[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: 080808 - From Russia With Love

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger  VTT
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Luukkanen, Arto: Georgian sota - Miten mahdottomasta tuli mahdollinen
. WSOY, Barrikaadi-sarja, 2008. 173 sivua.


080808 - From Russia With Love
---------------------------------------------------------

Arto Luukkanen on ensimmäisenä suomalaisena tutkijana julkaissut
kirjan Georgian sodasta elokuussa 2008 ja analysoinut sen opetuksia
Suomen turvallisuuspolitiikan kannalta. Luukkanen teki sen viidessä
kuukaudessa, 1970-luvun parhaan pamflettiperinteen mukaisesti. Hänen
kirjansa on taskukokoinen ja poleeminen, mutta kun Etelä-Kaukasian
konflikteista on julkaistu perusteellisempia tutkimuksia kovin vähän,
tämä kirja ansaitsee päätyä akateemisenkin kritiikin kohteeksi. Mitä
enemmän aikaa on kulunut ja Venäjän talousromahdus on entistä
selvempi sitä helpompi on yhtyä Luukkasen päätelmään, että sodan
suurimpia häviäjiä olivat Venäjän presidentti ja ulkopolitiikka.


Sotienjälkeisen ulkopolitiikan ja sen historian tutkimuksessa
korostettiin 'tosiasioiden tunnustamista' eli Suomen historian ja
geopoliittisen aseman sekä itäisen naapurimaamme tuntemista. Viime
vuosina suomalainen historiantutkimus on yritetty eurooppalaistaa ja
hollywoodisoida riisumalla Suomen erillisidentiteetti ja
rinnastamalla maamme vaikkapa Unkariin, Romaniaan ja Bulgariaan,
jotka kaikki olivat toisessa maailmansodassa Kolmannen valtakunnan
liittolaisia ja joutuivat sen jälkeen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.
Tällöin kuitenkin unohdetaan se tosiasia, että muissa maissa historian
käänteet ja kallistumiset eri suuntaan olivat huomattavasti jyrkempiä
kuin Suomessa, joka on aina luovinut loivemmin. Kun muualla
maailmassa on ikään kuin kaahailtu urheiluautoilla historian
kentillä, Suomessa on körötelty automaattivaihteilla, monen mielestä
tuskallisen pehmeästi, kauniimmin sanoen laillisuutta ja jatkuvuutta
korostaen. Suomessa on aina pelätty äkkinäisiä liikkeitä.

Toinen muoti-ilmiö on ollut Venäjän-tuntemuksen rapautuminen. Olipa
aiempien vuosikymmenien maineellemme katetta tai ei, nykyisin ei edes
häpeillä asiantuntemuksen puutetta, vaan pidetään kunnia-asiana
suhtautua Venäjään kuin mihin tahansa kauhtuneeseen suurvaltaan,
vaikkapa Ranskaan, Britanniaan tai jopa Yhdysvaltoihin - mutta
jostain syystä ei Weimarin tasavaltaan. Samalla kun Suomen historian
tutkimuksessa 1940-luvun alun Saksaa käytetään mörkönä, Venäjän
nykyisyyden tutkimuksessa 1930-luvun lopun Saksa on epäkorrekti
puheenaihe. Suomessa ei ole aina pelätty pelkoa.

Tähän taustaan nähden on ilahduttavaa, että nykytutkijoiden joukossa
elää myös tervettä geopoliittisen realismin tajua, joka tunnistaa
Suomen erityisen tarpeen tarkkailla Venäjän tapahtumia ja tulkita
niitä mieluummin yliherkästi kuin liian laiskasti. Arto Luukkanen on
aiemminkin herättänyt huomiota varoittelemalla Venäjän
turvallisuuspalvelujen vallasta, sekurokratiasta - eikä hän ole
monien harmiksi vähätellyt Suomen turvallisuuteen kohdistuvia
uhkakuvia. Siksi ei yllätä, että juuri Luukkanen on ensimmäisenä
suomalaisena tutkijana julkaissut kirjan Georgian sodasta elokuussa
2008 ('080808') ja analysoinut sen opetuksia Suomen
turvallisuuspolitiikan kannalta. Luukkanen ehti tehdä tämän viiden
kuukauden kuluessa, 1970-luvun parhaan pamflettiperinteen mukaisesti.
Hänen kirjansa on kirjaimellisesti taskukokoinen ja pitkälti
poleeminen, mutta kun Etelä-Kaukasian konflikteista on julkaistu
perusteellisempia tutkimuksia kovin vähän, tämä kirja ansaitsee
päätyä akateemisenkin kritiikin kohteeksi.

Arvostelussa on siis muistettava, että muutamassa kuukaudessa
tehdyltä pamfletilta ei voi vaatia samaa tasoa kuin opinnäytteiltä
tai vuosien ajan hiotuilta teoksilta. Olen itse toimittanut
tammikuussa 1995 vastaavanlaisen kirjan Tshetshenian sodasta, joten
ongelmat ovat tuttuja. Suuren yleisön valistamisen kannalta on
kuitenkin arvokasta, että pinnallisen sanomalehdistön ja tieteellisen
tutkimuksen väliin jäävä kuilu täytetään pika-analyyseillä ja
hätähuudoilla, joiden tarkoitus on herättää toimittajat, tutkijat,
virkamiehet ja poliittiset päättäjät.

Luukkaselle on annettava anteeksi kiireestä johtuvat kieli- ja
kirjoitusvirheet, joita löytyi 173 sivulta toista sataa, pahimmillaan
(s. 53 ja 119) enemmän kuin kolme samalta sivulta. Hieman
syvällisempiä virheitä on Keski-Aasian nimittäminen Keski-idäksi (s.
42 ja 139), jolla tarkoitetaan englanninkielessä Lähi-itää. Paikan-
ja henkilönnimien translitteraation horjuntaa on tällaisessa kirjassa
vaikea estää, mutta kiitosta ansaitsee Luukkasen selkokielisyys, joka
menee jopa niin pitkälle, että vierasperäinen 'diskurssi' tai
'retoriikka' on suomeksi (esim. nationalistista) 'puhuntaa' (s. 115
ja 156). Tämä oli ainakin minulle uudissana.

Georgian kansalliseepos 'Pantterintaljainen' (s. 55) on suomennettu
vuonna 1990, minkä olisi voinut mainita. Georgian ensimmäinen
vapailla vaaleilla valittu presidentti Zviad Gamsahurdia ei eronnut
yksipuolisesti IVY:stä (s. 74), koska Georgia ei siihen kuulunutkaan
ennen kuin vasta kaksi vuotta Gamsahurdian syrjäyttämisen jälkeen.
Georgian esimerkki 'Kaukasuksen muille pikkuvaltioille' (s. 119) on
varmasti Kremlin uhkakuvia, mutta suomalaisten lukijoiden toivoisi
muistavan, että toinen näistä 'pikkuvaltioista' on 8,7 miljoonan
asukkaan Azerbaidzhan.

Jos maailma muuttui vuonna 2001 'syyskuun 9.' (s. 157), eikä 11.
päivänä, niin se voi tietenkin olla kirjoittajan kaukokatseinen
kannanotto siihen, alkoiko terrorisminvastainen sota afgaanien
kansallissankarin Ahmedshah Masudin salamurhasta vai World Trade
Centerin luhistumisesta kaksi päivää myöhemmin.

Luukkasen mukaan sodan valmistelut alkoivat jo 31. heinäkuuta (s.
18). Hän ei ota suoranaisesti kantaa siihen, kumpi sodan aloitti
elokuun 7. tai 8. päivänä, vaikka julkisuudessa on esitetty useita
vakuuttavia todisteita siitä, että venäläisiä joukkoja keskitettiin
Etelä-Ossetiaan jo ennen uutisissa suuremman huomion saanutta
Georgian tykistökeskitystä. Luukkanen heittäytyy turhankin
puolueettomaksi: 'Kenelläkään ei ole varsinaista todistetta siitä,
että Venäjä olisi suunnitellut 080808-kriisin etukäteen.' (s. 105) -
Mikä voisikaan olla sellainen varsinainen todiste, mahtaisiko kelvata
edes jokin Venäjän johdon allekirjoittama hyökkäyssuunnitelma?
Valitettavasti FSB ei vuoda kuin CIA tai sen piiristä vuodatettuihin
tietoihin ei suhtauduta maailman valtamediassa yhtä vakavasti.
Luukkanen ei edes mainitse Etelä-Ossetian vastapresidenttiä Dmitri
Sanakojevia, joka yritettiin murhata jo heinäkuun 3. päivänä
(http://en.wikipedia.org/wiki/Dmitry_Sanakoyev) ja katosi sen jälkeen
merkillisesti julkisuudesta.

Kun on haluttu nähdä eteläossetialaiset aidosti itsenäisyyttä
tavoittelevana yhtenäisenä kansakuntana, voisi joku vihdoin
selvittää, mitä kuuluu alueen separatistihallinnon tärkeimmälle
vastustajalle! Totuushan on, että eteläossetialaisten ja abhaasien
nimissä esiintyvät separatistit ovat aivan yhtä aitoja kuin Otto
Wille Kuusinen karjalaisten heimon vapaustaistelijana! Luukkanen ei
myöskään retostele Venäjän pääministerin Vladimir Putinin puheilla
2000 osseetin 'kansanmurhasta' ja Etelä-Ossetiassa tavatusta 'CIA:n
agentista' Michael Lee Whitesta
(http://en.wikipedia.org/wiki/Michael_Lee_White), vaikka nämä Venäjän
sotapropagandan säälittävät pohjanoteeraukset voisivat antaa aihetta
mielenterveysanalyyseihin. Jostain syystä cocktail-kutsuilla on
kuitenkin todennäköisempää kuulla smalltalkia ja vinoilua Irakin
joukkotuhoaseista. Venäjän johtajien aivoitukset oletetaan aina
välttämättä hyväntahtoisemmiksi ja rationaalisemmiksi kuin
Yhdysvaltain tai Georgian presidenttien, joita on ollut tapana
epäillä vähintäänkin arvaamattomiksi. Täsmälleen sama syytös, johon
läntinenkin media lankesi Gamsahurdian suhteen, toistettiin 17 vuotta
myöhemmin arkailematta Mihail Saakashvilin kohdalla. Mutta entäpä jos
se onkin naapurimme, jonka maailmankuva etääntyy arkitodellisuudesta?
Hyytyykö hymy, jos puhe siirtyisikin Yhdysvaltain varapresidentin
haulikkoammunnasta Venäjän pääministerin tiikerinmetsästykseen?

Vaikka Luukkasen kirja ei tuo uutta tietoa Georgian sodan taustojen
selvittelyyn, se seuraa tarkkaavaisesti suomalaisen keskustelun
etenemistä. Aloite oli Aleksanteri-instituutin tutkijoilla, jotka
kiirehtivät julkisuudessa ymmärtämään Venäjää, ja vasta julkisen
keskustelun loppuvaiheessa julkaistiin professori Soile
Nystén-Haaralan tasapuolisempi artikkeli (s. 90 ja 94). Sitten
keskustelu tyrehtyikin, eikä kukaan odota Venäjän opposition
luentovierailuja tai Boris Berezovskin tuottaman dokumenttielokuvan
palkitsemista. Georgian sota halutaan unohtaa. Olisi mielenkiintoista
tietää, johtuuko tämä näkökulmien tarjonnasta vai valtamedian
harjoittamasta toimituspolitiikasta, joko tietoisesta sensuurista tai
aiemmista Kaukasian konflikteista opitusta tavasta valikoida
'asiantuntijoita' kommentoimaan Venäjän väkivaltaista käyttäytymistä
raja-alueillaan. Onko Venäjällä kenties Suomessa oma
vaikutusvaltainen lobbynsa (Georgian kaltaisella kaukaisella
valtiolla sitä ei taatusti ole) vai kuuluuko suomalaisen median
luontaisiin reaktioihin tabujen kunnioitus - nallea, otsoa, kontiota
tai mesikämmentä ei saa manata, vaan täytyy hillitä paniikkimielialaa
ja teeskennellä, että kaikki on hyvin, eikä meillä ole haasteen
poikastakaan millään ilmansuunnalla?

Hyssyttely ei ole valitettavasti pelkästään suomalainen ilmiö, mutta
Suomen sijainnista, koosta ja karvaista kokemuksista johtuva
kansallinen itsesäilytysvaisto edellyttäisi, että edes
turvallisuuspoliittista selontekoa luottamuksellisemmissa yhteyksissä
Georgian sotaa analysoidaan siitä huolimatta, että siitä on vaikea
saada mukavia opetuksia.

Mitä enemmän aikaa on kulunut ja kiistattomammin on nähtävissä
Venäjän talousromahdus (s. 132-134), sitä helpompi on yhtyä Luukkasen
päätelmään, että sodan suurimpia häviäjiä olivat Venäjän presidentti
Dmitri Medvedev (s. 111) ja ulkopolitiikka, kun 'Venäjä pilasi sen
hyvän tahdon, jota...kampanja Kosovon tunnustamista vastaan oli
herättänyt kolmannessa maailmassa' (s. 104). Varsinkin kaikenlaista
separatismia periaatteesta kammoksuva Kiina ja jopa monet Venäjän
IVY-liittolaiset kiusaantuivat Etelä-Ossetian ja Abhasian
itsenäisyyden tunnustamisesta. Jos Venäjän tarkoitus oli rinnastaa
suojattinsa Kosovoon, se on häviöllä äänin 54-2, minkä ei luulisi
olevan erityinen ylpeyden aihe Venäjän diplomatialle. Luukkanen
olettaa Venäjän protektoraattien kansainväliseen tunnustamiseen
tulevaisuudessa (s. 159), mutta samassa jonossa ovat myös
Transnistria, Karabah, Somalimaa, Pohjois-Kypros ja Taiwan. Kumman -
Yhdysvaltain vai Venäjän - kaveripiiriin kuuluvat ne maat, jotka ovat
tähän saakka hillinneet separatismin laillistamista ja vedonneet
status quon säilyttämiseen? Venäjän voimapolitiikka on tuonut lyhyen
aikavälin menestystä Keski-Aasian öljy- ja maakaasukaupoissa (s.
147), mutta sen hintana voi lopulta olla entisten
neuvostotasavaltojen hakeutuminen mieluummin Kiinan suojelukseen heti
sopivan tilaisuuden tullen.

Toisaalta Luukkanen selostaa kirjansa lopussa mielenkiintoisesti
Venäjän sekurokratian sisäistä valtapeliä ja arvelee Medvedevin
ansainneen armeijan tuen ja siitä poliittista pääomaa (s. 142). Jos
jotain uskaltaisi ennustaa, niin ehkä kannattaisi korottaa Putinin
helikopterimatkojen vakuutusmaksuja?

Luukkanen on ymmärrettävästi vahvimmillaan nimenomaan Venäjän sisä-
ja lähialuepolitiikan asiantuntijana. Epävarmemmaksi hän tulee
suurvaltapolitiikan kuvioissa, joihin George W. Bushin tai
Condoleezza Ricen muistelmat voivat aikanaan avata aivan uusia
näkymiä. On kerta kaikkiaan ennenaikaista arvailla, mitä Yhdysvallat
mahdollisesti odotti, lupasi ja esti asettuessaan yllättävän
varovaisesti Georgian tueksi. Sekä Bushin että Ricen tiedetään
opiskelleen Harry Trumanin elämäkertaa. Truman oli
presidenttikautensa lopulla aivan yhtä epäsuosittu kuin Bush, mutta
nauttii nykyisin jo melkoista arvostusta. Valitettavasti tutkimus ei
ole vieläkään paljastanut, miten Truman hoiti kulissien takana
'kylmän sodan' alkajaiseksikin tulkitun Azerbaidzhanin kriisin
maaliskuussa 1946. Berliinin ilmasilta tunnetaan paremmin, mutta niin
pitkälle ei Georgiassa vielä menty, että amerikkalaiset panssarit
olisivat ajaneet Tbilisin porteille venäläisiä vastaan. Vuosien
1946-1950 historiasta on kuitenkin tullut pitkästä aikaa suosittu
tutkimuskohde ja samaa voisi pian ennustaa vuosien 1938-1939
tutkimukselle.

Jo 70 vuotta sitten opittiin, että alemmuuskompleksista toipuvan
suurvallan johtajan henkilökohtainen vakaumus ja poliittinen
aggressiivisuus voi laantua puoleksi vuodeksi, mutta ei pysyvästi
pelkällä diplomaattisella painostuksella. Varsinkin naapurien olisi
houkkamaista luottaa 'rauhaan meidän ajallemme' tai ripeään
kansainväliseen apuun tarpeen vaatiessa. Ilmeiset historialliset
yhtymäkohdat on kuitenkin haluttu suomalaisessa
turvallisuuspoliittisessa puhunnassa sivuuttaa liian pelottavina.
Myös Luukkanen varoo ajattelemasta ääneen 'of the unthinkable' ja
tyytyy ehdottamaan Suomelle aloitteellisuutta Euroopan unionin ja
Venäjän välisessä vuoropuhelussa (s. 160-161), muistuttaen 1970-luvun
lempeästä ETYK-projektista (s. 162). Toiveena on, että tämä jotenkin
hälventäisi venäläistä sielunelämää riivaavat vainoharhaiset
uhkakuvat ja mahdollistaisi demokraattisen vallankumouksen (s. 163).
Näin toki sopiikin toivoa, mutta pahimman varalta Luukkanen
muistuttaa yllättävien provokaatioiden vaarasta (s. 164-165). Ikävä
kyllä niihinkin täytyy varautua.

Kirjansa takakannen yhteenvedossa Luukkanen tuomitsee Venäjän
näytösluonteisen sodan aloittajaksi: 'Rappioitunut suurvalta päätti
Georgiassa lopettaa lännen laajenemisen kohti sen ydinalueita.'
Samalla hän kuitenkin kaartaa viime hetkillä toiveajatteluun:
'Maanosan vakauden nimissä Venäjä voidaan saada sisäistämään
demokraattiset arvot samalla tavalla kuin Neuvostoliiton piti
tunnustaa ihmisoikeudet Euroopan jaon hintana.' Kannattaa kuitenkin
lukea enemmän kuin takakansi ja muistaa historiasta myös, kuinka
vähän Leonid Brezhnev sisäisti ihmisoikeuksia vuoden 1975 Helsingin
huippukokouksen jälkeisinä pitkinä vuosina, jotka olivat tuskallisia
miljoonille neuvostokansalaisille, puolalaisille, afgaaneille,
kambodzhalaisille ja muille. Ehkä kommunismin romahduksen historia
oli kuitenkin onnekas oikku, eikä taitavasti ohjattu seuraus
suomalaisesta idänpolitiikasta - vai olisiko sama 'Helsingin henki'
tepsinyt myös Münchenissä?

Luukkanen tarttui arkaan aiheeseen oikeaan aikaan ja johdattelee
keskustelua rohkeasti, mutta silti hänkin kohtelee Venäjää kovin
hellästi ja huomaavaisesti. Vaarana on, että kun varsinkin
keskieurooppalaiset kirjamarkkinat pursuavat apokalyptisiä
ennustuksia länsimaille, tuomion julistamista Israelille ja
mielikuvituksellisia salaliittoteorioita islamistisesta
terrorismista, Luukkasen hillitty analyysi kohtalokkaasta Pekingin
olympialaisten avajaispäivästä vaipuu yleisen poliittisen apatian ja
itsepetoksen tuudittamaan unohdukseen. Jos Luukkasen pamfletti
vaietaan tai tuomitaan liian hätkähdyttäväksi ja peräti
venäläisvastaiseksi, niin silloin on syytä vielä suurempaan huoleen.
Vaikka ei riennettäisikään barrikadeille Venäjää vastaan, nyt
kannattaisi olla valppaampi kuin moneen vuosikymmeneen.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/