[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Keskiaikamyyttejä purkamassa: julmuus ennen ja nyt

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Ville Vuolanto  FT, Historiatieteen ja filosofian laitos, Tampere
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Klemettilä, Hannele: Keskiajan julmuus. Atena, 2008. 365 sivua.


Keskiaikamyyttejä purkamassa: julmuus ennen ja nyt
---------------------------------------------------------

Yleisessä ajattelussa keskiaika on vääjäämättä määrittynyt pimeäksi
ja takapajuiseksi ajanjaksoksi: keskiaika on nimi sille
menneisyydelle, jonka emme halua enää olevan läsnä - olivatpa
kyseessä sitten asenteet tai elinolot, jotka vallitsivat tuhat vuotta
tai parikymmentä vuotta sitten. Neljännessä tietokirjassaan tutkija
Hannele Klemettilä on ottanut lähtökohdakseen tämän myytin, lähestyen
sitä keskiaikaan heijastetun julmuuden leiman kautta, ja pyrkii
osoittamaan - siinä onnistuen - että ajatus keskiajan erityisestä
julmuudesta on harhakäsitys.

 


Yleisessä ajattelussa keskiaika vääjäämättä määrittyy pimeäksi ja
takapajuiseksi ajanjaksoksi. Suomeksi on viimeisen reilun
vuosikymmenen aikana ilmestynyt useita keskiajantutkimuksen uudempia
tulkintoja esitteleviä kirjoja. Vuonna 1997 ilmestynyt kokoomateos
Keskiajan kevät oli näistä ensimmäisiä, ja se saikin aikanaan
kohtuullisesti huomiota. Tämän jälkeen on hiljakseltaan ilmestynyt
useitakin keskiaikaa valaisemaan pyrkiviä tutkimuksia.

Keskiajan synkeys ei ole kuitenkaan hälvennyt. Syitä tähän on monia,
joista yksi on toki se, että asiallisten tietoteosten lukijakunta jää
vääjäämättä melko suppeaksi. Kenties kuitenkin suurempi syy tähän on
täysin keskiajasta tai sen tutkimuksesta riippumaton: ajassamme elää
hyvin vahvana tietty romantiikan aikana tuotettu keskiajan kuva,
johon iloisesti sekoittuvat vampyyrit, ristiretkiritarit,
fantasiakeskimaat, inkvisitio ja kaikenlainen goottimeininki. Tätä
kuvaa ei luonnollisestikaan mikään ’oikeaa’ keskiaikaa
koskeva tieto voi muuttaa, koska nämä mielikuvat eivät kohdistu
lainkaan mihinkään Euroopan menneisyyden ajanjaksoon. Samalla
keskiajan pimeys saa imeä itseensä myös antiikin ja uuden ajan alun
synkeyden: keskiaika on nimi sille menneisyydelle, jonka emme halua
enää olevan läsnä - olivatpa kyseessä sitten asenteet tai elinolot,
jotka vallitsivat tuhat vuotta tai parikymmentä vuotta sitten.
Erinomaisen selkeästi tämä tuli esille viime syksynä, kun kolumneissa
ja mielipidekirjoituksissa käytiin kiistaa siitä, vallitseeko
keskiajan pimeys tätä nykyä erityisesti Lapin Kansan ja Alma Median
hallintoelimissä vai yleisemmin Rovaniemellä.

Neljännessä keskiaikaa käsittelevässä tietokirjassaan Hannele
Klemettilä on ottanut lähtökohdakseen myytin keskiajan pimeydestä.
Tätä pimeyttä Klemettilä lähestyy keskiaikaan heijastetun julmuuden
leiman kautta, ja pyrkii osoittamaan - siinä onnistuen - että ajatus
keskiajan erityisestä julmuudesta on harhakäsitys. Pikemminkin kuin
julmuus, keskiajan elämää luonnehti lähimmäisenrakkauden ihannointi.
Kirjan viestin voisikin tiivistää seuraavasti: myöhäiskeskiajalla
julmuutta ei ihannoitu, vaikka sellaista käytöstä, joka meidän
silmiimme näyttäytyy julmana, esiintyi monissa muodoissa. Sen
julmempaa ei lähimmäisten kohteleminen kuitenkaan ollut kuin
nykymaailmassa. Nihil nove sub sole - ei mitään uutta auringon alla.

Kirjassa käsiteltäviä teemoja ovat julmuuden käsittely oppineiden
kirjoituksissa sekä kuvallisessa materiaalissa, sodankäynnin raakuus,
keskiajan rangaistuskäytännöt, rahvaan sortaminen, rumuuden ja
tyhmyyden halveksunta, naisten ja lasten aliarvostus sekä eläinten
rääkkääminen; ylipäätään julmuuden ja pahuuden (tai oikeammin
paheiden, joiksi suurin osa käsitellyistä ilmiöistä keskiajan
kontekstissa määrittyy) näkyminen jokapäiväisessä elämänmenossa ja
asenteissa.

Teos on täynnä mielenkiintoista tietoa keskiajan kulttuurista ja
elämänmenosta, ja tiedon ja teemojen määrä on hengästyttävä. Kirjan
luvuissa toistuu rakenne, jossa kirjoittaja ensin esittää, että juuri
keskiaikaa on pidetty kyseisen asian suhteen erityisen julmana
aikakautena; tämän jälkeen tuodaan esille esimerkkejä, joissa julmuus
näyttäisi tulevan ilmi, sekä vastaesimerkkejä, joissa kyseiset ilmiöt
asetetaan ajan kontekstiin. Luvun lopussa viitataan vastaaviin
ilmiöihin nykymaailmassa osoittamassa, ettei keskiaika ole ollut sen
julmempi. Koska Klemettilä on halunnut tietyt teemat mukaan, kirjassa
toistuu vakuuttelu siitä, että tietty keskiaikaan liittyvä
harhakäsitys elää sitkeästi jokapäiväisessä elämässä. Aina väitteet
eivät ole kuvin uskottavia; pikaisen maallikkogallupin mukaan
esimerkiksi 'nyrkin ja lieden välissä raatava, ylirasittunut
talonpoikaisvaimo' ei todellakaan edusta 'monien nykyihmisten
mielikuvaa niistä muodoista, joissa naisten sortaminen ja alistaminen
ilmeni keskiajan pitkinä vuosisatoina' (199, ks. myös 85, 107,
170-173, 187, 243, 261, 301, 303).  Naisten sorto kun tuntuu
liittyvän hyvinkin paljon läheisempään historiaan - ja
’keskiajan nainen’ taas liikkui lähinnä makuukamarin,
trubaduuri-rakastajan ja turnajaiskatsomojen väliä. Näissä
mielikuvissa sorto merkitsee pikemminkin pakkoavioliittoa, luostariin
sulkemista ja vallankäytöstä syrjäyttämistä.

Vastaavasti julmuudesta on rakennettu siltoja esimerkiksi
rikollisuuteen, pelaamiseen ja juopotteluun, ruttoon ja lepraan tai
lasten väitettyyn leluttomuuteen (127-135, 150-156, 243). Julmuudesta
ei siis ole enää kyse, vaikka esimerkit valottavatkin kiintoisasti
niin keskiajan ajatustottumuksia kuin nykyaikaisia ennakkoluuloja
niistä. Kirjan otsikko onkin jossain määrin harhaanjohtava.
Klemettilä käsittelee pikemminkin laajasti erilaisia modernismin
edistysideologian menneisyyteen projisoimia kurjuusmyyttejä kuin
mitenkään erityisesti keskiajan julmuuteen liittyviä ennakkoluuloja.
Luontevampaa olisi ollut lähteä liikkeelle ’keskiajan
pimeydestä’, jonka alle nyt käsitellyt teemat ja väitetyt
ennakkokäsitykset olisi ollut helpompi liittää.

Joissain kohdin onkin menty hieman harhaan: erityisesti Leonardo da
Vincin, Thomas Mooren ja Erasmus Rotterdamilaisen nostaminen esiin
varhaisina eläinten oikeuksien ajajina on erittäin mielenkiintoinen
ja ajankohtainen asia, ja ainakin itselleni aivan uutta (272-275,
282-283), vaan mikä on näiden renessanssioppineiden mielipiteiden
funktio keskiajan julmuutta käsittelevässä kirjassa? Ajatus tuskin on
ollut, että julman keskiajan jälkeen renessanssi toi muutoksen!
Vaikuttaakin siltä, että kirja on viimeistelty hyvin nopealla
aikataululla. Niinpä värikuvaliitteiden upeisiin kuviin viitata itse
tekstissä kuin muutaman kerran (148 ja 326), ja pikkuepätarkkuuksia
on melkoisesti, esimerkkeinä muutama antiikin historiaan liittyvä
seikka: Gregorius Suuri vaikutti 500- ja 600-luvuilla, ei 400-luvulla
(184), housuja ei suinkaan keksitty vasta keskiajan lopulla (259),
eivätkä antiikin aikana tykit toimineet höyryllä (61). Kustantajan
piikkiin menee ainakin se, ettei kirjassa ole viitteitä: nyt tekstiä
turhaan rasittaa jatkuva anonyymien tutkijoiden
’ehdotuksiin’ viittaaminen (96, 197, 219, 300, 310) - ja
kuka esimerkiksi kuuluu 'keskiajan julmuuden koulukuntaan' (304, 307,
326)? Vastaavasti runsaat, etupäässä latinaa ja (vanhaa) ranskaa
olevat sitaatit olisivat löytäneet luontevimman paikkansa viitteistä
(vrt. 19, 21-23, 25 tai 55-56).

Klemettilän asiantuntemus on syvimmillään julmuuteen liittyvissä
myöhäiskeskiajan ilmiöissä ja nykykeskusteluissa. Hän keskittyykin
nimenomaan 1250-1400 -lukujen ranskalaiseen (ja osin englantilaiseen)
eliittikulttuuriin. Muutamat viittaukset esimerkiksi Augustinukseen,
Pohjoismaihin tai Danteen eivät ranskalaisylivaltaa horjuta:
ajanjakso 400-1200 jKr., Välimeren piiri, pohjoinen ulottuvuus tai
saksalainen ja slaavilainen kulttuurialue eivät keskiajan julmuuden
kartalla näy. Tämä on luonnollista kun ottaa huomioon Klemettilän
aiemmat tutkimukset, ja tuloksena onkin luotettavaa ja luontevaa
analyysia hänen tarkastelemansa alueen ilmiöistä. Erityisen hyvin
tämä tulee esiin julmuuden diskurssien purkamisessa erityisesti
'julmia huveja' käsittelevän luvun kuva-analyyseissä. Se olikin
kirjan parasta antia. Tämä alueellinen painotus näkyy kirjassa
kuitenkin myös outoina kömmähdyksinä: kirjasta saa esimerkiksi
käsityksen, että keskiajalla julmuudesta käytettiin termiä cruelté
(92), keskiajan säädyt olivat estats (108), ja sotilas-pyövelijoukkio
tyrans (308); ja kun sivulla 203 kirjoitetaan prostituoiduista
'keskiajan yhteiskunnassa', todetaan, että 'luvalliset bordellit
alkoivat kuitenkin kadota 1400-luvun myötä ja ne suljettiin lopulta
1546.' Koko Euroopassako?

Klemettilän kirjoitustyyli on sujuvaa ja mielyttävää -
ammattitaitoista sanan positiivisimmassa merkityksessä, ja kirja on
kaunis niin kuvitukseltaan kuin taitoltaankin. Toivon kirjalle
runsasta lukijakuntaa, hälventyköön 'keskiaikainen tietämättömyys'
keskiajan yltä!

 

 



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/