[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Naishistoriaa, perhehistoriaa ja kansallista historiaa 1700 -luvulta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:

------------------------------------------------------
Kristiina Kalleinen <kristiina.kalleinen at helsinki.fi>
dos., Helsingin yliopisto
------------------------------------------------------

Naishistoriaa, perhehistoriaa ja kansallista historiaa 1700 -luvulta

Vainio-Korhonen, Kirsi: Sophie Creutzin aika. Aateliselämää 1700
-luvun Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Gummerus Jyväskylä
2008. 398 s.

Turun yliopiston suomen historian professori Kirsi Vainio-Korhosen
uunituore tutkimus 1700-luvun jälkipuoliskon aateliselämästä Suomessa
on uraa uurtava teos. Ulkoasultaan äärimmäisen kaunis ja käteen sopiva
teos sisältää painavaa asiaa niin naishistorian, perhehistorian kuin
”perinteisen” poliittisen historiankin aloilta. 

Tutkimuksen päähenkilö on itäisellä Uudellamaalla Lapinjärvellä
Porlommin kartanossa 1752 syntynyt kreivitär Sophie Creutz, mutta
teos ei ole hänen elämäkertansa vaan kuvaus kreivittären sukupiiristä
sekä aikakauden aatelisverkoston toiminnasta ja kohtaloista
myllerryksiä täynnä olleina 1700-luvun loppuvuosikymmeninä ja
seuraavan vuosisadan alussa. Syy siihen, miksi kirja ei ole
pelkästään Sophie Creutzin elämäkerta, on selvä: suoria jälkiä Sophie
Creutzin elämästä ja toiminnasta on aikakirjoihin jäänyt vain
niukasti. Vainio-Korhonen on sen vuoksi joutunut rakentamaan kuvan
Sophie Creutzin elämänkaaresta paljolti luovan päättelyn avulla ja
sen avulla, mitä muista vastaavassa asemassa olleiden aatelisnaisten
elämästä tiedämme. Tutkimus perustuu suureksi osaksi
alkuperäislähteille, kuten kartanoarkistoihin ja kirjekokoelmiin. 

Lähteiden vähäisyys tai paremminkin historiallisiin dokumentteihin
jääneiden jälkien vähäisyys ei hämmästytä, kun kysymys on
naishistoriasta. Samoinhan on asian laita lasten, vanhusten, köyhien
ja muiden marginaaliryhmien historian  kohdalla. Vaikka jo aikaa
sitten on tunnustettu, että myös naishistoria, perhehistoria, arjen
historia jne. voivat olla poliittista ja kansallista siinä missä
”perinteinen” poliittinen historiakin, niin 1700- ja 1800-lukujen
osalta tämä on pitkälti vielä realisoitumatta suomalaisessa
tutkimuksessa. Jälkimmäisen vuosisadan osalta esimerkiksi
naistaiteilijoita ja -kirjailijoita on tutkittu, mutta muuten naisiin
kohdistunut tutkimus on ollut hyvin vähäistä. Mahdollisuuksia
1800-luvun aatelisnaisten historian kirjoittamiseen olisi
laajemminkin useiden säilyneiden kirjekokoelmien perusteella.

Vainio-Korhonen kuvaa siis tutkimuksessaan yhden aatelisnaisen ja
hänen sukupiirinsä elämää 1700-luvun loppupuolella aikana, joka
poliittisesti oli hyvin värikästä ja Suomen kannalta lopulta
dramaattistakin aikaa seuraavan vuosisadan alussa. 

Mielenkiintoiseksi  ”perinteisen” poliittisen historian kannalta
Vainio-Korhosen tutkimuksen tekee se, että Sophie Creutzin
elinikäinen ja läheinen ystävä oli Suomessa sittemmin toisaalta
maanpetturina, toisaalta patrioottina tunnettu Göran Magnus
Sprengtporten, joka on yksi tutkimuksen päähenkilöistä. Tutkimuksessa
annetaan kenties hieman liikaa tilaa sen pohdinnalle, oliko
Sprengtporten mahdollisesti Sophien toisen lapsen,  Wendela-tyttären,
biologinen isä – vaikuttaa siltä, että kirjoittaja on tästä
problematiikasta erityisen kiinnostunut, koska siihen palataan
toistuvasti uudestaan.  

G.M. Sprengtporten siirtyi Venäjälle jo vuonna 1786 vastustettuaan
kuningas Kustaa III:n politiikkaa. Kuninkaan vastaiseen
kapinahankkeeseen (Anjalan liitto ja haaveet Suomen itsenäistymisestä
tai itsehallinnosta Venäjän avulla) osallistunut Sophie Creutzin
aviomies Lars Glansenstierna joutui maanpetturina poistumaan maasta
loppuelämäkseen 1789.  

Sophie Creutz ja useat hänen sukulaisensa asuivat kaksi vuotta
kestäneen sodan aikana sotatoimialueella tai sen läheisyydessä
Elimäen kylissä, kuten Anjalassa, joihin venäläisjoukot hyökkäilivät
toistuvasti aiheuttaen tuhoja mm. Anjalan kirkolle. Tilanne koettiin
hermostuttavana kartanoissakin, ja Sophien sisaren Eva Creutzin
(avioliitossa vuodesta 1776 vapaaherra Rabbe Wreden kanssa) perheen
omistuksessa ollut Anjalan kartano paloi poroksi venäläisten ammuttua
Kymijoen yli palavia ammuksia kesällä 1789. Vainio-Korhosen siteeraama
Eva Creutzin silminnäkijäkuvaus kesältä 1789 on ainutlaatuinen ja
ilmeisesti ainoa (säilynyt) naisen kirjoittama kuvaus Kustaa III:n
sodasta.

Anjalan liittoon osallistuneiden maanpetturuudesta tuomittujen ja
heidän tukijoidensa omaisuus tuomittiin menetetyksi kruunulle, joten
niin Sprengtportenin Seestan kartano kuin Glansenstiernan Jokelan
kartano Nastolassa siirtyivät valtion haltuun; Sophie Creutz muutti
lapsineen Pernajan Malmgårdiin lähisukunsa hoiviin. Sophie Creutz
otti nopeasti ohjat käsiinsä ja ryhtyi hankkimaan omaisuuttaan
takaisin, missä on nähtävissä se Vainio-Korhosen korostama seikka,
että Sophie Creutz poikkesi merkittävällä tavalla ”naishistorian
vaalimasta kuuliaisen ja alamaisen naisen muotokuvasta”, kuten
Vainio-Korhonen asian ilmaisee.

Sophie osti Jokelan kartanon takaisin huutokaupasta ilmeisesti omilla
perintörahoillaan ja voi siten siirtää kirjansa Pernajasta takaisin
Nastolaan jo elokuussa 1795. Kartano kuului Sophie Creutzille, mutta
lain mukaan vaimon omaisuuden hallintaoikeus kuului miehelle, joka ei
kuitenkaan saanut ryhtyä vaimon omaisuuden myyntiin ilman tämän
myötävaikutusta. Lars Glansenstierna yritti painostaa vaimoaan
myymään Jokelan kartanon, mistä Sophie Creutz kieltäytyi aluksi asiaa
harkittuaan. Tästä voidaan havaita, kuten Vainio-Korhonen toteaa, että
vaikka naisten toimivaltaa rajoittavat normit olivat olemassa,
käytännössä voitiin kuitenkin toimia vapaammin.

”Ison vihan” ja Kymijoelle rajan siirtäneen ”pikku vihan” jälkeisen
Turun rauhan kokeneet rajaseudun asukkaat suhtautuivat torjuvasti ja
kielteisesti Venäjään ja venäläisiin.  
Vainio-Korhonen analysoi mielenkiintoisella tavalla ns. tavallisen
kansan ja säätyläistön suhtautumista Venäjään: kolmatta ”vihaa” ei
enää haluttu, mutta ratkaisumalleista oli erilaisia näkemyksiä.
Eräänä mahdollisena syynä mielipide-eroon Vainio-Korhonen esittää
sen, että useimmilla Suomen tai ainakin Itä-Uudenmaan
aatelisperheillä oli sukujuuret Baltiassa, jonka aatelin aseman
edullisuus Venäjän yhteydessä oli heille varmasti tunnettua.
Säätyläistön suopeampi suhtautuminen Venäjän alaisuuteen joutumiseen
tuntuisi selittyvän hypoteettisesti siten kuin Vainio-Korhonen sen
selittää eli Baltian aateliston saamalla hyvällä asemalla Venäjän
alaisuudessa. 

Ruotsin ja Venäjän välinen sota eli suomalaisittain Suomen sota
1808–1809 kosketti välittömästi jälleen Sophie Creutzin rajan
läheisyydessä elänyttä perhettä. Sophien tyttären Wendelan tuolloin
43-vuotias aviomies Anders Munsterhjelm ilmoittautui heti sodan
alettua kevättalvella 1808 Loviisan Svartholman linnoituksen
puolustajiin. Kansallisarkiston Biographica Munsterhjelm -kokoelmassa
 on säilynyt Anders Munsterhjelmin vaimolleen lähettämiä kirjeitä
hyisestä helmikuisesta Svartholman linnoituksesta tilanteessa,
jolloin linnoituksen puolustajat melkoisen tietämättömyyden
vallitessa odottivat venäläisten hyökkäystä. Kuten Suomenlinnan
linnoitus niin Svartholmakin antautui lähes vastarinnatta kolmen
viikon piirityksen jälkeen. Sotaväki lähetettiin koteihinsa, mutta
upseerit otettiin sotavangeiksi. Tältä Anders Munsterhjelm kuitenkin
välttyi, mahdollisesti Sprengtportenin ansiosta. Samoin mahdollisesti
Sprengtportenin ansiosta antautuneen linnoituksen komentaja Carl
Magnus Gripenberg sai heti majurin viran venäläisessä armeijassa.

Lähin syy linnoituksen antautumiseen vaikuttaa olleen uskonpuute
Ruotsin kuninkaan mahdollisuuksiin hallita tilannetta, eivätkä kaikki
aikalaisetkaan pitäneet antautumista tyrmistyttävänä: Wendela
kirjoitti Andersille toivovansa voivansa nauttia samanlaisista
eduista kuin rouva Gripenberg, joka ”oli niin onnellinen, kun hänellä
nyt on miehensä kotonaan Villähteen kartanossa”.

Siviiliväestö odotti pelonsekaisin tuntein lähestyviä venäläisiä
joukkoja, mutta joitakin yksittäisiä tapauksia lukuun ottamatta
Venäjän armeija eteni rauhallisesti ja, kuten tunnettua, eteläinen
Suomi valloitettiin lähes taistelutta. Vainio-Korhonen osoittaa
mielenkiintoisella tavalla, miten kaakkoisen Suomen aatelin
paikallinen historia ja henkilökohtainen kokemuspiiri ratkaisevalla
tavalla vaikuttivat valtiollisen historian kulkuun:
”sprengtportiaaneilla” ja pitkän linjan Anjalan miehillä oli
ratkaiseva vaikutus sodan lopputulokseen eteläisessä Suomessa ja sen
kautta loppujen lopuksi koko Suomessa. 

Kirsi Vainio-Korhosen tutkimus osoittaa vakuuttavalla tavalla, miten
katsomalla asioita uudesta näkökulmasta, tarkalla lähteiden
lukemisella ja tulkitsemisella sekä loogisella päättelyllä voidaan
merkittävästi täydentää ja tarkentaa olemassa olevaa kuvaa
menneisyydestä. ”Sophie Creutzin aika” tuo merkittävän lisän
suomalaiseen 1700-luvun aateliseen nais- ja perhehistoriaan sekä
monipuolistaa käsitystämme Kustaa III:n sodasta 1788–1789  ja ”Suomen
sodasta” 1808–1809.

------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/index.php