[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Dokumentti Inkerinsuomalaisten kansanmurhasta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:

------------------------------------------------------
Saressalo, Lassi <lassi.saressalo at elisanet.fi>
dosentti, toiminnanjohtaja, Suomen Kotiseutuliitto
------------------------------------------------------

Dokumentti Inkerinsuomalaisten kansanmurhasta

Sihvo, Jouko/Gildi, L.A.: Inkerinsuomalaisten kohtalo : suomalaisten
salattu kansanmurha Venäjällä ja sen seuraamukset vuosina 1930-2002.
Kääntänyt Kuivanen, Lilja-Emilia. Inkeril&auml;isten
sivistyss&auml;&auml;ti&ouml;: Otavan Kirjapaino, Keuruu 2007. 485 s.

Entisen Neuvostoliiton inkerinsuomalaisten kohtaloja valaisevat,
ennen tiukasti suljetut arkistot avautuivat 1990-luvun alussa,
jolloin niitä tutkimaan kiirehti muiden muassa itsekin
inkerinsuomalainen professori Leonid Andreinpoika Gildi. Hän
kirjoitti tutkimustensa tuloksena teoksen Sud’ba ”social’no-opasnogo”
naroda : zasekrecennyj genocid finnov v Rossii i ego posledstvia,
1930–2002 gg. (”Sosiaalisesti vaarallisen” kansan kohtalo.
Suomalaisten salattu kansanmurha Venäjällä ja sen seuraamukset
vuosina 1930–2002) (Pietari 2003). Tuo 500-sivuinen teos oli
tarkoitettu pääsääntöisesti venäläiselle lukijakunnalle, mutta työn
ensiarvoisen tärkeyden vuoksi sen on nyt toimittanut tiivistettynä
versiona suomalaisille lukijoille emeritusprofessori Jouko Sihvo.
Kirjan julkaisi Inkeriläisten sivistyssäätiö, jonka hallintoneuvoston
puheenjohtajana Sihvo toimii. Teoksen käännöksestä on vastannut
Lilja-Emilia Kuivanen.

Kirjan liitteenä on joukko asiakirjoja, joiden otsikoista on
mahdollisuus saada aavistus niiden sisältämistä inhimillisistä
kärsimyksistä. Jo vuonna 1941, jolloin saksalaisten hyökkäyskiilat
lähestyivät Baltiaa, tiedotettiin ”että olemme hyväksyneet päätöksen
kiireellisestä saksalaista ja suomalaista kansallisuutta olevan
väestön, yhteensä 96 000 hengen siirrosta”. Kyse ei ollut
varsinaisesta siviiliväestön turvaan saattamisesta, eihän sitä
muillakaan rintamilla varsinaisesti tehty vaan epäluotettavaksi
katsotun kansanaineksen siirtämisestä pois sen estämiseksi, ettei
siitä muodostettaisi hyökkäystä tukevaa voimaa, niin sanottua
viidettä kolonnaa. Tämä suunnitelma ei toteutunut vaan noin 30 000
inkerinsuomalaista jäi Leningradiin, kun saksalaisten piiritysrengas
jätti yhteensä miljoona asukasta mottiin nääntymään. Loppuosa
inkerinsuomalaisista jäi saksalaisten miehittämälle alueelle lähinnä
Länsi-Inkeriin. 

Vuonna 1942 annettiin päiväkäsky ”Suomalaista kansallisuutta olevien
sotilaiden poistamisesta kenttäarmeijasta ja heidän siirtämisestään
Sisäasiain kansankomissariaatin työyksiköihin”. Tämä käsky koski siis
jo Puna-armeijassa taistelleita inkerinsuomalaisia ja myös muun muassa
entisiä punakaartilaisia ja loikkareina 1930-luvulla Suomesta
Neuvostoliittoon siirtyneitä, jotka oli mobilisoitu Neuvostoliittoa
puolustamaan tai jotka olivat palvelleet ammattisotilaina jo rauhan
aikana. Syy oli sama: pelättiin suomalaisten lojaalisuuden
suuntautuvan hyökkääjän, ei Neuvostoliiton puolelle.

Sota käytiin ja suuret olivat sen uhrit. Inkerinsuomalaiset
siirrettiin pois Leningradin motista talvella 1942–1943 itään, tämä
siirto oli selvästi etnopoliittinen, epäluotettavaksi leimatusta
suomalaisesta väestöstä haluttiin päästä eroon. Vuonna 1943 ja 1944
siirrettiin vapaaehtoisella siirrolla 65 000 inkeriläistä – mukana
siis myös inkerikkoja ja vatjalaisia – Suomeen, josta heidät osittain
valhelupauksin, osittain uhkauksin ja Neuvostoliiton painostuksesta
palautettiin Venäjälle vuodenvaihteessa 1944–1945. Siirtoon liittyi
lupaus palata kotiseudulle Inkerinmaalle, mutta siirrot suuntautuivat
Pihkovan, Novgorodin, Kalinin ja Jaroslavan alueelle.
Inkerinsuomalaiset pyrkivät kuitenkin kotiseuduilleen – jossa jo asui
muualta siirrettyä vierasta väkeä – ja jo vuonna 1945 annettiin
”määräys Sisäasiain kansankomissariaatin valvonnan tehostamisesta
inkerinsuomalaisten asumisen estämiseksi Leningradin alueella”.
Vuonna 1946 annettiin inkerinsuomalaisia koskeva määräys ”Karkotus
hallinnollisin perustein ”, joka muutti karkotettujen statuksen ja
esti heidän siirtymisensä valtakunnan sisällä. Määräys oli voimassa
vuoden 1954 huhtikuuhun asti.
Tämä ei tuntunut tepsivän vaan inkerinsuomalaiset pyrkivät
kotiseuduilleen ja niinpä annettiin vuonna 1947 määräys
”Omavaltaisesti Leningradin alueelle palanneiden inkerinsuomalaisten
karkotuksesta”.
Sodan alla ja sodan aikana Siperiaan siirretyt inkerinsuomalaiset oli
sijoitettu ei-vapaisiin oloihin, ei vankileireille, mutta vain
rajoitetun liikkumisen salliville paikkakunnille. Kun hekin pyrkivät
takaisin omille kotiseuduilleen, annettiin vuonna 1948 määräys
”Isänmaallisen sodan aikana Neuvostoliiton äärialueille karkotettujen
henkilöiden rikosoikeudellisesta vastuusta karkaamisista pakollisiksi
ja pysyviksi tarkoitetuilta karkotuspaikoilta” ja seuraavana vuonna
laajemminkin ” ohje Suomalaisten julkisesta valvonnasta”. 

Aikaa kului ja Neuvostoliitto vaikeni inkerinsuomalaisista. Heitä ei
käytännössä ollut virallisesti olemassa. Mutta Neuvostoliiton
kaaduttua alettiin sodanaikaisia vääryyksiä tutkia ja vapautumisen
onnen puuskassa uusi Venäjä halusi myös vapauttaa sorretut, niin
inkerinsuomalaiset, volgansaksalaiset, tataarit kuin muutkin
vainotuksi joutuneet vääryydellä heille asetetun syyllisyyden
taakasta. Näinpä vuonna 1991 annettiin laki ”Poliittisten
rankaisutoimenpiteiden uhrien rehabilitaatiosta”, joka määritti
henkilöt, jotka olivat joutuneet karkotetuiksi asuinseudultaan
hallinnollisin perustein tietyille alueille tai erikoissiirtolaisiksi
tai joutuneet pakkotöihin olosuhteissa, joissa vapautta ja muita
oikeuksia rajoitettiin Sisäasiain kansankomissariaatin työkolonnat
mukaan lukien. Samana vuonna tarkennettiin lain kohteita ja
todettiin, että ”rankaisutoimenpiteiden alaisina pidetään kansoja,
joita kohtaan kansallisuuden tai muun tunnusmerkin johdosta valtio on
harjoittanut parjausta, kansanmurhaa samanaikaisten pakkosiirtojen
kanssa, lakkauttanut kansallisia ja valtiollisia muodostumia,
muuttanut rajoja, ylläpitänyt erikoissiirtopaikoissa väkivaltaista ja
terrorisoivaa järjestelmää”. Rehabilitaatiota seurasi vuonna 1992 sitä
täydentävä asetus ”rajoittavien merkintöjen poistamisesta
lainsäädännöllisistä ja muista asiakirjoista, jotka toimivat
perusteena joukkorankaisutoimenpiteille ja ihmisoikeuksien
riistämiselle. Viimeisin inkerinsuomalaisiin ja muihin vainottuihin
suomalaisiin kohdistuva asetus oli asetus ”Venäjänsuomalaisten
rehabilitaatiosta”, joka annettiin vuonna 1993 ja siihen liittyen
vielä vuonna 1994 asetus ”laittomasti poistetun, takavarikoidun tai
muulla tavalla poliittisten rankaisutoimenpiteiden yhteydessä
omistuksesta menetetyn kansalaisten omaisuuden palauttamisesta, sen
arvon korvaamisesta tai rahallisen kompensaation maksusta”. 

Yllä olevat poiminnat ovat vain osa erilaisista määräyksistä ja
päätöksistä, jotka ovat koskeneet ja koskevat yhä Venäjän ja sitä
edeltäneen Neuvostoliiton alueella asuneita inkerinsuomalaisia.
Määräykset ja säädökset tulivat nyt osittain julkisiksi. 

Miksi moinen tutkimus ja kirja? Onhan inkerinsuomalaisten kohtaloista
kirjoitettu jo paljon. Tiedossa toki on, että parikymmentätuhatta
inkerinsuomalaista karkotettiin bolsevikkien
kollektivisointiprosessissa 1930-luvun alussa ja tuhannet ammuttiin
kulakkeina eli kolhooseihin liittymistä vastustaneina tilallisina.
Puna-armeijaan värvättyjen inkeriläismiesten historia on sen sijaan
tuntemattomampaa. Ylimalkaisessa tiedossa on myös Leningradin motista
itään siirrettyjen kohtalo. Ja onhan erityisesti Suomeen tuotujen
kuudenkymmenenviiden tuhannen inkeriläisen pakolaisen kohtalo ainakin
ylimalkaan tunnettu, ei vähiten paluumuuttoon liittyvän informaation
takia. Kyllä tätä tietoa on ollut saatavilla. Kokonaisesitys
Inkeristä, lähinnä inkerinsuomalaisten historiasta julkaistiin
suomeksi jo vuonna 1991 (Inkeri : historia, kansa, kulttuuri /
toimittaneet Pekka Nevalainen, Hannes Sihvo Helsinki : Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura , Pieksämäki : Raamattutalo)

Mutta Gildin teos tarkasteleekin inkerinsuomalaiskysymystä toisesta
näkökulmasta. Hänen lähdeaineistonaan ovat Neuvostoliiton arkistot ja
viralliset asiakirjat, päätökset, asetuksen ja määräykset. Siksipä se
ansaitsee tulla tunnetuksi.

Gildin teoksessa on kaksi keskeistä kysymystä, joita hän tarkastelee
tukevan lähdeaineiston pohjalta. Ensinnäkin hän kysyy miksi
Neuvostoliitossa valtaa pitäneen Yleisliittolaisen kommunistisen
puolueen Keskuskomitean politbyroo, ennen kaikkea herrat Stalin ja
Ždanov, pitivät inkerinsuomalaisia heidän omalla alueellaan,
Inkerinmaalla, valtiolle vaarallisena kansana ja asettivat heidät
laajamittaisen kansanmurhan kohteeksi. Gildi tarjoaa yksioikoisena
vastauksena neuvostojohtajien pakkomielteen nähdä inkerinsuomalaiset
valkoisen fasistisen Suomen viideskolonnalaisina, joiden lojaalisuus
kriisiolosuhteissa kohdistuisi pikemminkin Suomeen kuin Suureen
Neuvostoisänmaahan. Luonnollisesti asialla oli oma taustansa,
bolsevikit eivät unohtaneet 1920-luvun heimosotia ja
inkeriläisliikettä, eivätkä Suomeen paenneita inkerinsuomalaisia.
Bolsevikit vahvistivat omaa näkemystään 1930-luvulla
ennenkuulumattoman kovalla propagandalla, joka kertoi maanalaisesta
liikkeestä sekä paljastetuista ja teloitetuista vakoilijoista.

Stalinin toimeenpanemat vainot alkoivat kulakeiksi leimattujen
karkotuksella Sisä-Venäjälle ja osittain Kuolaan pääosin Hiipinän
alueelle. Osa lähinnä miespuolisesta väestöstä tuomittiin ja
surmattiin oikopäätä tekaistujen syytösten nojalla. Gildin
tutkimuksen lopussa onkin 1420 inkerinsuomalaisen teloitetun nimet ja
kohtalontarinat, joista noin 600 on ennen julkaisemattomia. Kaikkiaan
1930-luvun aikana inkerinsuomalaisia tuhottiin noin 50 000, kolmannes
koko kansasta. Tämän lisäksi ennen talvisotaa Pohjois-Inkerin väestö
siirrettiin ”turvallisuussyistä” pois raja-alueelta ja ohjattiin
Sisä-Venäjälle. Sodan aikana evakuoitiin, kuten yllä on todettu
suurena siirto-operaationa kauas Venäjälle kaikki 30 000 saksalaisten
(ja suomalaisten) piirittämään Leningradiin jäänyttä
inkerinsuomalaista talvella 1942–1943 valtiolle vaarallisina
henkilöinä. Suomeen sodan aikana evakuoidut 65 000 inkeriläistä
uskoivat palaavansa sodan jälkeen kotipaikkakunnalleen. Lupauksista
huolimatta Venäjälle palanneet 60 000 inkerinsuomalaista sijoitettiin
kuitenkin Leningradin alueen ulkopuolelle ja heiltä kiellettiin pääsy
entiselle kotiseudulleen. Näin oli 15 vuodessa onnistuttu
tyhjentämään koko Inkerinmaa sen asujaimistosta, jonka alku sijoittuu
Ruotsin suurvalta-ajan asutuspolitiikkaan, aikaan ennen Pietarin
kaupungin perustamista. Tuolloinhan sodan autioittamalle
Inkerinmaalle siirtyi uudisasukkaita lähinnä Äyräpään kihlakunnasta
ja Savosta.

Gildi pitää koko inkerinsuomalaisiin kohdistettua tuhoamisprosessia
selvästi harkittuna ja nimittää sitä, ehkä oikeutetustikin ja myös
1990-venäläiseen lainsäädännölliseen terminologiaankin nojautuen
kansanmurhaksi. Kansanmurhan toteutuskeinona oli syyttömien ihmisten,
etenkin miespuolisen väestön murhaaminen. Kymmenettuhannet miehet,
naiset, vanhukset ja lapset kuolivat karkotusmatkoilla ja
erikoissiirtoloissa. Koko prosessi oli keskusjohdettua. Hävityksen
totaalisuutta täydensi inkerinsuomalaisten asutuskeskusten ja
kirkkojen tuhoaminen maailmansotien välillä ja jälkeen sekä koulujen,
omakielisten kirjastojen ja kulttuurilaitosten sulkeminen
1930-luvulla. Gildi tiivistää sanomansa toteamalla, että
Yleisliittolaisen kommunistisen puolueen ja valtiovallan toimenpitein
toteutettiin rikos inkerinsuomalaisia kohtaan kansallisin perustein.
Tämän rikoksen tekijöitä ei ole vieläkään tuomittu.

Toinen kysymys koskee sodan jälkeistä aikaa: Miksi vuonna 1954
tapahtuneiden inkerinsuomalaisia koskevien rajoitusten kumoamisen ja
heidän vuonna 1993 tapahtuneen rehabilitaationsa jälkeen
Neuvostoliiton ja Venäjän, Pietarin ja Leningradin alueen hallinto ei
ole tehnyt mitään kansanmurhasta säästyneiden hyväksi? Miksi
rehabilitaatioprosessi on hallinnollisesti monimutkainen eikä koske
niitä, joilla ei ole näytettävänään sotia edeltäneitä asiakirjoja tai
jotka eivät voi osoittaa dokumentteja karkotuspäätöksistä ja
karkotusalueistaan? Venäjän viranomaiset vetosivat vuonna 1991
annettuun lakiin ”poliittisten rankaisutoimenpiteiden uhrien
rehabilitaatiosta”, johon ei sisältynyt pakkosiirron uhreja. Sen
sijaan he ovat jättäneet huomiotta kaksi muuta lakia, joissa
pakkosiirtolaisuus selkeästi määritellään rankaisutoimenpiteeksi.
Gildi näkee tässä jatkuvuuden lain, tavoitteena on edelleen suojella
Pietaria ja Leningradin aluetta ”suomalaisvaaralta” estämällä
inkerinsuomalaisia muodostamasta yhtenäistä omakulttuurista aluetta.
Tässäkin prosessissa venäläinen liioittelukulttuuri tulee
voimakkaasti esiin. Tiedotusvälineet ja viranomaiset katsovat
karsaasti muun muassa inkerinsuomalaisten omaa kansallista ja etnistä
yhdistystä, Inkerin Liittoa ja näkevät siinä ulkomailta (Suomesta)
käsin johdetun toimintamallin, jonka tavoitteena on palauttaa
Inkerinmaa inkerinsuomalaisille omaksi kansalliseksi alueekseen.
Inkerinsuomalaisten etnis-kansalliset pyrkimykset tuomitaan
epäisänmaallisina eivätkä heidän tavoitteenaan olevat omakieliset
kulttuurilaitokset saa rahoitusta. Onpa vuosikymmeniä käytössä ollut
käsite inkerinsuomalainenkin vaihtunut venäjänsuomalaiseksi.
Nykypäivän vähemmistöpolitiikassa eivät inkerinsuomalaiset toki ole
yksin, sama isovenäläinen karsastushan koskee myös muita minuuttaan
neuvostoajan jälkeen etsiviä kansoja ja ryhmiä.

Gildin teksti on toimittamisesta huolimatta perin poleemista, mikä
johtuu Venäjällä noudatettavasta poliittisesta
historiankirjoituskulttuurista. Jotta teos asettuisi oikeaan
viitekehykseensä, on kustantaja liittänyt sen alkuun professori
Sihvon laajahkon katsauksen, jossa hän tarkastelee Inkerinmaan ja sen
kansan historiaa. Erityisen mielenkiintoisesti hän esittelee muita
kansansiirtoja, karkotuksia ja tuhoamisprosesseja Neuvostoliiton
rakentamisen yhteydessä 1930-luvulla. Samoin sodan ajan
väestönsiirtoprosessit saavat laajemman perspektiivin kuten myös
siirrettyjen kansojen kohtalot maailmansodan jälkeen. 

Gildin työ avaa ovia siihen jo pääpiirteissään tunnettuun, mutta
vieläkin kauhistuttavaan koneistoon, jolla neuvostovalta ja sen
johtajat varjelivat patologisessa vihollispelossa luomustaan.
Inkerinsuomalaisten diasporaa ei vielä kuitenkaan ole kokonaan
kartoitettu. Odotankin kiinnostuksella, mitä tohtori Toivo Flink,
inkerinsuomalaista juurta hänkin, saa esiin Suomen Akatemian
rahoittamassa hankkeessaan tutkiessaan Suomesta palautettujen
inkerinsuomalaisten kohtalonteitä sodanjälkeisessä Neuvostoliitossa.

------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/index.php