[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Hyvä kirja pahasta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Satu Lidman  FT, oikeus- ja rikoshistorian dosentti
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Lauerma, Hannu: Pahuuden anatomia. Pahuus, hulluus, poikkeavuus.
Edita, 2009. 240 sivua.


Hyvä kirja pahasta
---------------------------------------------------------

Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri Hannu Lauerma
yhdistää ja popularisoi kirjassaan  onnistuneesti muun muassa
sosiologian, kriminologian, historian ja psykologian selityksiä
väkivallan ja rikollisuuden syille. Miten tieto perimän ja ympäristön
vaikutuksista voisi parhaiten auttaa ennaltaehkäisemään rikollisuutta?


Väkivalta on aihe, joka on jatkuvasti esillä rikosuutisten,
kirjallisuuden, elokuvien ja pelien saaman mediahuomion vuoksi.
Isänpäivää ja joulua edeltävät mainoskampanjat tarjoilevat mehukkaita
murhia kansien välissä ja televisiosarjoista huomattava osa käsittelee
henkirikostutkintoja esitellen yksityiskohtaisesti rikoksien lukuisia
eri tekotapoja. Osaltaan tätä kiinnostusta selittää puhdas skandaalin
vetovoima, tirkistelynhalu sekä kyky mieltää fiktiivinen väkivalta
viihteeksi. Toisaalta taustalla lienee pelko pahan kohdistumisesta
omaan elämään ja helpotus siitä, että näin ei ole tapahtunut, ehkä
myös sääli uhreja kohtaan ja halu auttaa heitä.

Ihmisellä tuntuu olevan sisään rakennettu tarve yrittää ymmärtää
psyyken rakenteita ja tätä kautta edes jollakin tavalla koettaa
käsitellä ja mieltää lajitoveriensa joskus mitä hirveimpiä tekoja.
Pahuus kiinnostaa. Aiheen loputon tonkiminen ilman välineitä
käsitellä sitä ei kuitenkaan liene ihmiselle hyväksi.
Sulattelemattomina sekä viihteen että uutisten väkivaltaiset kuvat ja
kertomukset turruttavat ja ohjaavat sulkemaan silmät tosielämässä
kohtaamaltamme väkivallalta.

Analyyttinen lähestymistapa, jossa pyritään ymmärtämään
väkivallantekojen taustalla vaikuttavia syitä, voi kuitenkin olla
alku niiden ennaltaehkäisyssä. Väkivaltaan liittyvät kysymykset
tuottavatkin runsaasti tieteellisiä tutkimuksia muun muassa
sosiologian, kriminologian, kasvatustieteen, historian, psykiatrian
ja psykologiankin puolella, mutta tämä tieto ei kulkeudu suuren
yleisön kirjahyllyihin. Siksi on hyvä, että dosentti, lääketieteen
tohtori ja psykiatri Hannu Lauerma onnistuneesti yhdistää ja
popularisoi kirjassaan monien eri tieteenalojen tuloksia.

 

Käsitteiden käsittelystä

Lauerman mukaan pahuuden käsite on ollut pitkään pannassa, mutta
palannut tieteelliseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kuitenkaan
uutisointi ja julkisuus eivät anna kokonaiskuvaa sen luonteesta tai
esiintyvyydestä, vaan useimmiten enemmänkin vinouttavat
perspektiivimme: esimerkiksi mielikuva väkivallantekijästä pimeissä
pusikoissa hiipivänä mielipuolena korostuu, vaikka tosiasiassa
tämänkaltainen rikollisuus on marginaalista.

Ajatus nykypäivän väkivaltaisuudesta onkin harhaa, jota ylläpitävät
ilmoituskynnyksen, puuttumisen ja uutisoinnin muutokset. Tilastojen
perusteella syntyy usein mielikuva väkivallan lisääntymisestä, kun
tosiasiassa lähinnä turvattomuuden kokemus on kasvanut. On hyvä
muistaa, että todennäköisyys kuolla liikenteessä on Suomessa
kolminkertainen verrattuna riskiin tulla tapetuksi.
Väkivaltatilastojen yleismaailmallinen vertailtavuus on myös
kyseenalaista, sillä esimerkiksi ilmoitusherkkyys ja rikosnimikkeet
vaihtelevat kulttuurista ja aikakaudesta riippuen.

Kirjassaan Lauerma pyrkii monipuolistamaan käsitystämme 'pahuudesta'
ja sen syistä. Mukaan ovat mahtuneet useat näkökulmat, kuten
terrorismi, sota-aikojen jännitteet ja uskonlahkot. On hyvä, että
lahkoja on tutkittu etupäässä suomalaisten esimerkkien avulla (mm.
åkerblomilaisuus, heinoslaisuus, korpelalaisuus), sillä nämä jäävät
yleensä 'suuren maailman' uskonnollisten fanaatikkojen ja kulttien
varjoon. Osansa saavat myös kuuluisat murhaajat (Jack the Ripper,
Aileen Wuornos) ja viime vuosien suomalaiset tragediat (Myyrmannin
pommi, koulusurmat). Monipuolisuudessaan sisältö on antoisa, mutta
käsittelytapa osin ongelmallinen.

Ensinnäkin kirjan luvataan olevan synteesi tieteellisestä tiedosta ja
omasta ammattikokemuksesta. Lauerma on tehnyt muun muassa
seksuaalimurhaajien ja muiden vakaviin väkivaltarikoksiin
syyllistyneiden mielentilatutkimuksia ja tapaa työssään myös
rangaistuksensa loppuun suorittaneita, yhteiskuntakelpoisiksi
kuntoutuneita henkilöitä. Koulutuksensa ja työnsä puolesta hän siis
todella on eräänlainen 'pahan asiantuntija', joten on yllättävää,
ettei näitä tarinoita todellisista rikollisista käsitellä kirjassa
kuin muutamia.

Kannessa komeilee J.H. Fuselin 1700-luvun lopussa maalaama symbolinen
klassikko 'The Nightmare', jossa kulmiaan miettivästi kurtistava piru
istuu eroottiseen asentoon nukahtaneen naisen päällä. Valinta on
hyvä, sillä kuva herättää runsaasti ajatuksia ihmisen psyyken
rakenteesta ja tämän  kulttuurisista selityksistä, mutta lukija jää 
kaipaamaan näiden tuomista tekstin tasolle. Myös hakusanojen
puuttuminen on harmillista.

Suurin puute liittyy kuitenkin otsikon ja sisällön suhteeseen. Kirjan
nimi lupaa nähdäkseni analyysiä, pahuuden käsitteen ja sisältöjen
pilkkomista osiin ja näiden yksityiskohtaista tarkastelua ja
vertailua toisiinsa. Alaotsikko herättää kysymyksiä, kuten ovatko
hullut ja poikkeavat pahoja, onko pahuus poikkeavaa ja hullua, vai
kenties normaalia ja yleistä? Ikävä kyllä näihin raflaaviin
käsitteisiin latautuneet odotukset eivät täysin täyty kirjaa
lukiessa. Kun 'pahaa' ei selvästi määritellä, voi lukija tehdä sen
johtopäätöksen, että kaikki mainittu on sitä - tai sitten ei.
Uskonlahkoista esitetään yksityiskohtaisen tarkka taulukkoanalyysi,
mutta olisiko jotakin vastaava voinut kehittää työvälineeksi
'pahuutta' lähestyttäessä?

Itse asiassa sanat pahuus, hulluus ja poikkeavuus esiintyvät kirjassa
vain muutamissa kohdissa. Sen sijaan termiä väkivalta käytetään
paljon, ja lisäksi puhutaan muun muassa terrorismista,
huumausaineiden väärinkäytöstä, mielenhäiriöistä ja uskonnolla
manipuloinnista. Toki nämä asiat usein kietoutuvat toisiinsa ja ovat
monessa mielessä 'pahoja', mutta näistä kytköksistä olisi voinut
kirjoittaa enemmän nimenomaan pahuuden käsitettä käyttäen. On
valitettavaa, että analyysi monin paikoin jää rivien väliin tai
lukijan tehtäväksi.

 

'Aggression suhteen matka ihmisestä silakkaan on lyhyt'

Hannu Lauerman jouheva ja mukaansatempaava kirjoitustyyli kuljettaa
lukijaa luontevasti aikakausista ja kulttuureista toisiin, vaikka
paikoitellen eksytään turhan pitkiin historiikkeihin, joiden
perimmäinen tarkoitus jää hieman hämäräksi. Runsaat yksityiskohdat
liittyvät kuitenkin sulavasti kokonaisuuteen, jossa hengissä
selviytymisestään huolehtivan villi-ihmisen lisääntymis- ja
metsästysvietillä on yhteys nykypäivän väkivaltaan.

Lauerma ei pelkää biologisia selityksiä väkivallalle, hyväksikäytölle
ja mielenhäiriöille. Kirjan pääteesi näyttää olevan, että ihminen on
osa luontoa ja ihmisen harjoittama väkivalta on ymmärrettävä pitkälti
tästä näkökulmasta. Käytöstämme säätelevät hormonit, selviytymis- ja
suvunjatkamisvietit ja kilpailu elintilasta, sekä tunteet, joihin
myös aggressiot kuuluvat. Vertaukset eläinmaailmaan, esimerkiksi
kirjolohen aggressioon ja suden nöyryyteen, ovat avartavia. Ihmiselle
lajitoverin hengen riistäminenkin on tietyissä rajoissa luonnollista
ja väistämätöntä, koska 'biologiamme ja kulttuurimme perustuu
tappamisen mahdollisuudelle' (s.43). Tämä ei silti tee väkivallasta
hyväksyttävää.

Esimerkkeinä biologian merkityksestä väkivallan syiden ymmärtämisessä
mainitaan muun muassa sosiaalistumista vaikeuttava
tarkkaavaisuushäiriö ADHD, joka tilastojen mukaan kymmenkertaistaa
riskin joutua vankilaan. Myös poikkeava ruumiinrakenne altistaa
asosiaaliseen käytökseen, koska se johtaa usein ympäristön
hyljeksintään. Viittaukset unihäiriöihin ja aivokuoren kehittymiseen
sekä sikiöaikaisiin testosteronipitoisuuksiin ja stressihormoni
kortisolin eritykseen väkivaltataipumuksiin altistavan psykopatian
suhteen ovat erittäin mielenkiintoisia.

Yksi tärkeä näkökulma liittyy seksuaalirikollisuuteen. Vaikka näissä
teoissa yleensä nähdään enemmän väkivaltaa kuin seksuaaliviettiä, on
testosteronipitoisuuksien vähentämisellä todistetusti suotuisa
vaikutus. Keinot seksuaalirikollisten taltuttamisessa ovat
vaihdelleet aikakausien osaamisen ja ymmärryksen mukaan: 1950-luvun
Suomessa heitä vielä kastroitiin, 1960-luvulla tuli
syproteroniasetaatti, ja uusin keino hillitä seksuaaliviettiä on
aivojen pohjan ja aivolisäkkeen kemiallinen säätely.

Ajankohtaisen ja tärkeän teeman muodostaa aivojen molekyylien
toiminnan ja väkivaltaisen käyttäytymisen yhteydet. Asiaa tutkitaan
muun muassa toksisen psykoosin sekä yleisemmin huumausaineiden,
lääkkeiden ja mielenterveysongelmien suhteiden kautta. 'Ahdistus,
samoin kuin kipukin, voi kyllä olla lamaava häiriötila, mutta eräissä
tilanteissa se on sopeutumisen kannalta välttämätön signaali siitä,
että johonkin muuhun tulee pyrkiä', Lauerma kirjoittaa (s. 99). Jos
asosiaalisen käytöksen ja väkivallan laukaissut paha olo siis
turrutetaan kemiallisesti, hoidetaan vain oireita, ei ihmistä.

Kirjassaan Lauerma kyseenalaistaa myytin naisen väkivallattomuudesta,
kuten nykyään kuuluu tehdä, mutta kokonaisuus painottuu
miestekijöihin. Rikostilastot huomioon ottaen tämä onkin aivan
oikein. Evoluutiolla selittyy myös miehen suurempi aggressiivisuus:
naisia ei voi tuhlata tappamalla, koska heidän täytyy synnyttää ja
huolehtia jälkeläisistä. Lapsien hoitaminen kehittää naisessa
empaattisuutta eikä hän yhtä herkästi reagoi fyysisellä väkivallalla.
Ehkäpä osallistuvan isyyden tukeminen olisi yksi reitti kohti
väkivallattomampaa yhteiskuntaa.

Lauerma tekee tärkeän alleviivauksen korostaessaan, että aggressiot
eivät ole negatiivinen, vaan pikemminkin neutraali asia, silloin kun
niihin motivoi esimerkiksi hengissä selviytyminen. Raakuus sen sijaan
ei ole eläimellistä, kuten usein sanotaan, vaan järjestelmälliset
vainot, kidutukset ja muut vastaavat kauheudet ovat nimenomaan
ihmisen toimintaa. Ns. kulttuurinen kehitys, kuten suurien
säveltäjien ja runoilijoiden saavutukset, eivät estä samaa
'sivistynyttä' kansaa samana aikakautena syyllistymästä mitä
hirveimpiin tekoihin. Raja oikeutetun ja rikollisen tappamisen
välillä on kuitenkin horjuva ja aggressiivisesta, keinoja
kaihtamattomasta uroksesta tulee usein hyväksytty lauman johtaja
ihmisenkin maailmassa.

 

Pahuus, kasvatus ja ihmiselämä

Jos kerran aggressiot ovat ihmiseen sisään rakennettua biologiaa,
voiko väkivaltaiseen käyttäytymiseen ylipäätän vaikuttaa? Kyllä voi.
Sitä paitsi 'geenitaakan' lisäksi asosiaaliseen käytökseen altistavat
tietenkin myös sosiaaliset tekijät, siis kasvuympäristön ja elämän
monet epäsuotuisuudet.

On oleellista ymmärtää, ettei väkivalta itsessään ole opittua, mutta
aggression suuntaaminen ja hallitseminen sen sijaan ovat. Kaikki
kaksivuotiaat ovat 'väkivaltaisia', mutta niin yksilön kuin
kulttuurienkin kehitystehtävänä on oppia hallitsemaan impulssejaan ja
kehittää vaihtoehtoisia reagointitapoja. Tässä asenteilla, arvoilla ja
perinteillä on merkittävä ohjaava rooli. Väkivaltaa voidaan lievittää
ja siihen altistumista vähentää tukemalla yksilön tervettä kasvua ja
ehkäisemällä syrjäytymistä - siis sosiaali-, koulutus- ja
työmarkkinapolitiikalla.

Väkivallan näkeminen ja kokeminen lapsuusvaiheessa, ruumiillinen
kuritus ja henkinen manipulointi osana kasvatusta, kasvuympäristön
seksuaalikielteisyys ja rakkaudeton lapsuus lisäävät merkittävästi
todennäköisyyttä väkivaltaiseen käytökseen aikuisena. Myös
apinakokeet ovat osoittaneet tunnekontaktien puuttumisen emoon
lisäävän pennun alttiutta omaksua väkivaltainen toimintamalli. Sen
sijaan myötäkärsimyksen puute ja tunnekylmyys, jotka mahdollistavat
psykopaattisen käytöksen, ovat suurelta osin geneettisesti
määräytyviä, mutta tähänkin voidaan jossain määrin vaikuttaa
suotuisalla kasvuympäristöllä sekä aikuisiän terapialla.

Väkivaltaista ja asosiaalista käytöstä selitetään usein ns.
asenneongelmilla. Tällainen halveksiva ja piittaamaton suhtautuminen
sääntöihin, joka usein johtaa niiden rikkomiseen, voi tosiasiassa
johtua suorituskyvyn heikkoudesta. Muistin ja keskittymisen
häiriöiden taustalla voivat olla neurokognitiiviset ongelmat (mm.
luki- ja kirjoitusvaikeudet), persoonallisuushäiriöt tai
päihderiippuvuus ja suonensisäisten huumeiden käyttöön liittyvät
virustartunnat, jotka ovat vangeilla erittäin yleisiä. Nämä ovat
asioita, joihin yhteiskunta voi halutessaan vaikuttaa ja siten
ennaltaehkäistä rikollisuutta.

Varsinaisia mielisairauksia Suomen vangeilla on samassa määrin kuin
muullakin väestöllä ja henkirikollisista mielisairaita on noin 10%.
Sen sijaan 80% veriteoista tehdään humalassa. Vaikka viime aikoina on
puhuttu paljon suomalaisten humalaväkivaltaan altistavista geeneistä,
ei kyse ole mistään vääjäämättömyydestä, itsekseen raiteillaan
puksuttavasta junasta, jonka suuntaa emme voisi kääntää. Lauerma
toteaakin, että 'henkirikos on yleensä monen osatekijän
yhteisvaikutuksesta syntyvä tragedia'.

Jos haluamme ymmärtää, auttaa ja ehkäistä väkivaltaa, meidän on
hyväksyttävä, että pahuuden mahdollisuus on jokaisen ihmisen
biologiassa. Onneksi ihminen on kuitenkin moniulotteinen: yhdessä
henkilössä voi olla sadismia, vihaa ja väkivaltaa, mutta hänestä
voidaan toivoa löytyvän myös aitoa välittämistä ja rakkautta.
Yhteiskunnan tulisi pyrkiä tukemaan ja rakentamaan jälkimmäisiä.
Takakannen kysymys: 'Paha, hullu vai vain poikkeava?' jää edelleen
avoimeksi, mutta lukija voi aloittaa pohtimalla omaa käytöstään ja
tunteitaan stressi- ja kriisitilanteissa.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/