[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Auschwitzin patriootti

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:

------------------------------------------------------
Tommi Kotonen <tomkoto at st.jyu.fi>
YTM, Jyväskylän yliopisto
------------------------------------------------------

Auschwitzin patriootti

Pogožev, Andrei: Pako Auschwitzista - Neuvostosotilaan tarina.
Kääntänyt Lintuniemi, Pirjo. Minerva: Karisto Oy, Hämeenlinna 2008.
205 s.

Neuvostoliittolaisten sotavankien kohtaloa erityisesti Saksan ja
Neuvostoliiton välisen sodan ensimmäisenä vuonna voi pitää yhtenä
historian suurimmista ja nopeimmin toteutetuista joukkomurhista.
Wehrmachtin omien lukujen mukaan se oli saanut joulukuun 1941 loppuun
mennessä yli 3,3 miljoonaa neuvostoliittolaista sotavankia, näistä oli
tuolloin enää 1,1 miljoonaa elossa, ja vain 400 000 työkykyisiä.
Helmikuuhun mennessä oli tullut 600 000 kuollutta lisää. Enemmistö
vangeista kuoli nälkään ja tauteihin, osa ammuttiin.

Länsirintamalla aiemmin saadut liki kaksi miljoonaa vankia eivät
olleet tuottaneet suuria pulmia saksalaisille. Neuvostoliiton suhteen
tilanne oli toinen, saksalaiset toteuttivat tuhoamissodan
suunnitelmaansa ja neuvostovangit jätettiin sotavankileireistä
vastaavien viranomaisten päätöksellä Geneven sopimusten ulkopuolelle.


Osa vangeista siirrettiin syksyn aikana Wehrmachtilta SS:n
alaisuuteen. Yhtenä neuvostosotilaiden vankileirinä toimi syksystä
1941 eteenpäin myös Auschwitz, joka oli tuolloin lähinnä vielä
puolalaisille vangeille tarkoitettu leiri. Syksyn 1941 ja kevään 1942
välillä leirille tuotiin yli 15 000 neuvostoliittolaista sotavankia,
heistä oli keväällä jäljellä reilu 600. Sekä poliittisina että
rodullisina vihollisina neuvostovangit, heistä erityisesti
venäläiset, olivat leirihierarkian pohjalla; alempana olivat
ainoastaan juutalaiset, joita alkoi saapua leiriin helmikuusta 1942.
Neuvostovangit joutuivat myös ensimmäisen Zyklon-b kokeilun uhreiksi
syyskuussa 1941.

Lukuun ottamatta Christian Streitin jo kolmekymmentä vuotta vanhaa
uraauurtavaa tutkimusta neuvostoliittolaisten sotavankien kohtaloista
saksalaisten käsissä, aiheesta ei ole erillistä tutkimusta juuri
saatavilla. Suomessa sotavankien käsittely on viime aikoina noussut
pinnalle, ja saksalaisten toimia Lapissa on valottanut Oula
Silvennoisen tutkimus Valpon ja RSHA:n välisestä poliisiyhteistyöstä;
tulossa on syksyn aikana myös Lars Westerlundin erityisesti
saksalaisten sotavankeihin keskittyvä tutkimus. Pääasiassa
neuvostovankien kohtalo on kuitenkin ollut valtavista
mittasuhteistaan huolimatta lähinnä sivujuonne saksalaisten
toteuttamia kansanmurhia käsittelevissä teoksissa. 

Auschwitz lokakuussa 1941

Pako Auschwitzista - Neuvostosotilaan tarina -teoksen kirjoittaja
Andrei Pogožev oli Auschwitzin venäläisten joukossa yksi onnekkaista
selviytyjistä. Jouduttuaan saksalaisten vangiksi syksyllä 1941 hän
päätyi ensiksi vankileirille numero 308 Zaganiin. Vankileirin
olosuhteet olivat kammottavat. Nälän lisäksi myös kylmyys tappoi
vankeja; leirillä ei ollut minkäänlaista suojaa vangeille, vaan he
joutuivat elämään maakuopissa: ”Ulkona jäätävä kylmyys pakotti vangit
kaivamaan hiekkaista maata paljain käsin”. Lokakuun 7. päivä 1941 hän
ja 2 013 muuta neuvostoliittolaista sotavankia saapuivat
Auschwitziin. 

Poispääsy sotavankileirin kurjista olosuhteista herätti ensi alkuun
vangeissa toiveita olojen parantumisesta, ja he pitivät itseään
onnekkaina – ”miten naiiveja me olimmekaan!” Hyvin pian he kohtasivat
kuitenkin leirin todellisuuden. Ensimmäinen koettelemus oli karkeaan
tapaan toteutettu desinfiointi ja sen jälkeinen nimenhuuto, joissa
ensimmäiset matkasta ja edellisestä leiristä uupuneet vangit
luhistuivat. Yksilöllisen identiteetin tuhoaminen kuului leirin
tuloprotokollaan – ”meistä, ihmisyksilöistä, tehtiin karjalauma”.
Nopea sopeutuminen leirin olosuhteisiin oli välttämättömyys.

Mielenkiintoisia elementtejä Pogoževin kirjassa on useita. Ensinnäkin
neuvostoliittolaisten vankien kohtaloista ei ole juurikaan kuvauksia
olemassa, kaikkiaanhan heistä selvisi leiriltä vain muutamia
kymmeniä. Toisekseen Pogožev osallistui alun perin venäläisten
sotavankileiriksi suunnitellun Birkenaun rakentamiseen, ja kuvaa
mielenkiintoisesti sen ensi vaiheita. Samoin maininnan arvoinen on
myöhemmässä Frankfurtin oikeudenkäynnissä keskeiselle sijalle
nousseen sairaalaparakin toiminnan kuvaus. Sairaala oli eräänlainen
leirin pakovyöhyke, jossa muun muassa piiloteltiin leirin
vastarintaliikkeelle tärkeitä vankeja. 

Ehkä kiinnostavimman osion Pogoževin kirjassa muodostaa hänen
kuvauksensa Auschwitzin Sonderkommandosta, jonka parakin valvojana
hän toimi. Ensimmäisistä Sonderkommandoista ei ole juuri jäänyt
tietoja, sillä sen jäseniä vaihdettiin taajaan ja edelliset ryhmät
ammuttiin. 1942 käytössä oli kaksi niin kutsuttua ”bunkkeria” vankien
teloittamiseksi kaasulla, joista ei myöskään ole jäänyt juuri mitään
asiakirja-aineistoa, vaan ainoastaan muutaman silminnäkijän todistus
sekä joitakin mainintoja sodanaikaisissa päiväkirjoissa. Viitteitä
bunkkereistä löytyy kuitenkin myös rakennusasiakirjoista ja
sodanaikaiset ilmakuvat todistavat niiden olemassaolon. 

Vaikkei Pogožev suora silminnäkijätodistaja olekaan, hänen
kertomuksensa valottaa kuitenkin jonkin verran ensimmäisten Birkenaun
Sonderkommandojen toimintaa. Tässä yhteydessä Pogožev osoittaa myös
suurta kiinnostusta komennuskunnan henkilöiden psyykettä kohtaan, hän
hämmästelee miten vangit kykenevät työhönsä. ”Sonderkommandon parakki
muistutti psykiatrista sairaalaan, jossa vaelsi aina mieleltään
järkkyneitä ihmisiä.” Sonderkommando oli ääri-ilmiö jopa Birkenaussa
ja samalla hyvin yleinen ihmettelyn ja kauhistelun kohde muiden
vankien keskuudessa.

Jossain määrin Pogoževin kertomukseen näyttää sekoittuvan hänen
myöhemmin lukemansa asiat, kuten leirin komendantin Rudolf Hössin
lausunnot, joihin hän myös viittaa kirjassaan. Pogožev esimerkiksi
kirjoittaa muutamissa kohdin Birkenaussa olevista krematorioista,
vaikkakaan siellä ei hänen vankeusaikanaan sellaisia ollut. Tämän
muistikuvien sekoittumisen ongelman totesi 1960-luvulla myös
Frankfurtin oikeusistuin, jossa Pogožev oli yhtenä sadoista
todistajista esittämässä lausuntoaan Auschwitzin SS-miehiä vastaan. 

Leirin kuva

Tyyliltään kirja on hieman seikkailuromaanin tyyppinen ja jokseenkin
suoraviivainen kertomus, jossa ei laajemmin pohdita toimijoiden
motiiveja ja itse leirielämän analyysikin jää suhteellisen
vähäiseksi. Muutamissa kohdin hän kuitenkin kiinnostavasti jakaa
vankeja selviytyjiin ja sortujiin; lujaluontoiset selviytyivät ja
samalla turtuivat vankielämään. Selviytymisen edellytys olivat
ystävyysverkostot, mutta Pogožev ei lähde tarkemmin erittelemän
näihin kaupantekoihin sisältyviä harmaita alueita.

Pogožev pohtii hetkittäin myös kuvaamisen vaikeuksia tavalla joka on
leirikirjallisuudessa suhteellisen tyypillistä: ”Onko mahdollista
kuvata niiden ihmisten tilaa, joita on pidetty nälässä ja janossa
epätoivon partaalle asti? Ei, ei ole.” Leirin ulkopuolelta ei löydy
tapahtumille vertailukohtaa. Huolimatta tästä kielen muurista
todistaminen on silti suorastaan velvollisuus, Pogožev kuvaa sitä
”menehtyneitten viimeiseksi toiveeksi”. Sanoin kuvaamattomuus on
tietenkin myös eräs retorinen ilmaisu, ja myös Pogožev jatkaa
kiellostaan huolimatta janon raastavuuden kuvaustaan. Sen hän tekee
toimintaan ja seurauksiin keskittyen – itse tuntemus pakenee
kuvausta. 

Leirin SS on kuvauksessa melkoisen stereotyyppinen ja asetelma on
mustavalkoinen, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta; hetkittäin
Pogožev sallii kertomukseensa putkahtavan myös inhimillisempiä
saksalaisia. Toisaalta myös toimivangit kuvataan karkein vedoin,
”työnjohtajat olivat lähinnä moukkia ja roistoja, joiden kiero luonne
oli paljastunut, kun he olivat nopeasti erottuneet muista vangeista
luikertelemalla leirijohdoin suosioon”. Toimivangit olivat sikälikin
vankien huomion keskipisteessä, että he – eivät SS – vastasivat
päivittäisestä kurinpidosta ja olivat siten enemmän ”iholla” ja
suuremmaksi vaaraksi.

Joitakin lukijoita saattanee häiritä kertomuksen vahva patrioottinen
vire. Isänmaallinen ja sentimentaalinen Pogožev ei kertojana yllä
kyynillisempien kohtalotovereittensa, kuten Primo Levin tai Tadeusz
Borowskin tasolle. Suureen patrioottiseen kertomukseen liittymisen
voi toisaalta nähdä myös välttämättömänä tulkinnallisena strategiana;
suurempi kertomus luo merkityksellisyyttä muutoin mielettömälle ja
sattumanvaraiseen väkivaltaan tukeutuvalle leirielämälle,
patrioottinen kertomus luo puuttuvan tulkintakontekstin. Vankien
toisilleen kertomilla kertomuksilla arjesta ja kotioloista
vaikuttaisi myös olevan tärkeä rooli pakotienä leirin arjesta ja
inhimillisyyden säilyttämisessä. Ja kaikkiaankin
keskitysleirikirjallisuuden voi nähdä ilmentävän tarvetta kompensoida
kertomuksien avulla heiltä pois otettua tai häväistyä elämää.

Auschwitz ei ainakaan sikäli ollut katkos, kesuura, historiassa,
kuten esimerkiksi Theodor Adorno antaa ymmärtää, että selitys- ja
kertomusmallit, joita oli sovellettu sitä ennen, olivat myös useiden
selvinneiden ainoa työkalu sen käsitettäväksi tekemisessä. Toki
voidaan nähdä että leirit vaativat äärimmäisenä, poikkeuksellisena
kokemuksena kirjallisilta kuvauksilta uutta muotoa ja ilmaisua, ja
tämän seuraukset näkyvätkin sodanjälkeisessä kirjallisuudessa, mutta
myös vanhat muodot jatkoivat elämäänsä. 

Ehkäpä keskitysleirikuvauksien analyysia on hallinnut niin
voimakkaasti modernismiin ja uusiin muotoihin kytkeytynyt ote, että
Pogoževin kuvauksen tapaiset traditionaalisemmat muodot jäävät
havaitsematta tai ainakin sivualalle; leirikirjallisuutta tarkemmin
analysoitaessa niistä kuitenkin paljastuu hyvin usein melkoisen
arkaistisia topoksia, mitä osoittavat erityisesti juutalaisten
laatimissa muistelmissa taajaan esiintyvät apokalypsin ja uhrauksen
kuvastot. Täytyy tietenkin myös huomioida se, että Pogožev kirjoitti
Neuvostoliiton olosuhteissa, sen kirjallisten standardien mukaisesti,
ja teksti lienee koostunut myös osin hänen todistajanlausunnostaan.

Pako

Irvokasta todellisuutta leirielämässä oli se, että juutalaisten
alettua saapua leirille venäläisten vankien suhteellinen asema
parani. Tämä näkyy myös Pogoževin kertomuksessa, joskin samalla
kertomuksen painopisteen muuttuminen kohti pakosuunnitelmia ja jopa
hyvän olon leimaamia ajoittaisia luppohetkiäkin kuvastaa ihmisen
kykyä sopeutua mitä uskomattomimpiin olosuhteisiin. Pogožev ehti olla
leirillä reilun vuoden, ja se oli Auschwitzin ajanlaskussa ikuisuus,
hänestä oli tullut jo ”vanha” leiriläinen. 

Noin viisikymmentä neuvostoliittolaista sotavankia pakeni
Auschwitzista marraskuussa 1942. Pako oli tarkkaan suunniteltu, ja
toteutettiin aiemmin karanneen vangin etsintöjen yhteydessä. Pogožev
korostaa tässäkin isänmaallisuutta, huomioiden pakopäivän sattuneen
lokakuun vallankumouksen juhlapäivän alle.

Kaikkiaan noin 700 vankia yritti karata leiriltä sen toiminta-aikana,
reilu 300 heistä onnistuneesti. Parhaat onnistumisen mahdollisuudet
olivat luonnollisesti puolalaisvangeilla, sillä he liikkuivat tutussa
ympäristössä, jonka kielen he hallitsivat. Pogožev joutui
kumppaneineen kiertämään ensin länteen, sitten kohti Tsekkoslovakiaa,
mutta he joutuivat silti pian kiinni. Uudelleen työleirille passitettu
Pogožev onnistui karkaamaan sieltäkin, ja pääsi lopulta Ukrainaan,
jossa hän liittyi jälleen puna-armeijaan.

Kaikkien vankien kohtalo ei ollut yhtä hyvä; sotavankileiriltä alkaen
samaa matkaa kulkenut Pavel Stenkin onnistui pakenemaan leiriltä
samaan aikaan Pogoževin kanssa, mutta päätyi sodan jälkeen vielä
kahdeksaksi vuodeksi Stalinin vankileirille, koska epäiltiin, että
Auschwitzissa oli koulutettu vakoojia. Myös Pogožev joutui NKDV:n
kuultavaksi, mutta onnistui säilymään vapaalla jalalla.

Pogožev esiintyi eräänä todistajana Franfurtin suuressa
Auschwitz-oikeudenkäynnissä 1965 ja teoksessa kuvataan lyhyesti hänen
uudelleenkohtaamisensa leirin SS:n kanssa. On tavallaan sääli, että
hän ei kerro laajemmin kokemuksistaan oikeudessa, sillä kyseistä
oikeudenkäyntiä ei ole edelleenkään kovin laajalti analysoitu sen
aikanaan saamasta valtaisasta huomiosta huolimatta. 

Valitettavasti kirjasta ei löydy tietoa siitä, milloin kirja on alun
perin julkaistu ja mikä on kirjoitusajankohta. Suomennettu laitos
kertoo perustuvansa englanninkieliseen alkuteokseen vuodelta 2007 –
Pogožev kuoli vuonna 1990. Moitittavaa on myös se, että suomentajan
huomautukset on kirjassa tehty hieman häiritsevästi suoraan tekstin
sisään.

------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/index.php