[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Venäjän mahdin uskonvahvistusta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Kari Kaunismaa  rehtori, Paimion Vistan koulu
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Filippov, A.V. (toim.): Venäjän historia 1945-2008. Opettajan kirja
(Istorija Rossii 1945-2008 gg. Kniga dlja utsitelja). Moskva,
Prosveshtsenije, 2008. 528 sivua.


Venäjän mahdin uskonvahvistusta
---------------------------------------------------------

Venäjän koululaitoksen käyttämään historian oppikirjaan liittyvä
opettajan opas ilmestyi vuonna 2008. Varsinainen oppikirja herätti
maailmalla runsaasti keskustelua venäläisten historiakuvasta.
Opettajanopasta on Venäjällä kritisoitu muun muassa siitä, ettei
siinä ole selvitelty metodista käsitteistöä. Venäjän keskushallinto,
jolla on ollut selkeä yhteys oppikirjojen antamaan Venäjä kuvaan, on
jonkin verran ottanut onkeensa aiemmasta kritiikistä, mutta vielä on
matkaa avoimeen historian oppikirjaan.


Tuoreen Venäjän historian toimitus työskenteli opetusministerinä
vaikuttaneen A. V. Filippovin johdolla. Tämän vuoksi federaation
johdon voi katsoa suoraan vaikuttaneen sen tekstiin. En ole saanut
käsiini edellistä painosta vuodelta 2006, mutta sen Venäjällä
ilmestynyttä kritiikkiä kyllä: Moskovan valtiollisen pedagogisen
instituutin tutkijat E.S. Galkina ja J.V. Kolinenko ovat arvioineet
uusia historianoppikirjoja ja opettajanohjeita vuoden 2007 lopulla.
He asettavat perustavan kysymyksen: Onko historia tiedettä vai
kansallis-valtiollinen myytti, vai kenties insinööri-instrumentti,
jolla vaikutetaan nousevaan polveen? Erityisen jyrkästi tekijät
arvostelevat A.V. Filippovin opettajanopasta Noveišaja
istorija Rossii 1945-2006 gg. Ennen muuta he kysyvät, miten tämä teos
voi toimia oppaana opettajille, kun siinä ei ole minkäänlaista
metodista käsitteistöä. Arvostelu muuttuu mielenkiintoiseksi, kun
muistaa, että presidentti Vladimir Putin suositteli juuri Filippovin
kirjaa puhuessaan historianopettajille Novo-Ogarjovossa kesäkuussa
2007. Venäjän ulkopuolella voidaan helposti yleistää tilanne
sellaiseksi, että Kremlin johdolla olisi jälleen tukahdutettu kaikki
keskustelu kansallisesta historiasta. Tällainen johtopäätös on
kuitenkin täysin liioiteltu jo historianopettajien ammattilehden
materiaalin perusteella. Gazeta.ru-verkkolehden kolumnisti Natalia
Gevorkjan oli sitä mieltä, että juuri tämän opettajan oppaan avulla
yritetään uudelleen turmella lasten sielut.

Kriitikoiden mielestä Filippov ei ole nähnyt aiemmassa kirjassaan
minkäänlaista pysähtyneisyyttä Bre?nevin kaudella, päinvastoin
huomattavaa taloudellista kasvua. Lehtiartikkelin tekijät eivät ole
löytäneet tekstistä minkäänlaista objektiivisuutta tai pohjaa
keskustelulle. Heidän mielestään se sisältää hyvin primitiivisiä
jaotteluja, kuten: Stalin - hyvä, Hruštšov - huono,
länsi - huono, Neuvostoliitto - hyvä. Lähdin tätä taustaa vasten
tarkastelemaan Filippovin kirjan uutta versiota.

Oppaan teksti on ladottu selkeästi siltä osin, että kirjaimet erottaa
toisistaan. Neuvostoaikana ne olivat niin peräkkäin, että
ulkomaalaisen oli vaikea lukea. Muutoin tätäkään urakkaa ei ole
pyritty helpottamaan selkeyttämällä kappalejakoa tai kuvittamalla,
vaan teksti kulkee yhtenä pötkönä, lyijyerämaana. Jo alku panee
haukkomaan henkeä: 'Neuvostoliitto ei ollut demokratia, mutta se oli
koko maailman miljoonille ihmisille paremman ja oikeudenmukaisemman
yhteiskunnan esimerkki.' Kirjaan ei ole kuitenkaan painettu laulua:
'Missä maassa viljakin kasvaa kaikkein nopeimmin? NEUVOSTOLIITOSSA!'
Ehkä Hermannin sosialististen nuorten kannattaisi lähettää joku
veteraanijäsenistään kirjantekijöiden avuksi. Tosin tekijät
tunnustavat sodanjälkeisen talouspulan ja sen, että kylmän sodan
oloissa ja Stalinin johdolla ei voinut olla puhetta demokraattisesta
rakentamisesta. Sorto ja painostus olivat vallanpitäjien tärkeimpiä
välineitä. Myös kyyditykset Siperiaan kerrotaan samoin kuin se, että
valtakunnan läntisiin osiin siirrettiin näiden tilalle yli kaksi
miljoonaa ihmistä. Stalinin loppuaikojen vainot, kuten
'kosmopolitismin' vastustaminen, Leningradin puoluejohdon
likvidoiminen ja juutalaisten lääkärien juttu tuodaan myös selvästi
esiin.

Miehitettyjen maiden kuten Puolan, Unkarin, Tšekkoslovakian ja
Bulgarian nimet on aivan oikein sijoitettu sitaattiotsikon
'Kansandemokratiat' alle. Paikallisten kommunistipuolueiden kerrotaan
pitäneen johtoa, toisinaan 'kansanrintamien' kärjessä. Sen sijaan
vaikuttaa kummalliselta, että niiden maiden, joiden sanotaan olleen
suuntautuneita muuhun kuin sosialismin rakentamiseen (esimerkiksi
Suomi), väitetään kuitenkin liittyneen SEV:n työhön
1960-1970-luvuilla. Tämä on vähintään riittämätön selitys. Suurvallan
asemaa ihailee toteamus, jonka mukaan Stalinin imperiumi oli
alueellisesti kaikkia menneisyyden euraasialaisia suurvaltoja
laajempi, mukaan luettuna Tšingis-kaanin valtakunta. Toki myös
muistutetaan A. Antonova-Ovsejenkon lauseesta, jonka mukaan Stalin oli
verinen tyranni. Sitten taas kehutaan teollistamista muistamatta
lainkaan Šumilovin todistusta siitä, että lukuun ottamatta
muutamia sota- ja avaruusteollisuuden tuotteita neuvostotekniikka jäi
sotaa edeltävälle tasolle. Kummalliselta vaikuttaa myös Neuvostoliiton
koulujärjestelmän sumeilematon ja perusteeton arviointi maailman
parhaaksi. Työttömyys hävisi kyllä, mutta mikä oli työn tuottavuus?
Sitä eivät mitkään mittarit kerro.

Novotšerkasskin leipämellakka 1962, jota ei neuvostoaikana
tunnustettu, on saanut oman lukunsa kirjaan. 112 henkilöä ammuttiin
ja heidän perheensä kyydittiin Siperiaan. Lisäksi vielä 9 sai
kuolemantuomion jälkeenpäin. Sen sijaan ulkopoliittisten tapahtumien
kohdalla tekijöiden tarkkuus on pettänyt pahemman kerran heidän
kertoessaan 1950-luvusta. Suora lainaus: 'Jos venäläiset olivat
salakavalia ja kunnioittivat pelkästään voimaa, miksi he sitten
omasta vapaasta tahdostaan sallivat Itävallan puolueettomuuden,
lähtivät Romaniasta sekä palauttivat Suomelle Hangon ja Kiinalle Port
Arthurin?' Hanko oli neuvostotukikohtana välirauhan ajan ja osan
jatkosotaa. Sen sijaan syksyn 1955 neuvotteluissa Suomelle
palautettiin Porkkala, joka oli vuokrattu jatkosodan päätyttyä 1944.
Ei silti, kehuihan Mihail Gorbatšov 1987 vieraillessaan
Tallinnassa kahdesti 'Neuvosto-Viron kaunista pääkaupunkia, Riikaa'.

Neuvostoliitto ei kertonut oppikirjoissaan siitä, että Boris
Pasternak ei saanut mennä hakemaan Nobeliaan romaanistaan Tohtori
?ivago, ja hänet erotettiin kirjailijaliitosta. Tuolloinen
puoluejohtaja Nikita Hruštšov ei kirjaa lukenut, eikä
Filippovin mukaan moni muukaan niistä, jotka kutsuivat itseään
'mielensä pahoittaneiksi lukijoiksi'. Maatalouden osalta kerrotaan
Hruštšovin maissikampanjasta, jonka mukaan tämä kasvi
kasvaisi napapiirilläkin. Sen sijaan ääretöntä hallaa maataloudelle
ja ympäristölle aiheuttanut Trofim Lysenko, jonka johdolla pantiin
leiriin ja teloitettiin tuhansia ansioituneita tiedemiehiä, jää
täysin tuntemattomaksi.

Kritiikistä onkeensa ottanut Filippov mainitsee pysähtyneisyyden nyt
laajasti omana lukunaan ja kertoo myös gerontokratiasta,
keskuskomitean vanhuudesta. Tekijä muistuttaa lyhytaikaisen johtajan,
Juri Andropovin lauseesta: 'Emme tunne yhteiskuntaa, jossa elämme.'
Tässäpä olisi oppia muutamille seuraajillekin. Unkarin ja
Tšekkoslovakian miehitykset tunnustetaan liberalisoinnin
lopettamiseksi, ja Helsingin ETY-kokousta kehutaan laajasti.
Erityisesti teksti mainitsee ihmisoikeudet ja perusvapaudet, joista
Neuvostoliitto ei todellisuudessa koskaan aikonutkaan pitää kiinni.
Tämä oli yksi alkusoitto sosialistisen järjestelmän rapautumisen
sinfoniassa.

Perestroikan, romahduksen, oligarkkien, ruplan kriisin ja
Tšetšenian sotien kautta kirja etenee nykypäivään.
Vaikka se tunnustaa ensimmäistä kertaa EU:n itsenäiseksi toimijaksi,
se edelleen runttaa Naton toiminnan Kosovon kriisissä, eikä näe
mitään väärää Serbian johtajan Slobodan Miloševi?in
toimeksiannosta tehdyssä Srebrenican joukkomurhassa. 'Venäjän eliitti
näki Naton toiminnan suorana uhkana Venäjän kansallisille
intresseille.' Heti perään kirja kuitenkin kertoo Naton huomattavasta
laajenemisesta itään, koska siihen liittyivät halukkaasti kaikki
entiset 'kansandemokratiat'. Lopuksi kirja kertoo 50 sivua (!)
'suvereenista demokratiasta' onnistumatta vakuuttamaan ulkomaalaista
lukijaansa maan demokraattisuudesta, mutta sellainen on venäläisten
oma halu.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/