[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Työkseen kauniita?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:

------------------------------------------------------
Anu Korhonen <anu.korhonen at helsinki.fi>
Helsingin yliopisto
------------------------------------------------------

Työkseen kauniita?

Saisio, Elsa: Katseen alaiset. Ulkonäkö, identiteetti ja
katseenalaisuus näyttelijän näkökulmasta. WSOY: Helsinki 2005. 167 s.

Aloittakaamme kliseellä: parempi myöhään kuin ei milloinkaan

Työpöydälläni on jo kauan lojunut Elsa Saision kokoama ja vuonna 2005
julkaisema ”Katseen alaiset”, haastattelukirja naisnäyttelijöistä,
jotka pohtivat omaa uraansa katseen ajatuksen kautta. Ei kirja siksi
jäänyt lojumaan, että se mitenkään mielenkiinnoton olisi. Se vain on
aika hankala Agricolassa arvosteltavaksi. Itse asiassa niin hankala,
että valmis arvostelukin lojui tietokoneen muistissa vuoden päivät,
kun en millään olisi tohtinut julkistaa nihkeyttäni. Olisin
mielelläni pitänyt tästä kirjasta. Mutta kun ei.

”Katseen alaisissa” julkaistujen, muutamia vuosia sitten eli jo 2002
toteutettujen haastattelujen aiheena ovat naispuolisten
näyttelijöiden käsitykset katsottuna olemisesta. Siis niistä monista
kulttuurisista sukupuolittuneista kokemuksista, joita katse ja
katseen alla oleminen tuottavat. Kauneus ja ulkonäkö laajemminkin
ovat tällaisista teemoista tärkeimpiä. 

Saisio on hankkinut opinnäytteenäkin toimineeseen kirjaansa
haastateltavikseen joukon eturivin suomalaisnaisnäyttelijöitä.
Monenikäisten ihmisten tarinoista kutoutuu näkymä erilaisten
ikävaiheiden kokemukseen katsottuna olemisesta mutta samalla myös
naisen katselemisen historiaan, vaikka se ei olekaan kirjan
julkilausuttuna tarkoituksena. Kirjan haastatteluosuuden aloittaa
Laura Malmivaara, ja ikäjärjestyksessä häntä seuraavat Anna-Elina
Lyytikäinen, Anna-Leena Härkönen, Leea Klemola, Elina Hurme, Hannele
Lauri, Saara Pakkasvirta, Seela Sella ja Ritva Valkama. Naisrivistön
ohella keskeiseksi hahmoksi kirjassa nousee ohjaaja – katsomossa
istuvat katsojat tai jopa loukkaavia kirjoittavat kriitikot ovat
tämän katseen kannalta kauempana, tuloksen todistajia mutta ei
näyttelijän roolia hakevan työprosessin ja siihen sisältyvien
oletettujen katseiden lähtöpiste.

Tiedettä tai tutkimusta Saision kirja ei ole. Eikä
kaunokirjallisuuttakaan. Jonkinlaisesta aikalaisdokumentista ehkä
voisi olla kyse, kirjallisesta ’realitystä’, jos näin historia-alan
kannalta asiaa ajattelisi. Tutkija-lukija kaipaa tietenkin tällaiseen
kirjaan lisää analyyttistä otetta, jonka oireita Saisio osoittaa
alkupuolen lyhyessä itsetutkistelussaan. Mielenkiintoisten
näkökulmien avauduttua siirrytään nopeasti uusiin teemoihin,
syventymättä oikein mihinkään, ja varsinaiset kysymykset jäävät
kutkuttamaan vain ahneen lukijan takaraivoon. Kirjan ytimenä ovat
kuitenkin näyttelijöiden omat kertomukset ja niinpä johdanto-osan
tekstien tarkoituksena lienee ennemminkin viitoittaa tietä
haastatteluiden lukemiseen kuin tarjota varsinaisia analyysin
välineitä. 

Voisi ajatella, että haastattelujen ytimeen kietoutuu ajatus
erillisistä toisistaan riippuvaisista dialogeista. Kaikkien kanssa
puhutaan samoista teemoista: kauneudesta, ohjaajista, julkisuudesta,
tunnollisuudesta ja herkkyydestä. Kaikkien näiden yhteydessä puhutaan
paljon ja monin eri tavoin uskalluksesta. Pelosta ja arkuudesta,
voimasta ja vahvuudesta. Rohkeudesta, menestyksestä ja
epäonnistumisesta. Haavoittuvuudesta, nöyryytyksistä. Näyttelijälle
tärkeäksi näyttää muodostuvan tarve saada ohjaajalta hyväksyntää;
näyttelijää kontrolloi paitsi ohjaajan katse myös se, miten tuon
katseen olettaminen panee näyttelijän toimimaan. Kirjan
haastateltavat kommentoivat hyväksyttävyyden kaipuutaan monelta
kannalta: he ovat – tai ovat olematta – tunnollisia, kilttejä,
kauniita, herkkiä tai naisellisia. Näiden kautta kierretään ja
kaarretaan usein samaan teemaan: paljastumisen pelkoon. Kaikki nämä
menestyneet naiset ovat riittämättömiä ja hyvin itsekriittisiä – he
janoavat kehuja mutta epäilevät koko ajan jonkun vihdoin huomaavan,
etteivät he osaakaan. Tuttua melkein missä tahansa ammatissa
toimiville naisille – tutkimustenkin mukaan myös tutkijanaisille.
Mutta kun kysytään, ”miltä susta tuntuu”, vastaus kuulostaa helposti
narsistiselta. 

Saisio sanookin, että näyttelijöiden nykyinen nuori polvi elää
”paljon tietoisempana kaikesta” kuin vanhempi polvi ja että nuoret
näyttelijät analysoivat itseään ja monenmoisia erillisyyden
kokemuksiaan hellittämättä, siinä missä vanhempi polvi korostaa
kuinka ”ennen” vain tehtiin töitä yhdessä. Tuttu teema
viimeaikaisista 20-30-vuotiaiden teatterilaisten sukupolvi-puheista!
Mutta kuinka totta tämä väite mahtaa olla, historioitsijain kannalta?
Tulevatpa vain mieleen vaikkapa Saision äidin kirjoissaan
kiinnostavasti käsittelemät näyttelijän ja näytelmäkirjailijan
identiteettikokemukset (suonette anteeksi epäreilut perhevertaukset –
olemmehan tyttären kirjassakin tekemisissä julkisuuden kanssa!). Elsa
Saision ambivalenssi itsetutkiskelun ja tietoisena olemisen suhteen
herättää kiintoisia kysymyksiä, joihin haastattelut myös antavat
vastauksen aineksia, vaikka kirjassa itsessään ei niitä välttämättä
ryhdytäkään ratkaisemaan. Tulkitseva kirjoittajanote olisi pelastanut
enemmän tai vähemmän vakavissaan puhuvat naiset itsekeskeisyyden
tahattomalta huumorilta, johon nyt ollaan tämän tästä
lipsahtamaisillaan.

”Katseen alaiset” siis seisoo – ja on väliin kaatumaisillaan –
haastateltaviensa varassa: nämä naiset ovat aika kiinnostavia
ihmisiä, jo siksikin että he ovat käyneet julkkis-asemansa kautta
tutuiksi. Heillä on katsottavana olemisesta ammattinsa puolesta
kiinnostavaa sanottavaa. Osin heidän sanottavansa on teatterimaailmaa
yleispätevämpää, mikä on lukijan kannalta oikein hyvä juttu. Jotkut
heistä ovat kiinnostavampia kuin toiset; semmoista se vaan on. Jotkut
heistä ovat oikein hauskoja ja teräviä. Arvostelijana joutuu aika
hankalaan asemaan, kun näyttelijät puhuvat kritiikkien
satuttavuudesta ja siitä miten heidän työtään saa kyllä arvioida
julkisuudessa kunhan ei oleta, että ollaan arvioimassa heitä
ihmisinä. Mutta mitä muuta tällaista kirjaa arvioidessa voi kuin
arvioida heitä ihmisinä!? No, he ovat tietenkin asettuneetkin tämän
kirjan osalta arvioitaviksi eri tavoin kuin näyttelijäntyössään
yleensä.

Haastattelut nimittäin toisintuvat kirjassa tahallisen editoimattoman
näköisesti, osin puhekielisinä ja kirosanoja taajaan viljellen, joten
jossain määrin myös haastateltavien puheenparret kuuluvat tekstistä.
Varsinkin kun heidän äänensä ovat meille ennalta tuttuja. Joskus
vaikutelma voi olla aika hassukin: esimerkiksi kirjoittajana hyvin
tuttu Anna-Leena Härkönen puhuu tässä näyttelijä Anna-Leena Härkösenä
kieltä, jota ei aivan itse kirjoita – mutta kuitenkin kieltä, jota on
televisiosta monesti hänen puhumanaan kuultu. Saision hento
editointiote päästää siis esiin puhujan, joka kuulostaa uskottavasti
itseltään. Epäilen vain, että kirjoittaja-Härkönen olisi ehkä silti
saanut aikaan kiinnostavampaa kirjasta luettavaa kuin
haastateltava-Härkönen. Ja toisaalta taas, keskustelujen kirjaaminen
tällaiseen tyyliin antaa lukijalle mahdollisuuden kuunnella naisten
keskinäistä puhetta – vähän kuin seuraisi salaa puolituttuja naisia
kahvilan naapuripöydässä, puhumassa näyttelemisestä, intiimisti.
Saisio ei nimittäin haastattele tutkijana, vaan menee jutusteluun
mukaan, toki lyhytsanaisemmin kuin haastateltavansa mutta reippaasti
johdatellen. Juuri Saisio antaa kysymyksillään haastateltaville
käsitteet ja teemat, joiden kautta nämä sitten kokemuksistaan
kertovat. Kiinnostavaa on, että Saisio nimeää itsensä kirjansa
keskusteluissa Elsaksi, mutta hänen haastateltavansa esiintyvät
sukunimillään. Kirjassa puhuvat Elsa ja Lauri, tai Elsa ja Sella, tai
Elsa ja Hurme. Miksi? Kirjoittaja varmaankin haluaa esiintyä kirjassa
itsenään, Elsana vaan, mutta toisaalta nimitykset rakentavat
keskustelijoiden välille hämmentävän hierarkian.

Ottaen huomioon kirjan aiheen ja sen päähenkilöiden sukupuolen, on
oikeastaan yllättävää, kuinka problematisoimatta sukupuoli tai
naiseus monissa haastatteluista kuitenkin jää. Puhutaan kyllä
runotytöistä, kiltteydestä, kauneudesta ja seksuaalisuudesta ja
mielletään ne tässä yhteydessä naisisiksi, mutta juuri kukaan kirjan
henkilöistä ei ainakaan kirjaan päätyneissä haastattelujen osissa
suhtaudu naiseuteensa samassa mielessä kriittisesti kuin sukupuolen
tutkijat tapaavat tehdä. Tutkijoiden analyyttisessä maailmassa
sukupuolen rakentamisesta tulee myös oman elämän analysoimisen
väline, ja niinpä voi hämmästyä, kun useimmat näyttelijänaiset eivät
ota niin itsestään selvästä apuvälineestä enempää irti. Ja kuitenkin
monet heistä ovat käsitelleet asiaa näitä keskusteluja paljon
syvemmin teatteri- tai muissa töissään!

Itse kauneutta ja katseen alaisena olemista menneisyydessä tutkineena
huvituin väliin Saision avaamista näkökulmista ulkonäön merkityksiin.
Kun Laura Malmivaaran kaltainen ihminen ”valittaa”, että miehet
ottavat ideaalirakkautta tai seksuaalisuutta uhkuvaa kaunotarta
helpommin porukkaansa tavallisen näköisen naisen, jota eivät koe
uhkaavaksi, ylen tavallinen tutkijanplanttu tuhahtaa sarkastisesti ja
kiittää luojaansa lukuisista miespuolisista ystävistään. Ihan kiva

Tai kun sulokas näyttelijä pohtii, vaatiiko hyvin näytteleminen
rohkeutta ainakin hetkelliseen rumuuteen vaiko ei, tutkija miettii,
kuinka moni ruma nuori nainen jääkään kaikesta rohkeudestaan
huolimatta nuolemaan näppejään, esimerkiksi Teatterikorkeakoulun
ulkopuolelle. Vai ihan sattumaako se on, että lahjakkaat
naisnäyttelijät ovat järjestään kauniita? 

Leea Klemolakin sanoo, että ”kyllähän kauneus on valinta”. Mutta
voiko sen valinnan kuka tahansa tehdä? ”Harva ihminen on oikeasti
niin kaunis, ettei se kerta kaikkiaan mitenkään pysty olemaan mitään
muuta”, hän jatkaa. Varmasti! Mutta toisaalta harva myöskään pystyy
täydellisen uskottavasti näyttelemään tosi kaunista, jos ei satu
sellainen olemaan. Vai onko tässä menty lankaan? Suomalaiset
naisnäyttelijät eivät olekaan ihanan näköisiä, he vain näyttelevät
kauniita! Saara Pakkasvirta toteaa mukavan karskisti, että ”mua on
ärsyttänyt välillä, että naisnäyttelijäopiskelijat on kaikki kuin
missikilpailusta tulleita”. Elsa tosin silti pitää kiinni kannastaan:
”En usko, että teatterissa ulkonäöstä on hyötyä, mutta kameran edessä
kyllä
” Herää Elsa! Vaikka kirjan haastattelija-keskustelija Elsa
onkin tuota mieltä, opinnäytteen kirjoittaja Saisio näyttäisi
tunnustavan kauniin ulkonäön merkityksen paljon laajemmin. Kun
katselee suomalaisnäyttelijöiden useimmiten ihastuttavaa ulkonäköä
voi olla vähän vaikeaa täysin ymmärtää eräänkin kirjassa puhujan
näkemystä, että toisin kuin Amerikassa ja Keski-Euroopassa Suomessa
hävetään kauneutta eikä anneta näyttelijöiden olla sekä hyviä
ammatissaan että myös hyvännäköisiä. Samalla tutkija voi toki
ymmärtää näiden naisten erityistä tilannetta ja tunnustaa, että he
puhuvat rehellisesti vaikeista asioista.

Seela Sella on nimittäin varmasti oikeassa sanoessaan, että ”ihmiset
vierastaa henkilöä, joka on kamalan kaunis”. Liika on liikaa. Kirja
on kuitenkin lähes läpeensä kirjoitettu kauniiden ihmisten
näkökulmasta, olivat he itse ulkonäöstään mitä mieltä tahansa. Tämä
antaa toimivan vapauden käsitellä kauneutta performanssina – miten
naisen on mahdollista olla kauniimpi kuin on? Mitä sillä voi saada
aikaan? Mikä on oman kauneuden kokemuksen suhde katsojan
kauneushavaintoon? Kauneus mieltyy esittämiseksi, aika tietoiseksi
jonkinlaisena olemiseksi, jolla on aina myös katsoja. Voi kun tätä
olisi oikein ryhdytty pohtimaan! Monet kirjan puhujista ovat myös
kokeneet itsensä rumaksi, joko lapsena, aiemmin, jossain tietyssä
tilanteessa tai vähintäänkin jossakin roolissa. Kauneuden ja rumuuden
kokeminen on meidänkin kulttuurissamme edelleen kovin vaikeasti
puhuttava asia. Toisten ulkonäöstä meillä on oikeus puhua, ja
itseämmekin vähätellä, mutta rehellistä puhetta niin kauneuden kuin
rumuuden kokemuksesta meidät opetetaan välttämään. Osaksi tämän
kulttuurisen kiellon takia onkin kiinnostavaa, että Saisio menee
puhuttamaan näyttelijöitään juuri tästä asiasta. He kaikki löytävät
tapoja puhua asiasta, josta ei oikeastaan saisi puhua, ja myös se
mitä kautta kauneudesta päästään puhumaan on kiinnostavaa. Samalla
monet kirjan puhujat kertovat jossain yhteydessä saman kokemuksen:
kun joku on sanonut heidän olevan kauniita, se tuntuu loukkaavalta,
koska kuulija tulee samalla mieltäneeksi ettei hän siis ole mitään
muuta. Kauniiksi kutsuminen mitätöi – kauniin ihmisen mielessä –
työn, tekemisen, taidon. Mutta miksi ihmeessä sen näin pitäisi olla?
Henkilökohtaisella tasolla koko kauneus on meille (naisille)
tavattoman vaikea asia – ei ole hyvä niin mutta ei näinkään. 

Mitä kirjasta siis lopulta jää käteen? Väittäisin mielelläni, että
kirjaa kootessa ei ole uhrattu kovin paljon ajatusta lukijalle.
Vaikutelmaksi jää, että Elsa Saisio tässä käy läpi omia aikuistumisen
prosessejaan ja näyttelijäksi tulemisen tiedostamiskysymyksiään,
joskus jopa lukijan kustannuksella. Lukija tulee kyllä mukaan
salakuuntelemaan keskusteluja, mutta teksti sinänsä ei häntä juuri
ota huomioon. Tämä tuottaa väliin lähes epämukavan, tirkistelevän
olon, kun haastattelut ovat paikoin hyvin intiimejä ja avoimia.
Haastattelija kysyy, mitä pelkäät paljastaa yleisölle, ja
haastateltava vastaa – ja lukija kuulee sen, mitä haastateltava ei
halua paljastaa. Kyseessä saattaa hyvinkin olla tietoinen strategia,
jolla korostetaan puhujien rohkeutta ja luodaan kirjaan oma
tunnelmansa. Jos näin, niin teksti onnistuu. 

Mitään kovin uutta ja erityistä kirja ei tarjoa. Esimerkiksi otsikon
lupaama ”katse” jää lopulta aika kevyesti ymmärretyksi, vaikka
joillakin haastateltavilla toki on katseen kohteena olemisesta paljon
sanottavaa. Saision kirjanen voisi toimia aineistona mielenkiintoiseen
analyysiin, mutta ilman sitä – kaverimaisesta, intiimistä tyylistään
huolimatta – se ei sisällöltään lopulta nouse paljon
naistenlehtipuheen yläpuolelle. Mutta onhan ihmisten
henkilökohtaisten kokemusten ja näkemysten kuunteleminen
viihdyttävää. Nämä naiset ovat aika hyviä tyyppejä – kirja johdattaa
kuvittelemaan heitä potentiaalisina kavereina, joilla on
tunnistettavia kokemuksia ja joille voisi vastata omillaan. Riippuu
lukijasta, haluaako sellaiseen illuusioon antautua.

Ja se Seela Sellan nenä. Onhan se upea tarina.

------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/index.php