lehto tahtoo jättää
sivuun 'sisältöjen siirtämisen' ja keskittyä väärinymmärtämiseen, sen
pohjalta nousevaan (oikein?)ymmärtämiseen, ymmärtämisen
laajentamiseen.

Myönteisen baabelisaation esimerkiksi sopii Cia Rinne, runoilija,
jolla on monta äidinkieltä ja osattua kieltä, ainakin saksa, ruotsi,
englanti, ranska ja suomi. Mutta ei Lehdon mukaan 'osaaminen' ole
mikään ansio, hyvä on olla ihan osaamattakin. Lehto kehottaa
kehittämään 'barbaarisen englannin runoutta', eli niin kuin ennen
sanottiin 'broken englishiä', ja suomalaisten pitäisi kirjoittaa
ruotsiksi. Lehto hakee erikielisiä 'barbaarisia versioita', eikä
haittaa, vaikkei kieltä juuri hallitsisikaan, esimerkkinä hän
mainitsee runonsa 'Aus Dem Wortspiel der Information'. Lehto julistaa
(hän on hyvä siinä): 'Maailmanrunouden kääntämisen sijaan: luetaan
sitä alkukielillä. Oman runouden muihin kieliin kääntämisen sijaan:
aletaan kirjoittaa niillä (tietoisina suomesta, tai suomeksi
tietoisina niistä).' Lehdon mukaan kielille, kaikille kielille, pitää
altistua. On hyväksyttävä käsittämätön. Tämä epäilemättä on monille
vaikeaa.

Suomen kieli on siinä mielessä tärkeässä asemassa, että kielemme on
esikuvallinen marginaalikieli. Jos ajatellaan, niin kuin Lehto
ajattelee, että kieli on olemuksellisesti vieras, niin suomen kieli
on maailmankieli, suurimmalle osalle ihmiskuntaa aivan outo ja
vieras. Tosin tämä outous on ylitettävissä, siis ehkä vain
'sisältöjen siirtämisen' tasolla, jos noudattaa Gösta Ågrenin
kirjoituskokoelmassaan Tämä elämä esittämäänsä menetelmää, jossa vain
aletaan lukea käsittämätöntä tekstiä, joka sitten ajan kuluessa
aukeaa. Se on hyvin kiehtovaa. Itse olen kokeillut sitä sen verran,
että opiskelin ranskan alkeita ja ostin Célinen Voyage au bout de la
nuitin, ja aloin lukea. Minua helpotti se, että olin lukenut kirjan
aiemmin suomeksi, mutta yritin pitää mielessäni Ågrenin ohjeen, että
sanakirjaan ei pidä kajota. Jotenkin teksti tulee lukijaan tai
lukijaa menee tekstiin, yhtäkkiä ymmärtää muttei sitä osaisi
kuitenkaan suomeksi kääntää. Kun lukee, ei 'käännä' tai 'suomenna',
vaan teksti ja lukija menevät yhteen.

Leevi Lehto on runoilija, tarkemmin sanoen language-runoilija.
Language-runous on yhdysvaltalaista, sen tunnetut nimet kuten Charles
Bernstein, Ron Silliman, Lyn Hejinian tai Christian Bök näyttäytyvät
kaltaiselleni 'luen Otavan runosarjaa' -henkilölle ihmeellisinä,
mutta väkisinkin heistä kiinnostuu. Vaikka pelottaa.

Language-runoutta voisi köyhästi kuvata 'radikaaliksi' tai 'muotoa
rikkovaksi', niin pääsisi helpoimmalla, voisi siirtyä seuraavaan
aiheeseen. Mutta language-runous Leevi Lehdon mukaan on kiinnostunut
nimenomaan kielestä, eikä puheesta, ja se on todellakin kiinnostunut
vain itsestään. Nimikkeen alle mahtuu monenlaista ja Lehto antaa
meille kolme esimerkkiä. Ensimmäisenä hän esittelee Lyn Hejinianin My
Lifen, joka on muodoltaan hyvin rajattu: 45-vuotias tekijä kirjoittaa
45 lukua, joissa on aina 45 lausetta. Tämä jo tuo mieleen Georges
Perecin ja hänen jopa suomennetun teoksensa Elämä Käyttöohje, jossa
vallitsevat hyvin tarkat ennakkorajaukset, joista kaikkia emme edes
tiedä. Toisena Lehdon esimerkkinä on Bernsteinin 'A Defence of
Poetry', runo, johon on jätetty kirjoitusvirheet, tai ehkä niitä on
lisäilty. Kolmantena esimerkkinä on Christian Bökin Eunoia, jossa eri
luvuissa voi käyttää vain yhtä vokaalia. Tämähän on täyttä Pereciä ja
oulipoa, jonka Lehto mainitseekin.

Lehto on 'kirjoittanut' STT:n uutistarjonnan perusteella teoksen
Päivä, joka tosiaan (joudun käyttämään tällaisia yllätystä ilmaisevia
sanoja, koska olen yllättynyt) koostuu päivän uutisista
aakkosjärjestyksessä. Lehdon mukaan kirjaa on hyvä selailla sieltä
täältä ja merkitykset pitää miettiä ihan itse, ennakkokaavaa ei näytä
olevan olemassa. Hän myös esittää kysymyksen: '-- missä määrin pelkkä
kirjamuoto voi olla omiaan antamaan teokselle uskottavuutta, tekemään
sen.' Näyttäisi se antavan, ainakin suomalaisessa kulttuurissa, joka
Lehdon mukaan nimenomaan on 'public spheren' kulttuuria. Tulee
mieleen Kari Kontion tokaisu, että jos Suomessa aikoo taiteilijaksi,
kannattaa hankkia asiasta paperit.

Ulysses-suomennoksestaan (vai pitäisikö puhua kääntämisestä?) Lehto
ei juuri kerro, se lienee puhumattomassa vaiheessa, mutta mainitsee,
että suomalaisessa kalenterissa Bloomsday eli 16. kesäkuuta on Päivän
nimipäivä. Mainittakoon, että sattumoisin kirjoitan tätä kyseisenä
Päivän päivänä.

Flarf-runoutta Lehto ei käsittele laajasti, mutta se vaikuttaa
mielenkiintoiselta. Flarf-runoudessa hyödynnetään internetin
tekstipaljoutta: 'Flarfissa painopiste on 'huonosti kirjoittamisessa'
ja usein chattipalstoilta ja muusta verkkoroskasta noudetun sisällön
'häiritsevyydessä'.' Olen vakituinen vieras eräällä yleisaiheisella
keskustelupalstalla, jonka runo-osiossa harrastetaan 'nelirivisiä',
eli poimitaan neljä peräkkäistä otsikkoa ja lyödään ne eri riveille,
näin muodostuu runo, joita on reilun vuoden aikana kertynyt
kolmattasataa. Tulokset ovat usein yllättäviä, tässä muutama
esimerkki:

 

Päng päng mun vauva ampui mut alas

On vähä naama kippee nauramisesta

Yhdelle kaverille selvis vasta nyt,

Kenet sitä kidnappais

 

*

 

Permanto

mitä sitä tehtiin ennen juutuupia?

On vähä naama kippee nauramisesta

Tanssittii Herkkupeppu-Annelin kans

 

Jälkimmäistä kommentoi keskustelija: 'Tää on hieno.' Niin on.

 

Onnea huippumalli !!

Irtoo sokka ihan justiinsa

Päng päng mun vauva ampui mut alas

Poliiseja, poliiseja!!

 

Ketjut liikkuvat mielivaltaisesti, joten esimerkiksi rivi 'Päng päng
mun vauva ampui mut alas' voi päätyä moneenkin runoon, edellä se
löytyy kahdessa esimerkissä kolmesta. On tässä huumorielementtikin,
jota Lehto korostaa: 'Mielestäni uusin runous ei vieläkään ota
huumoria riittävän vakavasti - alas 'kevyt runous', hyvästi 'vakava':
enemmän sellaista, 'jonka huumori on niin mustaa, että sitä ei edes
näe', niin kuin Charles Bernsteinin runoudesta on sanottu.' Mutta
miten jokin Nuori Voima -porukka, jota Lehto ei näytä arvostavan,
voisikaan olla muuta kuin vakavaa, joka kääntyy väkisinkin
koomiseksi. Nuo 'miettiläät' kasvot kirjallisuuslehden kannessa. Tai
Jari Tervo ja hänen vitsinsä ja koko kirjoituksensa, joka Lehdon
mukaan toimii 'patenttikaavassa'.

Opin teoksesta uuden sanan: tarvepainatuskustantamo. Sellaisia ovat
Lehdon kustantamo ja Jukka-Pekka Kervisen Ankkuri. Kirjoja painetaan
kun tulee tarve painamiseen. Lehto näkee tämän julkaisutoiminnan
kolmantena aaltona. Ensimmäinen aalto päättyi 1980-luvulla ja siinä
runoilija tuo työnsä kustannustoimittajan luo, joka sitten kertoo
mitä pitää tehdä, neuvoo runoilijaa. Toisessa aallossa tulevat
runoliikkeet ja runoyhdistykset, runoilijat toimivat yhdessä.
Kolmannessa aallossa tulevat runoblogit, runoverkkosivustot ja
tarvepainatuskustantamot. Nyt elämme näitä kolmea aaltoa, yhä auttaa
kustannustoimittaja runoilijaa hädässä, yhä juodaan liian halpaa
valkoviiniä Kruununhaassa ja jo ylittyy julkaisukynnys
viimeiseltäkin. Sillä Lehdon mukaan hyvää runoutta on paljon, eikä
vähän, niin kuin kernaasti ajatellaan.

En tiedä, miten suhtautua esseekokoelman kirjoitusvirheisiin. Tekisi
mieli sanoa, että ne ovat tahallisia, mutta se lienee yliluentaa,
ainakin muutamissa tapauksissa. Koska teksteistä löytyy
englanninkielisiäkin versioita, selittynee 'and'-sanan esiintyminen
parissa kohtaa. Myös englantilainen genetiivimuoto löytyy tekstistä.
Lehto haluaa, käsittääkseni, että miettisimme merkityksiä myös itse,
mutta se on hyvin raskasta. Tahdomme kirjan muodon, varmuuden, jotta
pääsemme mukavasti alun ja keskikohdan läpi loppuratkaisuun. Se on
patenttikaavaa.

Kirjoittaessaan mausta Lehto sanoo: 'Ensimmäisessä
kustannustoimittajan maksu on kaikki kaikessa. Hän on maku, niin
sanoaksemme 'yleisen maun' ruumiillistuma.' Oletan, että maksun olisi
pitänyt olla maku, vaikka mistä sitä tietää. Jos ajatellaan, että on
olemassa 'kustannustoimittajan maksu' niin sopii kysyä, mihin
suuntaan maksetaan: kustantajako maksaa, vaiko maksetaanko
kustantajalle. Näen mielessäni Kari Hotakaisen laittavan rahaa Harri
Haanpään tilille. Eli ajatuksia Lehdon kirja herättää, sehän on yksi
kirjallisuuden tehtävistä, näin opetettiin koulussa.

Lehto on englannintanut Jyrki Pellisen Kuuskajaskarin, jota Lehto
siteeraa: 'tämä nainen oli hameensa vuoksi rakastanut ketään'. Virhe
herättää, teksti ei ole sujuvaa, miten ruma sanakin 'sujuva' on.
Pellinen antaa todisteen sen puolesta, että virheet ovat tahallisia.
Osaksi.

Leevi Lehdon Alussa oli kääntäminen innostaa tutkimaan lisää
language-runoutta, kääntämisen ongelmia ja sen moniaita alaongelmia,
palindromirunoutta, John Keatsia ja muitakin aiheita. Internet, jossa
Leevi Lehto paljon toimii, on monille yhä kauhistus, erityisesti
meille, jotka emme enää jaksa elää ensimmäistä aaltoa, toista aaltoa
emme koe omaksemme, joten menkäämme sitten suoraa päätä kolmanteen
aaltoon, vaikka hurjalta se tuntuukin.

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/