[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Menetettyjen aikojen ääniä: Maurizio Bettinin tutkimus antiikin maailman äänimaailmasta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
S. Hautala  Dr., tutkija, Università di Siena
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Bettini, Maurizio: Voci. Antropologia sonora del mondo antico.
Einaudi, 2008. 309 sivua.


Menetettyjen aikojen ääniä: Maurizio Bettinin tutkimus antiikin
maailman äänimaailmasta
---------------------------------------------------------

Sienan yliopiston professori Maurizio Bettinin pyrkimys saada
kuolleilla kielillä kirjoitetut tekstit välittämään meille antiikin
äänimaailmaa, fonosfääriä, erottamattomana osana jokapäiväistä
elämää, on kunnianhimoinen hanke. Tutkimus yhdistää erilaisia
lähestymistapoja: antropologista metodia kirjassa täydentävät
filologinen ja lingvistinen analyysi. Ennen kaikkia kyseessä on
erittäin oppinut ja ainutlaatuinen tutkimus, rikas joka
yksityiskohdaltaan ja sivultaan.


Luennoidessaan kymmenisen vuotta sitten Oulun yliopistossa professori
Juha Pentikäinen kertoi, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
Kansanrunoudenarkistossa on hyllymetreittäin nauhoja, joissa ihmiset
matkivat luonnon ääniä: tuulta, vettä ja eläinten ääntelyä. Kukaan
tutkija ei tuntunut olevan kiinnostunut näistä vuosikymmeniä arkiston
kätköissä olleista aarteista. Muistan hyvin hämmentyneen hiljaisuuden
luentosalissa ja voimattomuuden tunteen sellaisen ilmiön edessä:
Pentikäinen kertoi, että nämä äänitteet ovat kaikki mitä meillä on
jäljellä, ne ovat ilman kontekstia, ilman mitään dokumentointia,
ainoastaan luontoa imitoivia inhimillisiä ääniä. Miten selittää ne,
miten ymmärtää niiden tarkoitus?

Maurizio Bettinin ajatus kirjoittaa antiikin maailman sonorisesta
antropologiasta kuulosta erittäin rohkealta. Vaikka antiikin maailma
menetettiin jo kaksi tuhatta vuotta sitten, olemme onnekkaita
Pentikäisen kuvaamaan tilanteeseen verrattuna. Meillä on nimittäin
paljon tekstejä ja aineellisia todisteita, jotka auttavat
rekonstruoimaan kontekstin. Kuten Kansanrunoudenarkistossa olevien
nauhojen tapauksessa, myös tässä käytettävissämme ovat
rekisteröinnit, vaikka niissäkin on tietysti laadullisia eroja.
Bettinin hanke saada kuolleilla kielillä kirjoitetut tekstit
välittämään meille antiikin äänimaailmaa, fonosfääriä,
erottamattomana osana jokapäiväistä elämää, yhdistää erilaisia
lähestymistapoja - antropologista metodia kirjassa täydentävät
filologinen ja lingvistinen analyysi. Ennen kaikkia kyseessä on
erittäin oppinut teos, rikas joka yksityiskohdaltaan ja sivultaan.

Muutama sana ensin teoksen kirjoittajasta. Maurizio Bettini on Sienan
yliopiston klassillisen filologian professori, joka on tutkinut
laajalti antiikin kulttuuria, sen arkaaista mytologiaa, runouden
metriikkaa, sanojen etymologiaa, roomalaista yhteiskuntaa, perhettä
sekä sukujärjestelmää. Vuonna 1986 hän perusti Sienan yliopistoon
'Antiikin maailma ja antropologia'-nimisen tutkimuskeskuksen, jonka
johtajana hän on toiminut siitä lähtien. Keskus edistää tieteellistä
yhteistyötä klassillisen antiikin tutkijoiden ja antropologien
välillä. Se kehittää näiden kahden tieteenhaaran välistä tutkimusta,
jonka päämääränä on tehdä näkyviksi jatkuvuuden ja muutoksen aspektit
antiikin ja modernin maailman välillä.

Tutkiessaan antiikista säilyneitä luetteloita, jotka sisälsivät
kuvauksia eri eläinten, lintujen ja hyönteisten äänteistä, Bettini
paljastaa parhaiten antropologisen lähestymistapansa. Kuvaukset ovat
hyvin spesifejä: esimerkiksi kuvatessaan kuohitsemattoman urossian,
siis karjun, ääntelyä, roomalaiset eivät verranneet sitä röhkimiseen,
vaan käyttivät siitä erityistä verbiä: quiritat. Tämän verbin
etymologia, kuten Bettini osoittaa, johtuu quirites -sanaan, joka
merkitsi kansalaisia. Quiritare tarkoittaa kirjaimellisesti huutaa
'Kansalaiset! Kansalaiset!', eli vetoamista kansaan. Jos ajattelemme,
että uhkaavassa tilanteessa Rooman kansalainen vetosi näin kansaan,
miksi sian ääntelyä kuvattiin tällä verbillä? Sinällään roomalaisen
kansalaisen ja sian rinnastus, jota tämä verbi todistaa, raottaa
uuden näkökulman roomalaiseen kulttuuriin, eräänlaisen ikkunan,
kuten, Bettini asian ilmaisee. Se avaa mahdollisuuden päästä käsiksi
antiikin roomalaisten tapaan käsittää eläinmaailmaa heidän omien
symbolisten malliensa mukaisesti, ja irrottaa tutkijan modernista
tavasta teoretisoida ja kategorisoida luonnon ilmiöitä. Miksi karju
tuntee itsensä uhatuksi, miksi se huutaa apua? Ilmeisesti veistä
peläten, Bettini havainnollistaa käyttäen useita roomalaisesta
kirjallisuudesta peräisin olevien esimerkkejä. On mielenkiintoista,
että kun karjua on verrattu symbolisesti ihmiseen, karhun ääntelyä on
latinan kielessä kuvattu verbillä saevire, joka tarkoittaa
kirjaimellisesti 'olla julma, raju'; sana ei selitä äänen
ominaisuuksia, vaan heijastaa selvästi karhun etäisyyttä
inhimillisestä kulttuurista. Näin ollen voimme havaita, että antiikin
Roomassa eläinten sonoriset tunnusmerkit eivät heijastaneet niiden
eläintieteellisiä ominaisuuksia. Myös onomatopoeettiset, eli ääntä
muistuttavat tai jäljittelevät sanat, jotka viittaavat eräänlaiseen
luonnolliseen todellisuuteen, ovat aina kulttuurisidonnaisia. Tämä
tunnetaan hyvin mm. eri kielten eläinten äänten ilmaisun vertailusta,
jossa esimerkiksi koira kielestä riippuen sanoo 'hau hau', 'vuh vuh'
tai 'ouah ouah', 'wau wau', 'wuff wuff' tai jopa 'wanwan, kyankyan'
jne.

Bettinin tutkimus alkaa antiikin eläinten äänten analyysista.
Seuraavissa kappaleissa kehitellään teoreettisesti ja
kielitieteellisesti pääteemoja. Suurin osa kirjasta on varattu
linnuille, joiden laulu oli antiikissa ehtymätön metaforien ja
erilaisten tulkintojen lähde. Teos esittelee runouden ja
runoilijoiden keskeistä suhdetta lintuihin: antiikissa erotettiin
runomittoja lintujen laulun mukaan. Puhuessaan sepelkyyhkysten
laulusta ensimmäisellä vuosisadalla jKr. elänyt Plinius kuvailee sitä
runouden metriikan termein: 'kaikki päästävät yhdenmukaisen laulun
(lat. cantus), joka on rakennettu kolmen runojalan (versus) sarjasta,
joihin on loppusäkeessä (in clausula) lisätty yksi vaikerrus'
(Naturalis historia, 10, 106). Ornitologit ovat nykyisin vahvistaneet
tämä metrisen havainnon, mutta vielä mielenkiintoisemmalta näyttää se,
että Pliniuksen mukaan linnut ja runoilijat jakavat runoustaiteen
keskenään. Jos linnut saattoivat sepittää mitallisia lauluja, niin
varhaiset kreikkalaiset runoilijat puolestaan kokivat käyttävänsä
lintujen laulua inspiraationsa lähteenä. Siten esimerkiksi runoilija
Alkmanilta (600-luku eaa.) on säilynyt fragmentti, jossa hän sanoo
erottavansa peltopyiden viserryksestä inhimillisiä sanoja.

Bettini kiinnittää erityistä huomiota antiikin ihmisten suhteeseen
luonnon ääniin: niiden uskottiin ennustavan tulevaisuutta. Keskeinen
paino teoksessa on siinä, miten ympäristön ja luonnon ääntä
imitoitiin ja miten ne vaikuttivat ihmispuheeseen. Antiikin
maailmassa tärkeä taituruuden ala oli eläinten äänten matkiminen.
Alan artistit saivat nauttia suurta kansansuosiota. Imitointi olikin
huveista yleisimpiä: luonnon ääniä, vieraita 'barbaarisia' kieliä tai
Apollonin papittarien haltioituneita ja epäselviä äänteitä ja lausumia
tavattiin matkia. Ympäröivän äänimaailman haltuunottoprosessi, sen
'kolonisaatio', kuten Bettini sanoo, on tietysti ominainen kaikille
kulttuureille. Niin kuin kreikkalaiset kuulivat pyyn laulussa
kirouksen: trís toís kakóis tá kaká ('olkoot kolmesti kirottuja
pahat'), suomalaiselle korvalle satakieli saattoi ennen aikaan puhua
tällä tavoin: Pukali Keiko (nimet), Pukali Keiko, seis vakkoon, seis
vakkoon, ptruu tiälle, ptruu tiälle (SKS:n kansallisrunousarkisto,
Alastaro. Vihervaara, E. 240. 1911).

Maurizio Bettinin tutkimus Voci. Antropologia sonora del mondo antico
on eräs harvoista teoksista, joka on omistettu kokonaan antiikin ajan
kulttuurin ääniympäristölle ja sen tulkinnalle. Aiemmin vain Kreikan
kirjallisuuden emerita professori Maarit Kaimio on tutkinut varhaista
kreikkalaista äänimaailmaa (Characterization of Sound in Early Greek
Literature 1977). Vaikka antropologit ovat yleensä kiinnostuneita ja
tarkkoja äänten suhteen (esimerkkinä Alfred Gell, joka erotteli
erilaisten vuoristojen äänimaailmoja), tämäntyyppiset tutkimukset
ovat laajemminkin katsottuna varsin harvinaisia. Tämä ei kuitenkaan
tarkoita sitä, että aihe ei kiinnostaisi laajaa yleisöä, päinvastoin.
Italiassa teos on saanut laajan suosion ja toivottavaa olisi, että se
käännettäisiin nopeasti myös muille kielille.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/