[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Uusi suomalainen yleisteos (länsi)maailman sotahistoriasta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Juho Wilskman  FM, jatko-opiskelija, Helsingin yliopisto, historian
laitos
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Malkki, Janne; Marjomaa, Risto; Raitasalo, Jyri; Karasjärvi, Tero;
Sipilä, Joonas: Sodan historia. Otava, 2008. 246 sivua.


Uusi suomalainen yleisteos (länsi)maailman sotahistoriasta
---------------------------------------------------------

Sodan historiassa nuorehkot suomalaiset sotahistoriantutkijat antavat
tiiviin ja selkeän katsauksen (länsimaisen) sodankäynnin historian
päälinjoista sellaisina, kuin ne nykytutkimuksen valossa
näyttäytyvät. Erityisesti tekijät haluavat painottaa sotalaitosten
organisoinnin, teknologian ja yhteiskunnan sodankäynnille tuomia
rajoitteita ja mahdollisuuksia. Maailman historian lukuisat erilaiset
yhteisöt ovat tuottaneet hyvin erilaisia sotalaitoksia.
Vuosituhantisen kehityksen kautta armeijat ovatkin kuitenkin
muuttuneet yhä enemmän toistensa kaltaisiksi, koska menestyksekkäiden
vastustajien haasteeseen voidaan vastata vain kopioimalla näiden
menestyksen salaisuus (esim. aseistus, organisaatio, taistelutapa),
kehittämällä siihen sopiva vastamenetelmä tai antautumalla. Siinä
missä teknologiaa on vielä suhteellisen helppo kopioida, saattavat
taistelutapojen ja sotalaitosten kehitysten ajoittain vaatimat
yhteiskunnalliset ja kulttuuriset muutokset olla hyvin hankalia.


Sotahistoriasta julkaistaan Suomessa melko paljon kirjoja, jopa siinä
määrin, että julkisuudessa asiasta on jopa valitettu. Kuitenkin jos
jätetään huomiotta maatamme viimevuosisadalla koskeneet sodat, putoaa
suomeksi julkaistujen sotahistoriaa käsittelevien teosten määrä
jyrkästi ja muun maailman sotahistoriasta on saatavilla lähinnä hyvin
suurelle yleisölle tarkoitettuja vaihtelevan tasoisia ulkomaisia
käännösteoksia. Ennen Sodan historian ilmestymistä edellinen
suomenkielinen yleisteos sotahistoriasta, Jussi T. Lappalaisen Aseet
ja taistelut julkaistiin 1989, minkä jälkeen sotahistorian saralla on
tapahtunut merkittäviä edistysaskelia. Lisäksi John Keeganin uusien
näkökulmien esille tuojana ansiokas Sodankäynnin historia (Hutchinson
1993) käännettiin suomeksi 2006.

Sodan historia perustuu Suomen sotilas -lehdessä 2/2005-2/2007
julkaistuihin artikkeleihin ja kirjan tavoitteeksi ilmoitetaan
tiivistää maailman sotahistorian päälinjat yksiin kansiin. Kyseessä
on Lappalaisen Aseet ja taistelut seuraaja eli suurelle yleisölle
tarkoitettu yleisteos sotahistoriasta, joka varmasti soveltuu myös
korkeakoulujen oppikirjaksi. Maailmalla tarkoitetaan Sodan
historiassakin valitettavasti pitkälti länsimaailmaa, sillä käsittely
on varsin Eurooppa-keskeistä ja muun maailman sotahistoriaan puututaan
vain lyhyesti ja ylimalkaisesti. Muun maailman sotahistorian
kuvauksesta puuttuu terävyyttä ja esimerkiksi Kiinan kohdalla ei
mainita jalkajousen käyttöönoton n. 400 eaa. aiheuttamaa jyrkkää
muutosta sodankäyntiin, sotalaitokseen ja sitä kautta koko
yhteiskuntaan. Eurooppa-keskeisyys ei johdu siitä, etteivätkö tekijät
tietäisi, että maanosamme ulkopuolellakin on historiaa. Monet heistä
ovat tehneet tutkimuksia Aasian ja Afrikan historiaan liittyen. Sodan
historian esipuheessa Janne Malkki jopa ilmoittaa tekijöiden suurelta
osin allekirjoittavan 'nurinat' Eurooppa-keskeisen tarkastelun
heikkouksista. Ratkaisua kuitenkin perustellaan sillä, että uuden
ajan alusta lukien läntinen maailma on suurelta osin ollut
sodankäynnin muutosten liikkeellepaneva voima ja kaikkialla
maailmassa nykyiset sotalaitokset, asejärjestelmät ja
sodankäyntimenetelmät perustuvat pitkälti länsimaissa tapahtuneeseen
kehitykseen.

Akateemisissa piireissä sotahistorialle nyrpistetään ajoittain nokkaa
ja sitä kritisoidaan ainakin kansainvälisen tutkimuksen näkökulmasta
täysin vanhentuneilla stereotypioilla ja vastakkain aseteluilla
(esim. 'uusi' vs. 'perinteinen' sotahistoria). Onneksi nykyisten
yleiseen historiaan suuntautuneiden kielitaitoisten tutkijoiden ei
tarvitse juuttua oman maan keskusteluun. Huolimatta yleisteoksen
luonteestaan ja 'perinteisestä' kronologisesta rakenteestaan
kansainvälisen sotahistoriantutkimuksen virtaukset vaikuttavat
kirjassa selvästi taustalla. Suomalaisuus ilmenee lähinnä siinä, että
maamme sotahistoriaa käytetään antamaan havainnollisia esimerkkejä
erityisesti toista maailmansotaa käsiteltäessä.

Tekijöiden tavoitteena on ollut erityisesti valottaa sotalaitosten
organisoinnin, yhteiskunnan rakenteiden ja teknologian toisilleen ja
sodankäynnille ja toistensa sekä sodankäynnin muutoksille asettamia
reunaehtoja. Samalla ilmoitetaan, ettei merkittäviä sotapäälliköitä
ja suuria taisteluita, eli sitä mitä joskus katsotaan perinteiseksi
sotahistoriaksi, täysin unohdeta. Yleensä näihin ei kiinnitetä suurta
huomiota itse tekstissä vaan niille on varattu tietolaatikoita.
Kultakin oman lukunsa ansainneelta aikakaudelta esitellään omissa
tietolaatikoissaan yksi kenttätaistelu, yksi sotilas (tai pikemminkin
sotilasryhmä), yksi sotapäällikkö tai sodankäynnin teoreetikko ja yksi
muu merkittävä asia - yleensä meritaistelu. Mielestäni oma
tietolaatikko olisi voitu varata myös aseille ja varusteille.
Teknologian kehityksen yleisiä linjoja toki käsitellään itse
tekstissä, mutta yksityiskohtaisempaa informaatiota antavat
tietolaatikot aseista olisivat palvelleet havainnollistamista.

Historiantutkimuksessa, sotahistoria mukaan lukien, on nykyään tapana
avata uusia näkökulmia antropologian avulla. Tämä näkyy myös 'Sodan
historian' ensimmäisessä luvussa, jossa koetetaan määritellä, mitä
sota on. Luvussa painotetaan sodan monimuotoisuutta ilmiönä ja
yhteisenä nimittäjänä sodalle pidetään lähinnä sitä, että kyseessä on
yhteisöjen välinen järjestäytynyt väkivaltainen toiminta, jossa
käytetään joukkovoimaa. Viimeaikoihin asti sodankäynti on myös ollut
lähes täysin miesvaltainen toimiala. Todennäköisesti koska miehet
ovat olleet siihen fyysisesti sopivampia.

Teos etenee kronologisesti aina varhaisemmista todisteista
sodankäynnistä pohdiskeluihin sodankäynnin tulevaisuudesta asti.
Vaikka kirjan tekijät ovat tehneet tiivistä yhteistyötä, on yleensä
aina yhdellä ollut päävastuu kustakin luvusta. Lopussa tarjotaan
kirjallisuutta niille, jotka haluavat syventää tietojaan jostain
aiheesta, mainittuja kirjoja myös luonnehditaan muutamalla sanalla.
Lisäksi löytyy sanasto keskeisimmistä sodankäynninhistoriaa
koskevista termeistä. Viimeksi mainittua voitaneen pitää teoksen
hyödyllisimpänä osana varsinaisille tutkijoille. Kuten monella
muullakin tutkimuksen saralla on sotahistoriassa vaikea keksiä
suomenkielistä vastinetta erilaisille vieraskielisille termeille eikä
kunnon konsensusta käännöksistä ole. 'Sodan historia' tarjoaa termien
käännöksille hyvän mallin. Sen sijaan hakemisto, josta voisi olla
apua käyttäjälle, puuttuu.

Kun koetetaan pakata jonkin maailmanlaajuisen ilmiön koko historiaa
yhteen reilun 200 sivun teokseen, syntyy tietenkin ongelmia, mitä
ottaa mukaan ja mitä jättää pois. Ajoittain kirja menee melkoiseksi
perättäin seuraavien valtakuntien sekä sotilasmahtien kavalkadiksi ja
se alkaa muistuttaa jonkinlaista maailmanhistorian yleisteosta. Koska
yleiselle tapahtumahistorialle kuuluisi tällaisessa teoksessa pelkkä
taustoitusrooli, tulisi sen supistua minimiin. Tietysti on vaikea
sanoa, mikä tämä minimi olisi ottaen huomioon, että kyseessä on
yleissivistävä yleisteos. Asioista, joita olisi voinut käsitellä
enemmän, ei tietystikään ole tällaisessa yleisteoksessa puutetta.
Euroopan ulkopuolisten alueiden sotahistorian ja aseiden lisäksi
mieleen tulevat erityisesti taistelujen, sotaretkien ja piiritysten
käytännön suorittaminen sekä tavallisen miehistön näkökulma. Ei näitä
kokonaan unohdeta, mutta syvemmällekin olisi ehkä voitu mennä.

Teoksen perusviesti on, että koska sotajoukot ovat yhteisöjensä
edustajia ja maailmanhistoriassa on ollut hyvin paljon erilaisia
yhteisöjä, ovat näiden yhteisöjen sotalaitokset (ja samalla
ilmeisesti sodankäynti) eronneet suuresti toisistaan. Kuitenkin
sotalaitosten on reagoitava toistensa muodostamaan uhkaan, mikä
käytännössä tarkoittaa, että voitokkaiden vastustajien luomaan
haasteeseen on vastattava joko kopioimalla näiden menestyksen
salaisuus (esim. aseistus, organisaatio, taistelutapa), kehittämällä
siihen sopiva vastamenetelmä tai antautumalla. Vuosituhantisen
kehityksen kautta armeijat ovatkin muuttuneet yhä enemmän toistensa
kaltaisiksi. Tämä teesi olisi voinut näkyä teoksessa vahvemmin ja
muodostaa selkeämpää punaista lankaa, mikä olisi myös auttanut
karsimaan tapahtumahistoriaa. Itse voisin vielä huomauttaa, ettei se,
jolta kopioidaan, välttämättä ole aina edes vastustaja - ellei
vastustajan ymmärretä hyvin laajasti tarkoittavan kaikkia muita
sotalaitoksia, myös omien liittolaisten, tai jopa oman sotalaitoksen
toisia yksikköjä.

Asiantuntevasta kirjoittajajoukosta huolimatta tällaisiin
yleisteoksiin pujahtaa helposti virheitä ja lisäksi on pakko 'vetää
mutkia suoriksi' tavalla, jotka saattavat jättää lukijalle väärän
mielikuvan. Lisäksi monet kysymykset ovat tietysti kiistanalaisia.
Ensimmäisessä luvussa viitataan atsteekkien 'kukkaissotiin', joita
käytiin ihmisuhreihin tarvittavien vankien saamiseksi. Nämä
'kukkaissodat' olisivat sitten pitkittyessään muuttuneet
'tavanomaisemmiksi' sodiksi, joissa oli enemmän tappamista. Kuitenkin
kaikissa nykyisen Meksikon alueen muinaisten korkeakulttuurien sodissa
vastustaja pyrittiin pikemminkin ottamaan vangiksi (ja uhrattavaksi)
kuin tappamaan. 'Kukkaissotia', joiden ainoa tarkoitus oli vankien
saaminen, atsteekit kävivät vain muutaman yhteisön kanssa
tilanteissa, jolloin tavallisia sotaretkiä ei ollut tiedossa. Voisi
myös huomauttaa, että atsteekkien päävastustajat 'kukkaissodissa',
eli tlascalalaiset, katsoivat käyvänsä ankaraa puolustussotaa
vierasta valloittajaa vastaan ja ehkäpä koko 'kukkaissota' oli vain
atsteekkien yritys selittää, miksi he eivät kyenneet kukistamaan
pientä mutta sitkeää vastustajaansa. Luvussa myös julistetaan, että
Ruotsi on kyennyt elämään 200 vuotta ilman sotaa, vaikka sielläkin
sotalaitos ja sodanuhka ovat olleet läsnä. Ruotsi on kuitenkin
osallistunut rauhanturvaoperaatioihin, joiden aikana on käyty pieniä
taisteluita ja jotka mielestäni voidaan lukea sodiksi kirjassa
käytetyn määritelmän mukaan.

Suurelle yleisölle suunnatussa yleisteoksessa ei kannata lähteä
käymään läpi kaikkia mahdollisia teorioita ja asiat tulisi esittää
mieluiten yksiselitteisesti. Tähän Sodan historiassa on selvästi
pyrittykin. Asiaan perehtyneitä tutkijoita sellainen tietysti usein
ärsyttää. Itseäni häiritsi varsinkin, kun luvuissa Varhainen
sodankäynti ja Vanhan maailman imperiumit muotoilut olivat ajoittain
varsin yksiselitteisiä asioista, joiden suhteen valtavasti tietoa on
kadonnut ja lähteinä meillä on lähinnä korkokuvan palasia tai
tekstinpätkiä, joiden käännös muistuttaa lähinnä arvailua. Yhtä
epävarmalla pohjalla ovat monet yhteiskunnalliset teoriat, joita on
sovellettu varhaisten sivilisaatioiden kehitykseen. Analogiat
myöhemmistä sodistakaan eivät ole ongelmattomia. Konkreettisena
esimerkkinä tulkintaongelmista mainittakoot, että Sodan historian
mukaan puskurein varustetut soudettavat alukset ilmestyivät joskus
rautakauden alun pimeiden vuosisatojen aikana. Kuitenkin myös
pronssikauden lopulla Niilin suistossa käytyä meritaistelua
kuvaavissa reliefeissä egyptiläisillä soutulaivoilla näkyy jotain,
mikä voisi olla puskuri. Kirjoittajat myös käsittelevät tätä
taistelua, vaikka eivät puskuria mainitsekaan. Lisäksi taistelu
ajoitetaan täsmällisesti kesään 1179 eaa. Lähi-idän pronssikauden
kronologia on kuitenkin jatkuva kiistelyn aihe alueen
muinaishistoriaan perehtyneiden keskuudessa. 

Suoranaisena virheenä voidaan pitää viittausta 'skyyttalaisiin
sotavaunuihin', joita Persian suurkuningas Dareios III olisi
käyttänyt Gaugamelan taistelussa 331 eaa. Aleksanteri Suurta vastaan.
Ilmeisesti englanninkielinen termi 'scythed', eli sirpeillä
varustettu, on ymmärretty virheellisesti tarkoittavan skyyttalaisia,
antiikin aikana Euraasian aroilla vaikuttanutta kansaa. Skyyttalaisia
kyllä kerrotaan olleen Dareioksen armeijassa, mutta he palvelivat
ratsuväkenä. Sodan historiassa sanotaan myös Aleksanteri Suuren
armeijassa palvelleiden traakialaisten olleen ratsumiehiä. Lähteet
kyllä kertovat Aleksanterin joukoissa palvelleen traakialaistakin
ratsuväkeä, mutta ennen kaikkea traakialaisilla oli merkitystä
kevyenä jalkaväkenä. Sodan historiassa kerrotaan Persian
suurkuninkaiden ja heitä vastaan kapinoineiden egyptiläisten
käyttäneen kreikkalaisia raskasaseisia jalkamiehiä palkkasotureina.
Voisi kuitenkin todeta, että jo ennen Persian valtakunnan syntyä
Egyptin 26. dynastialla ja uus-Babylonian valtakunnalla oli
kreikkalaisia palkkasotureita palveluksessaan. Kreikkalaisten
raskasaseisten jalkamiesten rintahaarniskat olivat muuten ilmeisesti
yleisemmin nahkaa kuin pronssia.

Rooman valtakunta on saanut oman lukunsa, vaikka vähän ihmetyttää,
erosiko se mitenkään ratkaisevasti muista vanhan maailman
imperiumeista. Tosin vanhan maailman imperiumeja käsitelleestä
luvusta olisi tullut ehkä liian pitkä, jos siihen olisi lisätty vielä
Roomakin mukaan. Nyt keskiajalle päästään vasta sivulla 77, kirjassa,
jonka varsinainen tekstiosuus on 215 sivua. Tällaista painotusta
vanhempaan sotahistoriaan voisi pitää poikkeuksellisena. Tietysti se
käy terveellisenä muistutuksena varsinkin uudempiin aikoihin
keskittyneille tutkijoille siitä, että monet piirteet sodankäynnissä
ovat jo hyvin vanhaa perua. Rooman valtakuntaa käsittelevä luku
päättyy 600-luvulle jaa., jolloin Bysantissa siirryttiin
thema-järjestelmään. Siinä sotilaat saivat maata sotapalvelusta
vastaan, kuten myöhemmin Ruotsin valtakunnan ruotujako-laitoksessa.
Thema-laitoksen myötä kirjoittajat ilmoittavat voitavan sanoa vanhan
Rooman armeijan perinteen katkenneen lopullisesti. Kuitenkin monet
myöhäisen Rooman valtakunnan yksiköt jatkoivat elämäänsä
thema-järjestelmässä. Kyse oli lähinnä hallinnon ja
palkkausjärjestelmän uudelleen organisoinnista, jollaisia Rooman
armeijassa oli nähty aiemminkin. Thema-armeija oli edelleen
vakinainen armeija ja todellinen ratkaiseva murros tapahtui vasta
1000-luvun lopulla, jolloin thema-järjestelmä ja koko Bysantin
vakinaiseen armeijaan perustunut sotalaitos romahti ja siirryttiin
pääosin tilapäisesti koottuihin armeijoihin. Arabien ekspansio ja
Bysantin siirtyminen thema-järjestelmään ovat kyllä sinänsä hyvä
kohta päättää kirjan antiikkia käsittelevä osuus.

Keskiaikaa käsittelevässä luvussa 5 (Sotaherroja ja ratsumiehiä)
väitetään, että muslimit olisivat kukistaneet Espanjan ostrogootit.
Kyseessä olivat kuitenkin visigootit. Lisäksi välittyy kuva, että
kalifeilla alkoi olla vaikeuksia saada armeijoita kokoon, koska monet
muslimeiksi kääntyneet painottivat rauhanomaista islamintulkintaa.
Oikeastaan kalifaatissa 700-800-luvuilla tapahtunut armeijan
ammattimaistuminen oli kuitenkin vain luonnollista seurausta
naapurejaan valloittamaan lähteneen 'heimofederaation' muuttumisesta
keskitetysti ja itsevaltaisesti hallituksi imperiumiksi, jonka sodat
olivat joko kaukaisia rajakonflikteja tai sisällissotia. Mamelukien
eli orjasotilaiden käyttö ei myöskään johtunut muslimien
haluttomuudesta taistella toisia muslimeja vastaan vaan pikemminkin
päinvastoin. Kalifi halusi sisäisiin konflikteihin armeijan, joka
olisi lojaali vain hänelle. Keskiaikaa käsittelevässä luvussa
kerrotaan jihadia käydyn oikean uskon puolustamiseksi ja
levittämiseksi sekä lisätään, että maailman katsottiin olleen jaetun
kalifien johtamien uskovaisten maahan ja uskottomien maahan, joiden
välillä vallitsi sotatila kunnes kaikki olisivat kääntyneet islamiin.
Kuitenkin muslimien valloitussodat kristittyjä vastaan eivät olleet
pakkokäännytyssotia. Kalifit ja uskonoppineet halusivat koko maailman
poliittista alistamista muslimihallitsijoille, mutta Koraani takaa
alistetuille kristityille ja juutalaisille oikeuden harjoittaa
uskoaan. Sodan historian sanasto-osuudessa aggressiiviset
hyökkäyssodat oikeuttava tulkinta jihadista on jostain syystä
unohtunut ja puhutaan vain puolustussodista ja lisäksi muistutetaan
aivan oikein, että jihadilla tarkoitetaan myös ihmisen sisäistä
taistelua pahoja taipumuksia vastaan.

Keskiaikaa käsittelevässä luvussa myös julistetaan, ettei kenelläkään
ollut aikakaudella varaa ylläpitää suuria sotalaivastoja. Tähän olisi
kannattanut lisätä '...kovin kauaa', koska myös keskiajalta tunnetaan
satojen aluksien laivastoja. Sellaisia kuitenkin koottiin lähinnä
yksittäisiä suuria sotaretkiä varten, kun normaalisti vesillä
pystyttiin pitämään korkeintaan muutamia kymmeniä aluksia tai sitten
minkäänlaista vakinaista laivasto-organisaatiota ei edes ollut.
Ristiretkien kohdalla vähätellään mielestäni jalkaväen merkitystä.
Kristittyjen jalkamiehillä oli taisteluissa usein ratkaiseva rooli
suojatessaan omaa ratsuväkeä (ennen kaikkea sen hevosia) vihollisen
ratsastavien jousimiesten nuolikuuroilta kunnes tarjoutui sopiva
tilaisuus hyökkäykseen. Lisäksi kirjassa sanotaan ristiretkeläisten
apujoukkoina käyttämien turkopolien olleen kristinuskoon kääntyneitä
paikallisia. Siitä, keitä turkopolit oikeastaan olivat, on käyty
paljon keskustelua ja termiä on ilmeisesti käytetty melko
sattumanvaraisesti eri etnisten ryhmien ja sotilasjoukkojen
nimityksenä.  

Keskiaikaa käsittelevä luku 5 ja luku 6 eli Uudenajan alku menevät
monessa suhteessa kronologisesti päällekkäin. Ilmeisesti taustalla on
häämöttänyt keskustelu 'sodankäynnin vallankumouksesta', joka
uudenajan alussa olisi täydellisesti muuttanut eurooppalaista
sodankäyntiä. Lukuun kuusi otetut asiat, jotka olisivat sopineet
esitettäväksi jo aiemmin, ovat nimittäin yleensä liitetty
'sodankäynnin vallankumousta' koskevaan keskusteluun. Nykyään teoria
'sodankäynnin vallankumouksesta' uuden ajan alussa on saanut osakseen
paljon kritiikkiä, sillä kun on lähemmin tarkasteltuna taipumus hajota
käsiin, eikä Sodan historia sinänsä kantaa 'sodankäynnin
vallankumouksen' puolesta otakaan. Sivulla 115 väitetään, ettei
hussilaissodissa 1400-luvun alussa käytetyille tykistöllä
varustetuille vaunulinnakkeille löytynyt välittömiä seuraajia.
Kuitenkin unkarilaiset turvautuivat useasti 1400-luvulla
vaunulinnakkeisiin ja turkkilaiset osmanit omaksuivat käytännön
heiltä. Vaunulinnakkeet auttoivat osmaneja lyömään Egyptin mamelukit
seuraavan vuosisadan alussa. Osmani-valtakunnan nousun
varhaisvaihetta selitetään paljolti vapaaehtoisten uskonsoturien, eli
gh?zien, panoksella. Tämä 1930-luvulla esitetty ns. gh?zi-teoria on
herättänyt paljon keskustelua osmani-valtakunnan tutkijoiden parissa
ja siihen suhtaudutaan nykyään pääosin kriittisesti.

Luku 7 eli ammattisotilaiden maailmanvalloitus kattaa ajanjakson
1600-luvun alusta Ranskan vallankumouksen puhkeamiseen. Siinä
annetaan ymmärtää ampuma-aseiden yleistyneen, koska ne vaativat
sotilailta vähemmän ammattitaitoa kuin keihäät. Itse aseen käsittely
ei kuitenkaan ollut sen helpompaa ja tähän aikaan myös tuliaseilla
varustetuilta miehiltä alettiin vaatia kykyä manööveroida
säännöllisissä muodostelmissa keihäsmiesten tapaan. Syy keihäsmiesten
suhteelliseen vähenemiseen löytynee siinä, että keihäsmiehet ottivat
avoimien taistelujen yhteydessä enää harvoin yhteen ja aikakaudella
keihäinä käytetyt usean metrin pituiset piikit soveltuivat huonosti
kahakointiin ja piirityksiin. Eurooppaa n. 1700 kuvaavassa kartassa
Ruotsille kuuluneet nykyisen Viron ja Pohjois-Latvian alueet on
esitetty osaksi Puolaa ja Sleesia näyttäisi olevan itsenäinen
saksalainen ruhtinaskunta, vaikka se kuului Itävallalle. Myös
nykyisen Belgian kuuluminen Espanjalle olisi voitu merkitä.

Luku 8 (Kansakuntien armeijat) ulottuu Ranskan vallankumouksesta
ensimmäiseen maailmansotaan ja luku 9 on sitten maailmansodat.
Mielestäni olisi voitu painottaa enemmän taistelukentän muutosta,
jonka aiheuttivat satojen metrien päähän tarkat ja nopeasti ampuvat
kiväärit sekä tykit, jotka ampuivat niin kauaksi, ettei miehistö
voinut nähdä kohdetta. Tätä muutosta on eräässä tuoreessa
artikkelissa kuvattu 'todelliseksi sodankäynnin vallankumoukseksi'.
Tiheistä muodostelmista oli pakko luopua, taistelukentät muuttuivat
taistelualueiksi ja ne ikään kuin tyhjenivät miesten ja kaluston
pyrkiessä olemaan mahdollisimman piilossa. Kirjassa myös julistetaan,
että toisessa maailmansodassa panssarivaunuilla ja lentokoneilla olisi
ollut vain suhteellisen vähäinen rooli Kiinan sotanäyttämöllä.
Kuitenkin eräässä vaiheessa kaikki länsiliittoutuneiden apu Kiinalle
kulki ilmateitse ja Jiang Jieshi (T?iang Kai-?ek) oli valmis
yrittämään sodan voittamista pelkillä ilmavoimilla.

Kirjan kaksi viimeistä lukua käsittelevät kylmää sotaa ja
sodankäynnin tulevaisuutta. Falklandin sodasta kertovan tietolaatikon
kartassa Peru näyttää olevan liitetty osaksi Chilea. Sodankäynnin
tulevaisuutta pohtiva luku käy myös kirjan yhteenvedosta. Keskeisin
huomio lienee, että vastustajien teknologiaa on vielä suhteellisen
helppo kopioida, mutta sodankäynnin kehityksen vaatimat taktiset ja
organisatoriset muutokset saattavat pakottaa suuriin
yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin mullistuksiin ja se voi olla
kivuliasta ja herättää suurta vastarintaa. Tulevaisuuden pohdinnassa
tuntuu korostuvan sotalaitosten ammattimaistuminen ja ajautuminen
erilleen muusta yhteiskunnasta, mutta lopulta todetaan lähinnä, että
tulevaisuus on arvaamaton. Tästä tuskin voi olla eri mieltä. Ehkä
mielenkiintoisempaa olisi ehkä ollut lähteä pohtimaan
sodankäyntitapojen ja yhteiskuntajärjestyksen suhdetta. Nykyisissä
konflikteissa vastustajan muodostavat useimmiten terroristit ja
sissijärjestöt. Voiko avoimuutta ja demokraattisia arvoja korostava
yhteiskunta sopeutua tällaiseen uhkaan?

Kirjallisuusluettelo ei pyrikkään olemaan täysin kattava, mikä
tällaisessa teoksessa olisikin täysin mahdotonta. Se antaa kuitenkin
varsin hyvän pohjan niille, jotka haluavat alkaa syventää tietojaan
jostain aiheesta. Jos itse saan mainita joitain teoksia, joita olisin
halunnut luettelossa suositeltavan, niin mieleen tulevat ainakin John
Francen Western Warfare in the Age of the Crusades 1000-1300 (UCL
1999) ja Rupert Smithin The Utility of Force: The Art of war in the
Modern World (Allen Lane 2005). Rajaustensa puitteissa Francen teos
on mielestäni paras yleisesitys keskiajan sodankäynnistä. Rupert
Smith käsittelee nykyajan sodankäyntiä ja keskittyy erityisesti
erilaisiin matalanintensiteetin konflikteihin. Teos on saanut paljon
huomiota varsinkin Britanniassa ja oli Smithin kanssa samaa mieltä
tai ei, niin hänen ajatuksillaan tulee todennäköisesti olemaan
vaikutusta nyt meneillään olevissa ja lähiaikoina puhkeavissa
konflikteissa, joihin länsimaat osallistuvat. Hieman ihmetyttää,
miksi Martin van Creveldin Supplying War on kirjallisuuslistassa
maailmansotiin keskittyvien teosten kohdalla. Van Creveld aloitti
käsittelynsä noin vuodesta 1600 ja hänen uraauurtava teoksensa
uudisti käsityksiä sodankäynnistä koko uuden ajan Euroopassa. Kaveh
Farrokhin uutukaista Shadows in the Desert: Ancient Persia at War
(Osprey 2007) olisi kirjan saaman vastaanoton huomioonottaen
kannattanut luonnehtia kiistelyksi.

Sanaston suhteen voisi huomauttaa, että kreikkalaista tulta
puolestaan käytettiin jo 600-luvulla eikä 900-luvulla kuten kirjassa
julistetaan. Yhdistelmäjousesta kirjassa sanotaan, että se
valmistettiin 'laminoimalla yhteen useita materiaaleja, kuten eri
puulajeja, eläimen jänteitä ja luuta, kunkin materiaalin
ominaisuuksien hyödyntämiseksi'. Yleisin yhdistelmäjousityyppi
valmistettiin kuitenkin puusta (tai bambusta), jänteestä ja sarvesta.
Luuta, joka ei kovin hyvin taivu, käytettiin vain vahvistamaan
kädensijaa ja jousen sakaroita. Oli myös yhdistelmäjousityyppejä,
joissa käytettiin vain ominaisuuksiltaan erilaisia puulajeja.
Tällaisia oli käytössä mm. Suomessa. Varhaista sodankäyntiä
käsittelevässä luvussa muuten väitetään yhdistelmäjousen kantaman
olleen moninkertainen verrattuna yksipuisiin jousiin. Tämä on selkeää
liioittelua, vaikka on otettava huomioon, että sekä yksipuisten
jousien että yhdistelmäjousien mallien välillä on suuria eroja.

Sodan historiassa on onnistunut mustavalkoinen kuvitus ja teos on
selkeästi kirjoitettu. Yllä luetellut virheetkin ovat lähinnä
tulkintakysymyksiä pikkuasioista ja saattavat liittyä pikemminkin
asioiden muotoiluun kuin todelliseen väärään tietoon. Teos varmasti
avartaa tavallisen lukijan kuvaa sodankäynnistä ja siihen
tutustuminen voisi olla hyväksi myös niille tutkijoille, joille
sodankäynti ei ole varsinainen erikoistumisalue. Sodankäynnin
vaatimukset ovat olleet muokkaamassa yhteiskuntaa ja, kuten Sodan
historiassa todetaan, niillä on ollut merkittävä vaikutus mm.
hyvinvointivaltion syntyyn ja naisten emansipaatioon.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/