[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kauhurokkarin addiktiot

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:

------------------------------------------------------
Kimi Kärki <kimi.karki at utu.fi>
FL, koordinaattori, Historian laitos, Turun yliopisto
------------------------------------------------------

Kauhurokkarin addiktiot

Cooper, Alice – Zimmerman, Keith & Kent: Alice Cooper, golfhirviö –
Rokkarin 12 askelta golfaddiktiksi. Kääntänyt K. Männistö. LIKE:
Keuruu 2008. 316 s.

Alice Cooper on varmasti maailman tunnetuimpia ja tunnistettavimpia
rockmuusikoita. Hänen lanseeraamansa musta silmämeikki ja
kauhukuvastosta ammentavat lavaesiintymisensä ovat sittemmin saaneet
paljon jäljittelijöitä Marilyn Mansonista kotoiseen Lordiimme. Alice
Cooper, golfhirviö – Rokkarin 12 askelta golfaddiktiksi -kirjan
pinkkiin vivahtavasta kannesta hän kuitenkin tuijottaa golfmaila
kädessään. 

1960-luvun lopulla Texasin Austinista Los Angelesiin muuttanut
Cooperin yhtye oli ensin Spiders ja sitten Nazz. Cooper halusi
kuitenkin erottua enkelten kaupungin yhtyekentässä, mikä onnistuikin
jotenkuten sukupuolirooleilla ja kauhuelementeillä leikittelemällä.
Samalla Vincent Furnier -nimisenä syntynyt muusikko kehitteli
itselleen roolihahmon nimeltä Alice Cooper, mistä tuli myös yhtyeen
nimi. Erikoinen yhtye kelpasi vain omituisista ilmiöistä helposti
innostuvan Frank Zappan Bizarre/Straight -levymerkille. Aluksi yhtye
soitti aika monimutkaista psykedeelistä taiderockia, mutta jo
kolmannelle levylle saatu tuleva tuottajaguru Bob Ezrin sai aikaan
kaupallisempaa tuotantojälkeä. Lopulta Detroitiin ja Warner
Brothersille kotiutunut yhtye kehitti niin garage- kuin glamrockin
estetiikkaa teatraaliseen suuntaan; lavalta löytyi mm. giljotiini ja
oikeita käärmeitä. Alice Cooperista tuli yksi 1970-luvun suurimmista
yhtyeistä, joka toi kauhuteatterinsa suurille areenoille asti.
Esimerkiksi hittikappaleet ”Schools Out”, ”I’m Eighteen” ja ”No More
Mr. Nice Guy” pelasivat taitavasti teiniyleisön tunteilla.
Yhdysvaltalainen keskiluokka tietenkin vapisi yhtyeen keulakuvan
liioitellun, kauhulla valellun maineen edessä. Yhtyeen hajottua 1974
Furnier muutti virallisestikin nimekseen Alice Cooper.

Cooper itse on sanojensa mukaan addiktioihin taipuvainen persoona,
mikä ei ole ensinkään epätyypillinen piirre viihdemaailmassa
toimivien parissa. Alkoholi oli yksi hänen ensimmäisistä
addiktioistaan ja 1970-luvun puolivälin jälkeen hän oli jo täysin
alkoholisoitunut. Sooloura alkoi mennä alamäkeä erilaisten
tyylikokeilujen ja viinanhuurujen keskellä, eikä kuiville pääseminen
ollut helppoa. Kriitikoiden teilaamat 1980-luvun alun varsin kamalat
albumit, joilla hän kokeili mm. diskoa, sivuutetaan kirjassa todella
nopeasti, mutta selväksi tulee että tässä vaiheessa Cooper kaapi
tynnyrinsä pohjaa. Kun terapian avulla ei päästy kokonaan kuiville,
avuksi tuli – golf! Cooper käytännössä korvasi addiktion toisella:
Golfharrastuksen myötä hän heräsi mieluiten heti varhain aamulla ja
kiirehti viheriölle pelaamaan 18 reikää, jopa 300 päivänä vuodessa.
Edelleen sadan keikan vuosivauhdilla kiertäessään hän lopulta
harrasti golfia intohimoisemmin kuin teki varsinaista leipätyötään.
Hänestä tulikin omien sanojensa mukaan vähitellen taitavimpia
julkkisgolffareita, parhaimpien eliittiklubien jäsen, joka viihtyi
Frank Sinatran, Peter Sellersin ja Dean Martinin kaltaisten ikonien
seurassa. 

1980-luvulla uskoon tullut Cooper ei antanut uuden vakaumuksensa
häiritä keikkojensa väkivaltaista kauhuteatteria, joka on paljon
velkaa vaudevillen pimeämmille puolille. Hän näkeekin roolinsa
puhtaasti viihdyttäjänä; kyse on spektaakkelista ja teatterista, ei
niinkään saatanallisesta irstailusta. Viihdyttävänä ja
kaupallisuudestaan tietoisena rockin ja kauhun yhdistäjänä hän on
epäilemättä ollut edelläkävijä. 

Kirjan kenties parasta antia ovat anekdootit Cooperin uran varrelta,
joista herkullisimmat sijoittuvat 1970-luvulle. Tiukin ”paljastus”
lienee legendaarisen Liberacen keikan jälkitunnelmilta Las Vegasista.
Itsekin näyttävistä esiintymisistään tunnettu viihdetaiteilija
vetäytyi keikkansa jälkeen puudeleita ja vanhoja rouvia täynnä olevan
julkisen takahuoneensa takana olevaan yksityiseen tilaan, veti
päälleen farkut, valkoisen t-paidan ja cowboy-saappaat sekä sanoi
häntä tervehtimään tulleelle Cooperille ja tämän managerille Shep
Gordonille: ”Hei kaverit, mennään bisselle johonkin. Ei mitään hätää.
Kukaan ei tunnista minua.” Vastaavia viihdyttäviä tarinoita Cooperin
tapaamista julkimoista ja bändeistä riittää muutenkin, esimerkiksi
Led Zeppelinistä, Doorsista, Salvador Dalísta, Elviksestä, Jimi
Hendrixistä, Pink Floydista, Beatlesistä, Janis Joplinista ja Groucho
Marxista.

Mutta tunnistaako tunnetun shokeeraajan viheriöllä? Golfin ja
kauhurockin yhdistelmä on odottamaton ja suhteellisen absurdi. Cooper
ainakin tietää mistä puhuu, kun hän antaa vihjeitä parempaa swingiä
etsiville. Golf-vinkkejään hän värittää rockmaailmasta imetyin
termein ja kirjoittaa golfin pelaamisesta ummikollekin
ymmärrettävästi ja jopa paikoin viihdyttävästi. Niille meistä, jotka
etsivät kirjasta 1970-luvun stadionrockin kulttuurihistoriaa, omaavat
sinänsä epäilemättä erittäin pätevät golf-opetukset lähinnä
kuriositeettiarvoa. Sen sijaan kertomukset golfklubeilta,
koomikkokuuluisuuksien keskinäisten piruilujen ja kepposten
ilmapiiristä, avaavat kiinnostavalla tavalla amerikkalaisen vanhan
kaartin viihdyttäjäeliitin ulkopuolisilta suljetut illanvietot.  

Kirja on viihdyttävä ja kevyt, oikeastaan keveydessään hatarakin
välipala, täynnä muistinvaraisia tarinoita Cooperin sumuisilta ja
toisaalta lähihistoriaan tultaessa myös kirkkaammilta vuosilta. Alice
Cooperilla on kohtuullisen iso ego ja sen värittämä näkemys omasta
menneisyydestään ja merkityksestään. Paradoksaalisesti Cooper ei
kuitenkaan pyri tekemään itsestään fantasiaa tai kiiltokuvahahmoa,
vaan käsittelee pimeitä puoliaan välillä surumielisesti, välillä
toilailuilleen nauraen. Hän erottaa melko selkeästi lava- ja
arkiminänsä, muttei kirjoittajatovereineen yllä kovin korkeihin
tyylillisiin sfääreihin tai oivalluksiin – kronologinen kerronta on
toteavaa ja pahimmillaan hiukan puisevaa. Historiallista tarkkuutta
ja perinpohjaisuutta kaipaaville kirja ei myöskään tarjoa kovinkaan
paljon, lähinnä pakolliset kiintopisteet. Sisäpiiriläisen näkökulma
on kuitenkin toki itsessään arvokas kelle tahansa 1960–1990-lukujen
tähtikulteista ja populaarikulttuurin historiasta kiinnostuneelle.
Cooper ja hänen kirjoittajatoverinsa kuvaavat onnistuneesti ja
vilpittömän oloisesti myös rokkarin vanhentumista ja elämänarvojen
muutosta.

Ai niin – Alice Cooperin tasoitus on viisi.

------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/index.php