[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Pamfletti politiikkaa =?UNKNOWN?B?cMOkaXZpdHTDpG3DpMOkbg==?=

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:

------------------------------------------------------
Toni Selkälä 
Turku
------------------------------------------------------


Pamfletti politiikkaa päivittämään

Teoksen Teesi-pamflettisarjassaan julkaisema Tommi Uschanovin
kirjanen Mikä vasemmistoa vaivaa? on ollut kiistatta kuluvan syksyn
keskustelluin puheenvuoro vasemmistosta, kiitos osin kirjan
oivallisen ajoituksen. Kun maailmaa ravistelee talousliberalismin
aikaansaama finanssikriisi ja vasemmistolaisuutta markkinoidaan
samanaikaisesti omienkin mielestä unelmahötöllä, ei tarvitse
kummoistakaan tarkkasilmäisyyttä voidakseen havaita jonkin olevan
vasemmistossa vialla. Uschanovin kirjan sisältämät yhdeksän teesiä on
esitetty alkujaan suppeammassa muodossa Nuori Voima -lehdessä vuonna
2007. Tästä johtuen monet kuluvana syksynä esiin nousseet
yhteiskunnalliset teemat, kuten taloudellisen liberalismin kritiikki
tai sosiaalidemokraattien ystäväpuheet eivät ole ehtineet kirjaan
mukaan. Tämän ohella, kuten Uschanov esipuheessaan huomauttaa, kirjan
tarkastelun ulkopuolelle jäävät ympäristökysymykset - huolimatta
niiden ajankohtaisuudesta jo teesien muotoutumisen aikoihin. Näiden
rajausten puitteissa peruskysymys, johon Uschanov teesiensä
välityksellä pyrkii etsimään vastausta, on mikseivät suomalaisten
omaamat vasemmistolaiset arvot näy vasemmistopuolueiden kannatuksena.

Uschanov aloittaa ongelman puimisen syvältä - vasemmiston puuttuvasta
psykologisesta pelisilmästä (1. teesi). Tällä hän tarkoittaa, etteivät
vasemmistopuolueet ja -radikaalit näe tarpeelliseksi avata agendaansa
niille, jotka eivät ole vielä vasemmistolaisia. Sen sijaan he näkevät
oman toimintansa siinä määrin rationaalisena, että ihmisten tulisi
tukea heitä mikäli he tiedostavat oman parhaansa. Näin vasemmistosta
tulee ennen kaikkea oman ideologiansa portinvartija. Uschanovin
sanoin "[v]asemmistolaisuus vaatii liian usein ihmisiltä tuskallisia
persoonallisuuden, luonteen, identiteetin tai minän menetyksiä" (s.
24). Toisin sanoen, ihmisten tulisi muuttaa itseään tullakseen
vasemmistolaisiksi sen sijaan, että he löytäisivät syitä kannattaa
vasemmistoa omista lähtökohdistaan käsin. Samalla vasemmisto tulee
niputtaneeksi yhteen myös valitsemansa arvot, jotka on
allekirjoitettava viimeistä piirtoa myöten tai ei ollenkaan. Joko
olet golffaamatta tai meitä vastaan. Pamfletin tyyliin sopivasti
Uschanov yksinkertaistaa asioita, mutta välillä tuntuu, ettei hän
itsekään jaksa uskoa argumenttiensa voimaan. Tällöin hän tyytyy
sohaisemaan ampiaispesää sen suuremmin valottamatta tempauksensa
syitä. Tällainen kuva syntyy erityisesti ensimmäisen teesin
päättävässä kritiikissä, jossa Uschanov arvostelee Paavo Arhinmäen
esittämää perustelua suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan synnystä (s.
30).

Vasemmistolle sopivien arvojen niputtaminen yhteen ei kuitenkaan
Uschanovin mukaan estä vasemmistoa kannattamasta sille vieraita
arvoja (2. teesi), joista hän mainitsee muun muassa kidutuksen ja
kansanmurhat. Niin ja mainitsinko jo kidutuksen. Niin, ja
kansanmurhat. Kirjan koko toinen teesi tuntuu nivoutuvan sen
ympärille miten väärin on katsoa vaikkapa Leninin, Trotskin tai
Castron edustaneen missään muotoa mitään hyvää, koska he ovat
syyllistyneet hirmutekoihin. Tällaisen ajattelun laventaminen toki
tekee monesta muustakin ajattelijasta persona non gratan Uschanovin
mittapuulla: Heidegger oli natsi, joten Heidegerrin ajatukset ovat
lähtökohtaisesti huonoja. Mielestäni edellä kuvatun kaltainen
kritiikki osoittaa enemmänkin laiskuutta kuin teräväsilmäisyyttä.
Mikäli Uschanov pyrkii tuomaan esiin vasemmistolaisuuden
oudoksuttavaa tarvetta tukea kaikkea anti-oikeistolaisena pidettyä,
olisi hän voinut tuoda saman esiin yksin järkiargumentein ja aivan
yhtä poleemisesti. Nyt kummastelu tuntuu osin kosmeettiselta, kuten
Uschanovin ottaessa esiin toista Persianlahden sotaa edeltäneet
mielenosoitukset. Hän ihmettelee, mikseivät vasemmistolaiset tuoneet
esiin mielenosoitusten yhteydessä myös vastustustaan Saddam Husseinin
harjoittamille toimille. Samalla toki voisi kysyä, miksei ihmisiä ole
joka päivä kaduilla osoittamassa mieltään maailmalla tapahtuvia
ihmisoikeusrikkomuksia vastaan. Tuntuukin, että Uschanov kulkee siitä
mistä aita on matalin esittäessään kritiikkiä vasemmistolaisuuden
liittoutumiselle ei-vasemmistolaisia arvoja omaavien kanssa. Tältä
osin vetoaminen Marxiin tuntuu enemmänkin teoreettisen tilkkutäkin
paikkailulta kuin aidolta pohdinnalta.

Marxista voikin oivallisesti siirtyä Uschanovin kirjassaan vaalimaan
lempiteemaan - kommunismin kritiikkiin. Tai oikeammin muiden,
erityisesti kommunistien, väärään kuvaan kommunismista. Toki
Uschanovin oma marxilaisuus tuodaan oppi-isän sanoin esiin jo
esipuheessa (s. 10), mutta siinä kerrotaan vain osa totuudesta.
Kyseinen Marx-sitaatti: "Kaikki, mitä tiedän, on se etten ole
marxisti" on vastaus siihen kokiko Marx Ranskassa virinneen
lafarguelaisen kommunismin edustavan hänen ajatuksiaan. Tämä olisi
käynyt ilmi, mikäli Uschanov olisi kirjoittanut myös sitaattia
edeltävän lauseen Engelsin kirjeestä, josta kuuluisa toteamus on
peräisin. Marx oli marxisti, Paul LaFargue ei sitä Marxin mielestä
ollut. Tästä vastauksesta ei mielestäni voi ekstrapoloida, kuten
Uschanov tekee, mitään siitä mikä Marxin suhde esimerkiksi
neuvostokommunismiin olisi ollut. Yhtä kaikki, Uschanov katsoo
kommunistien ja ylipäätään vasemmiston vaaliman väärän kuvan
ideologiansa taustasta johtavan siihen, ettei vasemmisto anna
itsestään luotettavaa kuvaa (4. teesi), ja siten se karkottaa pois
kantaansa harkitsevat äänestäjät. Samalla hän esittää, ettei
oikeudenmukaisuuden vaateella ratsastava, vaikkapa globalisaatiota
vastustava radikaali, valtaan noustuaan kykenisi sitoutumaan
oikeudenmukaisuuteensa vaan luisuisi kostamaan omalle kohdalleen
osuneet epäoikeudenmukaisuudet. Vallan korruptoiva vaikutus ei vain
varsinaisesti ole teemoista niitä uusimpia ja epäoikeudenmukaisuuden
suhde oikeudenmukaisuuteen on tuttua jo Platonin Valtiosta.
Uschanovin kommunismikritiikkiä luettuaan ei ole hullua hurskaampi
sen suhteen mitä erityisen korruptoivaa on juuri vasemmistolaisessa
tai kommunistisessa vallassa, mutta Uschanov näyttää luottavan
hienojen sanojen ja hirtehishuumorin voimaan. Syiden pohtimisen
sijaan hän toimii moraalisen tuomion helppoheikkimäisenä
kumileimasimena ja arvostelee Itä-Euroopassa 1990-luvulla
valtaanpäässeitä "humanistisen koulutuksen saaneita, pehmeitä ja
inhimillisiä arvoja kannattaneita ihmisiä" (s. 64) samoista
kovakouraisista toimista, joita kommunistinen hallinto oli
vuosikymmeniä harjoittanut. Tällaisina kovakouraisina toimina hän
näkee valtion omaisuuden yksityistämisen ja kapitalistiseen
markkinatalousjärjestelmään sitoutumisen. En kyennyt kirjan sivuilta
lukemaan mikä on Uschanovin tarjoama vaihtoehto tilanteessa, jossa
kommunismia ei saa harjoittaa eikä kapitalismia tukea ja
sosiaalidemokratia on turhanaikaista hapatusta. Lopultakin koko
neljännen teesin todistusvoima lepää lukijan harteilla.

Neljännen teesin tunteisiin vetoavasta vasemmistoradikalismin
kritiikistä Uschanov hypähtää suoraan vaatimaan viidennessä
teesissään empiirisiin tosiasioihin pohjaavaa argumentointia
vasemmistolta. Kuitenkaan missään Uschanovin omassa argumentoinnissa
tämä vaade ei realisoidu. Lukijan on siten hyväksyttävä Uschanovin
vasemmistokritiikki, koska se on Uschanovin mukaan rationaalista.
Kritiikkinsä tueksi hän ei esitä prosentteja, kaavioita tai
kyselytutkimuksia vaan juuri sitä samaa retoriikkaa, johon
liiallisesta turvautumisesta hän suomalaista vasemmistoa soimaa. Ja
kaikki tämä retoriikkaan tukeutuminen kirjassa, jonka sivumäärältään
laajin luku käsittelee muiden keskustelijoiden vaillinaista kykyä
vedota tilastollisiin tosiasioihin. Samalla viidennen teesin
argumentointia leimaa usko lukuihin. Näyttää kuin luvut olisivat
Uschanoville absoluuttisia ja samaan aikaan kaiken kritiikin
ulkopuolella. Hän ei pohdi mitä lopultakin sisältyy lukujen tarjoaman
informaation taakse ja miten luvut saadaan näyttämään haluttua tulosta
kysymyksiä oikein asettelemalla. Siksi kirjan vaatimus
"totuudenmukaisesta informaatiosta" tai "totuuden julkituomisesta"
kaikuu onttona. Sen ohella, että Uschanov tivaa lukujen käyttämistä
poliittisen retoriikan tukemiseen, hän vaatii niiden käyttämistä
oikein (ss. 93-97). Tällä hän tarkoittanee asioiden esiintuomista
mahdollisimman esteettisesti ja helposti pureskeltavasti. Näin
tilastoistakin tulee osa politiikan estetiikkaa, jonka puutteesta
Uschanov soimaa vasemmistoa kolmannessa teesissään. Puhuessaan
estetiikasta hän lainaa Risto Heiskalaa (s. 52), jonka sanoin
estetiikalla pyritään peittämään sisällön tiedolliset puutteet. Onkin
verraten kummallista lukea Uschanovin soimaavan vasemmistoa
puuttuvasta estetiikan tajusta samalla kun hän vaatii vasemmistoa
turvautumaan tilastoihin ja lukuihin. Syntyykin kuva, että voidakseen
tuoda tiedon esiin riittävän kauniissa kaavussa ja tarpeellisin käyrin
todisteltuna tarvitsee vasemmiston turvautua tommiuschanoveihin.
Hyvänä esimerkkinä tästä erehtymättömästä estetiikan tajusta Uschanov
kirjoittaa, miten 1970-luvulla Iso-Britanniassa uusliberalismi
saavutti kannatusta koska "tyyli - esimerkiksi vaatteissa,
sisustuksessa ja arkkitehtuurissa - oli harvinaisen kökköä" (s. 54),
ja tämän ankeuden aiheuttajana nähtiin vallassa ollut vasemmisto.
Vaikken itse 1970-luvulla vielä maailmaa tarkastellutkaan voisin
kuvitella, että aikanaan tuo 1970-luvun tyyli näytti varsin
tyylikkäältä, samoin kuin vaikkapa oman lapsuuteni neonväriset
kokohaalarit. Siten sen tiedostaminen mikä on esteettistä
kolmenkymmenen vuoden kuluttua vaatii mielestäni melkoisia ennustajan
lahjoja, joita edes tosiasiatieto ei voi taata.

Jos Uschanovin ensimmäiset viisi teesiä olivatkin poleemisia, ne
osuivat maaliinsa ja kritikoivat niitä vasemmistolaisuuden piirteitä,
jotka tuntuvat ulkopuolisesta tarkkailijasta oudoksuttavilta. Samaa ei
voi valitettavasti sanoa kirjan neljästä viimeisestä teesistä. Niiden
sisältö tuntuukin enemmän täytteeltä, jolla koitetaan tuoda esiin
jotain, mikä ei ole kirjoittajan omassa ajattelussa kovin
jäsentynyttä. Vasemmiston vaiva taittuu taka-alalle, ja tarkastelussa
pohditaan sitä miten monta viittausta esoteerisiin kirjallisiin
lähteisiin onnistutaan mahduttamaan seitsemäänkymmeneen sivuun.
Kuudes teesi toteaa otsikossaan, ettei vasemmisto jätä ihmisiä
rauhaan. Kun lukija on lukenut teesin lävitse, on tullut selväksi,
että Marx toivoi ideaalista sosialismia, ja että palvelut vaikuttavat
bruttokansantuotteeseen nostavasti - mutta on vieläkin epäselvää miten
vasemmisto ihmistä häiriköi (ss. 103-121). Ainoaksi esimerkiksi
häiriköinnistä nousee taistolaisen työväenlauluperinteen sanoitukset,
mutta liekö moinen lopultakaan nykyvasemmiston ongelma (s. 118).
Vasemmisto ei tunne kapitalismin historiaa kuuluu seitsemäs teesi,
joka on kuudennen tavoin sisällöltään valitettavan sekava. Teesi
vilisee itsestäänselvyyksiä, kuten "kapitalismin suhde liberalismiin
on yhden satunnaisen historiallisen kehityskulun seurausta eikä
mikään välttämätön sukulaisuussuhde" (s. 123-124). Harvapa asia
inhimillisessä toiminnassa synnyttää välttämättömän
sukulaisuussuhteen, ja tuskin kapitalismi on vielä luonnonlaiksi
muuntunut. Samalla vasemmiston erityisen heikko kapitalismin tuntemus
jää hämäräksi. Uschanov tyytyy monelta osin vain toteamaan teesiensä
keskeisimmän sisällön ilman ainoatakaan lähdeviitettä tai pohdintaa
miten hän on teesiinsä päätynyt. Toisaalla taasen lähdeviitteitä
käytetään kattavasti selittämään teesin kannalta toisarvoisia
asioita. Näin syntyy lauseita, kuten "[m]onien vasemmistolaisten
alimpaan helvettiin kiroama Adam Smith" (s.125) ilman ensimmäistäkään
viittausta kuka näin olisi todennut. Tuntuu kuin jokaisen lukijan
pitäisi tuntea "monet vasemmistolaiset" ja heidän kapitalismin
kritiikkinsä. Jos kritiikki asustaa yksin kirjoittajan ajatuksissa,
jää lukija helposti ihmettelemään, mikä lopulta olikaan teesin
todellinen sisältö tai omaako teesin väite minkäänlaista
kosketuspintaa todellisuuteen.

Viimeisen teesikaksikon tullessa uunista ulos alkaa hitaampijärkistä
heikottaa: mistä ihmeestä tässä oikein on kysymys? Jos yritys käy
kauppaa kommunistisen maan tai siellä toimivan yrityksen kanssa,
tästä seuraa välittömästi vaade vasemmistolle arvostella kyseessä
olevaa yritystä (9. teesi). Itselleni ei selvinnyt syy siihen miksi
näin tulisi toimia. Samalla Uschanov esittää, että johdonmukaiseen
toimintaan kuuluu kiinnittyminen niihin arvoihin, joita olemme
omanneet vuosikymmeniä sitten. Siksi hän soimaa Ben Zyskowiczia
siitä, ettei tämä esittänyt epäluottamuslausetta hallitukselle, jonka
ministeriksi oli nimitetty Ilkka Kanerva ja Paavo Väyrynen. Itse
uskoin viisivuotiaana, että susi on ilkeä, joten jos nykyään
vastustan susien metsästämistä, olen Uschanovin kritiikille altis -
olenhan tohtinut vaihtaa mielipidettäni vuosien kuluessa. Teesinsä
Uschanov kuitenkin päättää rohkeasti toteamalla, että oikeiston
kommunismin kritiikki on kupla, jota vasemmiston tulisi käyttää
lyömäaseena oikeistoa vastaan (s. 164). Ongelma vain on, että oman
aikaisemman teesinsä (2. teesi) mukaan vasemmiston tuki
kommunistisille valtioille olisi kestämätöntä, sortuvathan ne
toistuvasti ihmisoikeuksien laajamittaisiin loukkauksiin. Miten
vasemmiston tulisi siis kyetä kritikoimaan yrityksiä kaupasta
kommunistisen valtion kanssa ilman, että he samalla tulisivat
antaneeksi osittaisen tuen kyseiselle järjestelmälle? Ja eikö
vapaakauppaa puolustava oikeisto toimi vain oikein pyrkiessään
toteuttamaan ideologiaansa ja olemaan johdonmukainen ajattelussaan?
Todellinen huipentuma ei kuitenkaan ole viimeinen teesi vaan sitä
edeltävä kahdeksas teesi: Kehitysoptimismi oli vielä taannoin
oikeutettua, ja niinpä sen leimaaminen vääräksi tietoisuudeksi on
usein kohtuutonta. Siinä. Mikä vasemmistoa vaivaa? -kirjan teeseistä
kahdeksas on eittämättä kryptisin. Se esittää päätelmänään, että
elinolojen parantaminen on hyvä juttu. Teesissä moititaan niin
oikeistoa kuin vasemmistoakin, mikä entisestään sekoittaa
peruskysymystä, jonka tuli olla vasemmiston ongelman pohtiminen.
Samalla tukeudutaan jälleen kerran pitkälti 1970-luvun tilanteeseen,
joka ainakin omasta mielestäni on varsin huono nyky-yhteiskunnan
peili. Vaikka taistolaisessa lauluperinteessä olisikin verrattu
afrikkalaisen tai aasialaisen kaivosmiehen oloja suomalaiseen
hyvinvointiyhteiskuntaan ei se tarkoita, että nykyinen vasemmisto
seisoisi jyrkästi vastustamassa kehitystä. Eivätkö Jutta Urpilaisen
unelmat ole juuri kehitysoptimismia, jonka puutteesta Uschanov
vasemmistoa moittii?

Miksi siis Tommi Uschanovin teos on noussut niin keskustelluksi? Syy
ei varmastikaan ole sen esittämät uudet ja mullistavat ajatukset,
vaan se, että hän on tuonut politiikan yhteiskunnalliseen
keskusteluun. Hän onnistuu hyvin polemisoidessaan monimutkaisia
ajatuksia yksinkertaisiksi manifesteiksi ja samalla kutsuu muita
osallistumaan keskusteluun, ovathan monet hänen esittämistään
väitteistä siinä määrin liioiteltuja ja naiiveja. Kirja siis osin
onnistuu tehtävässään, mutta lukijaa jää harmittamaan monet
pettymykset, joita Uschanovin ajattelu tuottaa. Ensimmäisenä silmään
pistää näkemys omasta tiedollisesta ylimaallisuudesta. Lukuisissa
kohdissa Uschanov muistuttaa muiden heikommasta tiedosta ilkkuvaan
tyyliin. Esimerkkinä tällaisesta käy vaikkapa lause "täytyy yleisesti
ottaen vakuuttaa sellaisia ihmisiä kuin kalapuikkoviiksinen Keskustan
kansanedustaja Pohjanmaalta, joka ei ole koskaan kuullutkaan [Walter]
Benjaminista ja on ajatellut Marxia viimeksi 35 vuotta sitten
ylioppilaskirjoituksiin lukiessaan" (s. 28). Selvähän se on, etteivät
muut voi tietää sitä, mitä Uschanov itse sanoo tietävänsä, tuntuu
väite kuuluvan. Kun kirjan vielä päättää itsensä ja oman ystäväpiirin
kirjaaminen suomalaiseen älymystöön, ei voi kuin ihmetellä
tarkoittaako Helsingissä asuminen nykyään samaa kuin älymystöön
kuuluminen (s. 181). Toinen pettymyksen aihe kirjassa on sen
tukeutuminen lähdeviitteisiin, joilla selvästi pyritään pönkittämään
pamfletin tieteellisyyttä. Kuitenkin useassa kohdassa viittaukset
ovat suurpiirteisiä ja jopa osin sellaisia, että niiden lukeminen on
välttämätön edellytys tekstin ymmärtämiselle. Näin Uschanov toimii
mm. kirjoittaessaan "Eräs demokraattisista perusoikeuksista on oikeus
olla kuuntelematta - olla kuuntelematta meitä." (s. 23, kursiivi
Uschanovin) Tätä lainausta seuraa viittaus teokseen, jossa varmaankin
on selitetty keitä ovat me - kirjassaan Uschanov ei tätä kerro.
Kontekstista voisi päätellä, että kyse on kaiketi vasemmistolaisista.

Myös monet Uschanovin pohdinnat keskittyvät vain pintatasolle, mutta
niiden avulla hän pyrkii viestittämään selvästi lukijalle
kirjoituksen tieteellistä pohjaa. Hän toteaa esipuheessaan
tukeutuvansa englanninkieliseen yhteiskuntatieteelliseen
kirjallisuuteen ja niihin oppeihin, joita Iso-Britanniasta ja
Yhdysvalloista voitaisiin tuoda, jotta vältyttäisiin vasemmiston
täydelliseltä perikadolta. Uschanov jatkaa miten "[e]räänä
tavoitteenani on pohtia näiden maiden kokemusten valossa, miten
Suomen vasemmisto voisi mahdollisesti välttyä samalta kohtalolta" (s.
13), jolloin syntyy tunne suurista tieteellisistä pyrkimyksistä.
Ongelmaksi vain muodostuu vertailu kahden toisistaan varsin suuresti
poikkeavan järjestelmän välillä. Sen toteaminen, ettei Yhdysvalloissa
ole vasemmistoa ei voida katsoa tarkoittavan vasemmiston
epäonnistumista yhtään sen enempää kuin vaikkapa vihreiden.
Kaksipuoluejärjestelmässä olisikin tarkasteltava yksittäisiä
edustajia enemmän kuin puolueita. Kalifornian kuvernöörinä toimiva
Arnold Schwarzenegger kuuluu suomalaisittain konservatiiviseen
oikeistoon lukeutuvaan rebublikaaniseen puolueeseen, mutta ajaa
samalla ympäristö- ja vähemmistökysymyksiä aktiivisemmin kuin monet
Suomessa vasemmistolaisiin tai vihreisiin arvoihin keskittyvän
puolueen jäsen. Jos vaalijärjestelmässä valitaan vain yksi ehdokas
alueelta, on varsin todennäköistä, että läpimennyt ehdokas kuuluu
suureen puolueeseen, mutta tämä ei tarkoita, etteikö hänen olisi
kuunneltava myös vähemmistöön jääneitä voidakseen varmistaa
valintansa myös vastaisuudessa.

Tommi Uschanovin pamfletin voima piilee siinä, että se saa samoin
ajattelevat taputtamaan itseään selkään ortodoksisesta ajattelustaan
samalla, kun se saa negatiivisessa valossa esiintuodut
vasemmistolaiset turvautumaan kynään ja kirjoittamaan vastineensa.
Pamfletti on monin paikoin viihdyttävää luettavaa, jos unohtaa sen
keskeisimmät puutteet ja antautuu Uschanovin vietäväksi. Tällaisenaan
Teosta voi kiitellä kustantajana pamflettien henkiin herättämisestä,
sillä yhteiskunnallisen keskustelun kannalta kärkkäästi ja
liioitellen julkituodut mielipiteet ovat kiistatta parhaita
keskustelunherättäjiä.



------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/