[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ranska suomalaisten =?UNKNOWN?Q?peilin=E4?=

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:

------------------------------------------------------
Päivi Kosonen <paivi.kosonen[ät]ajatusmatka.net>
Yleisen kirjallisuustieteen dosentti
------------------------------------------------------

Ranska suomalaisten peilinä

Ranki, Kristina ; Louis Clerc & Kristina Ranki (toim.): Isänmaa ja
Ranska. Suomalainen frankofilia 1880–1914. ; Suomalaisten Ranska.
Kaunis tuntematon.. :  2007, 2008. 333 ; xxx s.

Kristina Ranki: Isänmaa ja Ranska. Suomalainen frankofilia 1880–1914.
Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 169. Suomen
Tiedeseura, 2007. 

Louis Clerc & Kristina Ranki (toim.): Suomalaisten Ranska. Kaunis
tuntematon. Ajatus Kirjat, 2008.  

Millaisia kuvia suomalaisilla on ja on ollut Ranskasta? Miltä
pohjalta nämä todellisiin mielikuviin ja tapahtumiin perustuvat kuvat
ovat muotoutuneet? Mihin tarkoituksiin niitä on käytetty? Nämä
lienevät Isänmaa ja Ranska (2007) sekä Suomalaisten Ranska (2008)
kirjojen peruskysymykset. Edellinen on Kristina Rankin Helsingin
yliopistossa esittämä historian alan väitöskirja, jälkimmäinen
laajemmalle yleisölle tarkoitettu ja ajallisesti kattavampi esitys
Ranskan ja Suomen välisistä suhteista, jonka Louis Clerc, Turun
yliopiston poliittisen historian lehtori, ja Kristina Ranki ovat
yhdessä toimittaneet. 

Yhteistä kirjoille on uudenlaisen näkökulman etsiminen – ja
löytäminen – suomalaisten ranskamielisyydeksi (frankofilia) tai
Ranska-kammoksi (frankofobia) kutsuttavaan kulttuuri- tai
mentaalihistorialliseen ilmiöön. Käytännössä tämä merkitsee
representaatioiden, mielikuvien, kaunokirjallisuuden ja
kollektiivisen muistin kaltaisten diskursiivisten muodostelmien
nostamista perinteisen historiallisen lähdeaineiston ja
teoreettis-metodisen käsitekartan käyttelyn rinnalle.
Kirjallisuudentutkijan näkökulmasta tarkastelutapa vaikuttaa
kiinnostavalta ja hedelmälliseltä – suorastaan toivottavalta tavalta
analysoida ja tulkita kirjoitettuja historiallisia lähteitä. 

Keskeinen lähtökohta molemmissa teoksissa on ajatus, jonka mukaan
suomalaisten Ranska-kuva kertoo oikeastaan enemmän omasta
sielunmaisemastamme kuin itse kohteesta, oikeasta ja todellisesta
Ranskasta. Väitöskirjassaan Kristina Ranki on kartoittamassa ja
analysoimassa tätä Suomen Ranska-peilausta ja tuosta Ranska-peilistä
heijastuvia kuvia, kysymässä millaiselta pohjalta tuo peilaus
tapahtui, ketkä peilistä katselivat ja mitä he siellä näkivät – ja
mitä siitä kaikesta olisi nyt ajateltava. Mistään mekaanisesta
aatteiden vaikutushistoriasta ei todellakaan ole kyse. Louis Clercin
ja Kristina Rankin toimittamassa teoksessa lähdetään puolestaan jo
liikkeelle siitä ajatuksesta, että 

”[s]uomalaiset taiteilijat ovat hakeneet inspiraatiota Ranskasta,
kirjailijat ovat löytäneet Pariisinsa, poliitikot ovat verranneet
ranskalaisia ideologisia lähteitä omiin poliittisiin ajatuksiinsa.
Tiedolla ja tunteella, niin todellisilla kokemuksilla kuin hatarilla
kuvitelmillakin, on kaikilla ollut tärkeä osansa siinä, miten Ranska
on vaikuttanut Suomen historiassa” (Clerc & Ranki, s. 14).
Suomalaisten Ranska –teoksen kirjoittajien käsitykset asettuvat siis
lukijan mielessä jo valmiiksi suhteessa tähän esipuheessa lausuttuun
ymmärrykseen. 

Kiinnostavinta onkin lukea, miten monenlaisiin ja keskenään
ristiriitaisiinkin tarkoituksiin kulttuurin ja hengen jaloihin
korkeuksiin kohotettua Ranskaa ja Pariisia milloinkin on käytetty.
Kristina Rankin väitöskirjassa tämä analysointi itsessään
ymmärrettävästi muodostaa tekstin bulkin, ja siihen liittyvät
perusteelliset taustakartoitukset ja arkistotutkimukset, tekijän
elämäkerran ja kirjallisen materiaalin – joka on nyt ymmärrettävä
erittäin laajasti säilyneistä ostokuiteista (kun esimerkiksi L.
Onerva jo kolmantena Pariisin oleskelupäivänään osti muodikkaan ja
kalliin tekoturkislakin), kirjoitetuista kirjeistä, postikorteista ja
päiväkirjoista tekijän julkaistuun kirjalliseen tuotantoon (L. Onervan
tapauksessa esimerkiksi Mirdja-romaanissa ilmeneviin
ranskalaistuntoihin) asti. Historian tutkimuksen kannalta on tietysti
ymmärrettävää ja mielekästä kysyä, miten nuo kuvat ja käsitykset ja
niiden käyttötavat ovat ajan myötä muuttuneet – ja ovatko ne
ylipäätään muuttuneet. 

Väitöskirjassa Isänmaa ja Ranska. Suomalainen frankofilia 1880–1914
Kristina Rankin analyysi kohdistuu suomalaisten kannalta ensimmäiseen
varsinaiseen ranskalaismielisyyden buumiin. Ensimmäisellä aallolla on
oma historiansa ja omat edellytyksensä – Suomen
maantieteellis-poliittis-kulttuurinen sijainti Ruotsin, Venäjän ja
Saksan välisessä kolmiossa. Kaikki nämä kolme mentaalista pääsuuntaa
luovat pohjaa ja edellytyksiä Ranskan nousemiselle ihailun tai
moraalisen kauhistuksen kohteeksi, mallin tai vastamallin asemaan.
Mutta Kristina Ranki ei tyydy tähän, vaan hahmottaa tarkempaa
mentaalista karttaa myös yksittäisten Ranska-toimijoiden
henkilökohtaisemmista edellytyksistä. Suomalaisilla taiteilijoilla,
kuvataitelijoilla ja säveltäjillä ja kirjailijoilla, Edelfeltillä ja
kumppaneilla, tutkijoilla ja pioneerimatkailijoilla on tämän
Ranska-väylän avaamisessa keskeinen merkitys. Neljään yksittäiseen
henkilöön – Werner Söderhjelmiin (1859–1931), Juhani Ahoon
(1861–1921), L. Onervaan (1882–1972) ja V.A. Koskenniemeen
(1885–1962) keskitytään tarkemmin. Heidän Pariisin matkojaan,
lähtöjään ja oleskelujaan, kirjallista tuotantoaan,
lehtikirjoituksiaan, liittymistään ranskalaismielisiin seuroihin ja
kansalliseen ranskalaismieliseen toimintaan analysoidaan yhtä aikaa
yleiskuvan ja yksittäisemmän ”Suomi-Ranska muotokuvan” luomiseksi. 

Kaikkein kiinnostavinta on lukea – kerrankin Suomessa kirjoitettuna –
miten tärkeitä ovat juuri tausta- ja verkostotekijät ”kulttuurisen
pääoman” (Kristina Ranki ei kylläkään itse käytä tätä Bourdieun
teoriasta peräisin olevaa käsitettä) hankkimisessa ja sen
mahdollisessa soveltamisessa ja jalostamisessa kansallisiin
käyttötarkoituksiin. Tapaus tapaukselta Kristina Ranki näyttää, miten
tärkeitä ovat lapsuudenkodin ja perheen ja sukulaisten tuki ja
kannustus, miten ranskan kirjallisuuden ja kielen opiskelun,
Pariisiin lähtemisen ja siellä vaikuttamisen ennakkoehtoina on
henkinen ja taloudellinen tuki, auttajat ja apurahat. Ja miten jotkut
kuitenkin tuntevat pakkoa mennä Ranskaan – ilman minkäänlaista tukea
tai intellektuaalista perintöä.  

Kirjallisuudella on ollut valtava merkitys suomalaisten
frankofilialle. Etenkin juuri suomalaisen kansallisen identiteetin
rakentamisaikana (1880–1914) kirjallisuus, hyvä muoto ja ”stiilitaju”
sekä ”franskalainen” luova ja elegantti kansanluonne liitettiin
suorastaan yhteen niin, että Ranska merkitsi juuri Kirjallisuutta –
luovuutta ja henkistä ponnistusta, jota vasta muovautuvassa Suomessa
kaivattiin. Ranskan kirjallisuuden ja kulttuurin kansainvälisestä
merkityksestä 1800-luvulla on toki kirjoitettu ennenkin, mutta
kiinnostavaa näissä kahdessa kirjassa on juuri tuon merkityksen
yksityiskohtainen dokumentointi ja sen tekeminen suomalaisen
kulttuurin kannalta: missä se ilmenee ja millä tavoin? Keille
ranskalainen kirjallisuus oikein on ollut tärkeää ja miten
ranskalainen kirjallisuus tällöin oikein on ymmärrettävä? Keihin
tekijöihin ja mihin nimikkeisiin suomalaiset viittaavat? 

Ei ole yllätys, että 1880-luvulla, joka tunnetusti realismeineen ja
naturalismeineen muodostaa ranskalaisen kirjallisuuden kulta-kauden,
Suomessakin luettiin Flaubertia ja Balzacia, George Sandia ja
Maupassantia, Zolaa ja kumppaneita. Sen sijaan tämän ennalta tiedetyn
tulkinta uudelta kannalta ja näin yksityiskohtaisesti on kiinnostavaa
ja täynnä yllätyksiä. Näiden todellisten fiktiivisten esikuvien
kautta Suomessa näet hahmoteltiin omaa nykypäivää ja tulevaisuutta,
luotiin Ranskan kirjallisuuden peilin kautta kuvaa siitä millainen
Suomen pitäisi olla – ja millainen sen ei pitäisi olla: ei
kevytkenkäinen, mutta kepeän hengittävä (L. Onervan mukaan), ei
umpimielisen ja suvaitsemattoman ankara, vaan nautiskeleva, mutta
samalla myös ahkera ja työteliäs (Werner Söderhjelmin mukaan).
Kauniilla Ranskalla on loppujen lopuksi yllättävän monipiirteiset
kasvot. 

Kirjallisuudella on myös toisenlainen merkitys näissä kahdessa
kirjassa, jossa luodaan käsitystä tai kertomusta suomalaisten
Ranska-kuvasta. Tarkoitan molemmissa kirjoissa ilmenevää
suomalaisissa oloissa poikkeuksellisen ennakkoluulotonta tapaa
käyttää ”kaunokirjallisuutta” historiallisena lähteenä – ei
tietenkään ilman metodista reflektiota tai lähdekriittistä pohdintaa.
Se on merkki siitä, että representaatioiden tutkimisessa on viimeinkin
päästy teorioista käytäntöön, toisin sanoen siihen ymmärrykseen, että
kuvamme Ranskasta perustuu yhtä paljon todellisuuteen ja
tosiasialliseen informaatioon kuin satunnaisesti syntyneisiin
mielikuviinkin. Olennaista tässä representaatio-ymmärryksessä on siis
sen ymmärtäminen, että todellista on se, millä on vaikutusta.  

Mitä Ranska-peilistä sitten on aikojen saatossa haettu? Venäjän
vallan aikana Ranska edusti sivistystä ja jotakin uutta, ”ulkomaata”,
johon suomalaisten vapauden ja hengen laajentamisen pyrinnöt saatiin
kanavoitua. Itsenäistymispyrinnöissä Ranskaa käytettiin oman
kansallismielisyyden ja kansallisen politiikan muotoilemiseen ja
kanavoimiseen. Nationalismin internationalistinen säie on tässä
tapauksessa se uusi asia, jonka Kristina Ranki nostaa
väitöskirjassaan esiin. Myös yksittäisten toimijoiden peilauksen
motiiveja analysoidaan: henkistä kasvua, itsetuntemuksen etsintää,
yritystä edistyä omassa asemassa ja ammatissa, halua kansainvälistyä,
tulla tunnetuksi, etsiä kontakteja, modernin kaipuuta ja ikävää,
oikean elämän etsimistä – kaikki nämä ja monet muut nousevat esiin
historiallisten toimijoiden lähteistä. 

Nykyaikaan tullaan sitten toimitetussa teoksessa Suomalaisten Ranska,
jossa esimerkiksi Fred Dervin, ranskan kielen lehtori ja tutkija Turun
yliopistossa, analysoi internetissä esiin tulleita suhteellisen
juuttuneita käsityksiä Ranskasta ja Suomesta. On harmi, että tässä
kirjassa kulttuuria yleisemmin käsittelevien artikkeleiden painopiste
on sittenkin niin paljon kiinni Kristina Rankin väitöskirjan
aikakehyksissä: fin-de-sièclessä. Turun yliopiston poliittisen
historian professorin virkaa hoitava Vesa Vares toki kirjoittaa
suomalaisten oikeiston näkemyksistä Ranskasta 1918–1923 ja Louis
Clerc käsittelee Ranska-kuvaa suomalaisessa ulkopolitiikassa
1917–1940, mutta tähän nämä tuoreemmat esitykset sitten jäävätkin
jälkisanojen kattavuutta uhkuvista mainoslauseista huolimatta. Jos
ajatellaan, että Ranskalla oli taas 1960-luvulta lähtien
merkittävämpi rooli suomalaisessa kulttuurissa – ajattelen vaikkapa
ranskalaisesta kirjallisuudesta kirjoitettuja yleisesityksiä ja
esseekokoelmia, lukuisia uuden kirjallisuuden käännöksiä – on
hämmästyttävää, että tästä ajanjaksosta vaietaan tässä kirjassa
kokonaan. 


------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/index.php