[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Viipurin rakennukset kertovat kaupungin historiaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:

------------------------------------------------------
Tuija Mikkonen <tuija.mikkonen(at)luukku.com>
FT, KTM
------------------------------------------------------

Viipurin rakennukset kertovat kaupungin historiaa

Neuvonen, Petri: Viipuri - Rakennusperinnön seitsemän vuosisataa.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki 2008. 187 s.

Viipurissa lomittuvat, sekoittuvat ja sulautuvat yhteen monet
historialliset aikakaudet. Kaupunki oli liki viisisataa vuotta
Ruotsin itävartio aina vuoteen 1710 saakka. Sen jälkeen Viipuri
siirtyi Venäjän keisarikunnan haltuun ja vuonna 1812 osaksi Suomen
suurruhtinaskuntaa. Sisällissodan jälkeen Viipuri ehti olla
itsenäisen Suomen eräs merkittävimpiä kaupunkeja vain parinkymmenen
vuoden ajan 1918–1939. Kuitenkin juuri nuo vuodet ovat tehneet
kaupungista monelle suomalaiselle ikonin, jota yhä toistamiseen
kiillotetaan puheissa ja teksteissä. Sotavuosina vaihtuivat
valtaapitävät Viipurissa useaan otteeseen, kunnes vuodesta 1944 alkoi
vajaa viisikymmentä vuotta kestänyt neuvostoaika. Vuoden 1993 jälkeen
on kaupunkikuva muuttunut markkinatalouden keinoin. 

Viipurin monivaiheinen historia ja sen lukuisat kerrostumat ovat yhä
näkyvissä Viipurin historiallisella ydinalueella. Petri Neuvonen
opastaa kirjassaan ”Viipuri – rakennusperinnön seitsemän vuosisataa”,
mitä rakennukset voivat kertoa ja miten ”kivistä kuvakirjaa” voi
tulkita.   

Teos on syntynyt tarpeesta päivittää Neuvosen vuonna 1994 julkaisemaa
kirjaa ”Viipurin historiallinen keskusta – Rakennusperinnön nykytila”.
Uusi teos ei ole pelkästään päivitys, vaan uusi laitos, jossa asioita
on osittain syvennetty, laajennettu ja ryhmitelty uudestaan. Kirjan
formaatti ja rakenne ovat kuitenkin säilyneet entisellään. Tutkimus
rajautuu maantieteellisesti Viipurin historialliseen ydinkeskustaan
käsittäen keskiaikaisen linnan, Linnoituksen kaupunginosan ja Pyhän
Annan kruunun linnoituksen. Näiltä alueilta löytyykin epäilemättä
rikkaimmat kerrostumat. Teos koostuu kahdesta osasta: kronologisesta
historiakatsauksesta, jossa selvitetään rakennettuun ympäristöön
vaikuttaneita tekijöitä, ja rakennuskohtaisesta
inventointiluettelosta. Jälkimmäinen on sivumäärältään hieman
ensimmäistä suppeampi. 

Nojatuolimatka 

Neuvonen kutsuu lukijansa nojatuolimatkalle. Istahdan siis mukavasti
nojatuoliini ja lähden Neuvosen avustamana lukemaan Viipurin
ristiriitaista rakennusperintöä ja pyrin ymmärtämään, miten Viipuri
on syntynyt. Kirjan koko (26 x 22,5 cm) tuntui alkuun hankalalta,
mutta toki panoraamakuvat tulevat edukseen aukeaman yli
levittäytyvinä horisontaalisina nauhoina. 

Neuvonen tulkitsee rakennuksia lähteinä ja hänen tutkimusotteensa on
lähinnä kaupunkiarkeologinen, vaikkei hän itse tartukaan kameraa
järeämpiin työkaluihin. Tutkija käyttää rakennusympäristön
kerrostumisesta termiä palimpsesti, joka tarkoittaa alun perin
kirjoitusmateriaalin, esimerkiksi pergamenttien, kierrätystä
merkityksessä ”uudestaan raaputettu”. Neuvonen käyttää termiä tässä
yhteydessä kuvaamaan sitä, että historiallinen kaupunki koostuu eri
aikoina syntyneistä kerroksista, jotka kuultavat toistensa läpi –
siis aiemmin kirjoitettu kerrostuma näkyy osittain vanhan alta.
Näiden kuulloksien avulla Neuvonen tarjoilee Viipurin historiaa
lukijoilleen. Lukiessaan kiviseiniä tutkija toteaa kriittisesti
tulkitsevansa näkemäänsä ja lukemaansa omalla tavallaan myöntäen,
että joku muu saattaisi kutoa samoista aineksista toisenlaisen
kudoksen. Näinhän tutkimusta yleensäkin tehdään – kukin omalla
tavallaan päätyen omiin johtopäätöksiinsä, jotka hyvin perusteltuina
voivat itse kukin olla yhtä päteviä tuloksia.  

Kirja on kirjoitettu erityisesti suomalaisille lukijoille
suomalaisista lähtökohdista. Neuvosella on eräinä tärkeinä
lähtökohtina ollut Juha Lankisen tekemä vuoden 1939 tilannetta
kuvaava Viipurin pienoismalli ja Lankisen pienoismallia varten
laatimat kartat. Neuvonen väittääkin 1930-luvun muodostaneen
suomalaisten kollektiivista muistia. Toki tätä käsitystä vahvistamaan
on julkaistu kirja toisensa jälkeen, mutta väitän, että valtaosalle
suomalaisista Viipuri on lähes tuntematon tai ainakin ilman
nostalgiaa kohdattava venäläinen kaupunki, jossa on ehkä hennosti
jotakin mukavan tuttua. Viipuria tulisikin vihdoin oppia lukea
avoimin silmin ilman lähtöasetelmia. Nostalgiakirjallisuutta on jo
kylliksi julkaistu, eikä Neuvosen kirja missään nimessä tähän
luokkaan lukeudukaan. 

Ajan siivillä

Kirjan ensimmäinen osa – kronologinen kertomus – soveltuu mainiosti
nojatuolimatkailuun. Tarina etenee sujuvasti, joskin upeat
panoraamakuvat ja mielenkiintoiset kuvakulmat pysäyttävät välillä
lukijan. Kameratyö on paikoitellen sävähdyttävää ja tuo esille
kauneuden moninaisuuden ja rosoisuuden. Neuvonen on löytänyt jopa
Vesiportinkadun kliseemäiseen kuvakulmaan yllättävää vaihtelua. 

Lähdetyöskentely on vakuuttavaa, joskin perustietoja on ammennettu
pitkälti suoraan aiemmasta painoksesta tai sen taustatyöstä, mikä ei
luonnollisestikaan heikennä niiden painoarvoa. Vaikka Neuvonen
mainitsee rakennukset itsessään tärkeimmiksi tutkimuslähteikseen, ei
hän jätä sanomaansa omien mielipiteidensä varaan, vaan juoksuttaa
tunnollisesti lähdekirjallisuutta ja arkistolähteitä
todistusaineistonaan. 

Kirjan lopussa on sarja huolella piirrettyjä karttoja, joihin eri
aikoina syntyneet rakennusvaiheet on havainnollisesti merkitty eri
värein. Karttojen sijoittamisella pelkästään kirjan loppuun on
ongelmansa. Kirjan tekstiä ja erityisesti inventointiluetteloa
tutkittaessa kartat olisi hyvä olla esillä erikseen tai edes osina
tekstin yhteydessä. Inventointiosuudessa olisin kaivannut myös
enemmän kuvia rakennuksista. 

Kirjoittamattomana lähtöolettamuksena on, että lukija jo tuntee
Viipurin kohtalaisen hyvin. Ensikontaktina Viipuriin kirjan alkuosa
avaa kyllä ansiokkaasti kaupungin ja sen rakennetun ympäristön
historiaa, mutta paikkojen keskinäisen sijainnin tunteminen olisi
alkuosaakin lukiessa hyödyllistä. Historiaosuus soveltuu hyvin
nojatuolimatkalaiselle, eikä lukijan tarvitse olla edes
arkkitehtuurin asiantuntija. Inventointiluetteloa sen sijaan on
parempi tutkia työpöydän äärellä kartan avulla. Luettelo antaakin
sukututkijoille ja muille yksittäisistä rakennuksista kiinnostuneille
arvokasta tietoa. Joidenkin rakennusten tarkka sijoittaminen kartalle
on tosin hankalaa katuosoitteiden puuttuessa, vaikka tonttijaotukseen
viittaava numerointi onkin useimmissa tapauksissa riittävä. 

Kirjan kaksijakoinen rakenne on hieman ongelmallinen. Vuoden 1994
painoksessa – ottaen huomioon, että se aikanaan syntyi Neuvosen
diplomityön pohjalta – kaksiosaisuus on ymmärrettävissä. Uutta
laitosta suunniteltaessa olisi nojatuolikirjaa kannattanut laajentaa
sekä tekstin että kuvituksen osalta erilliseksi kirjaksi.
Inventointiluettelolle puolestaan olisi varmaan kysyntää tutkijoiden
parissa omana erillisenä tuotteenaan. Lisäksi jäin pohtimaan
inventointiluettelon päällekkäisyyttä ja suhdetta Neuvosen, Tuula
Pöyhiän ja Tapani Mustosen yhdessä kirjoittamaan ”Viipuri – opas
kaupunkiin” (1999) -nimiseen suurempaa aluetta käsittelevään
opaskirjaan. 

Nykyviipurilaisten tarinat

”Viipuri – Rakennusperinnön seitsemän vuosisataa” on onnistunut
päätavoitteessaan johdattaa lukijat ymmärtämään rakennusten sanomaa.
Petri Neuvonen on myös ansiokkaasti lisännyt Viipuri-kirjallisuuden
pitkää rivistöä tuomalla uutta tietoa ja uusia näkemyksiä
kaupungista. Ansiokasta on myös restaurointi- ja suojeluhistorian
esittäminen osana rakennushistoriaa. Joissakin kohdissa tieteellinen
todistusvoima ontuu tai asioiden yhteys tutkimusaiheeseen jää
epäselväksi. Esimerkkeinä tästä mainittakoon kieli- ja
kansallisuuskysymykset ja tutkijan näkemys suomalaisten
kollektiivisesta muistista Viipurin yhteydessä eli aiheet, jotka
eivät ole Neuvosen vahvinta osaamisaluetta.

Petri Neuvonen on määrätietoisesti pyrkinyt avoimeen
tutkimusotteeseen onnistuen siinä sangen hyvin. Myös Suomen
sisällissodan vaiheet ja niiden liittyminen Viipurin paikkoihin
tuodaan lyhyesti esille. Viimeisten 60 vuoden aikaa esiteltäessä
olisin odottanut hieman syvempää venäläisten lähtökohtien
huomioimista, mutta tätä puutetta paikatakseen Neuvonen esittääkin
jatkotutkimuksen kimmokkeeksi ajankohtaisen kysymyksen: onko
kaupungin nykyisillä asukkailla oma kertomuksensa kaupungista?
Varmasti on. Nykyviipurilaisten tarinoiden tutkiminen toisi taatusti
uuden vahvan kerrostuman Viipurin rakennushistoriaan täydentämään
Neuvosen kokoamaa kuvaa.

------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/index.php