[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Luonnonsuojelusta, Rakkaudella

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Räsänen, Tuomas  FM, Yleinen historia, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Telkänranta, Helena (päätoim.): Laulujoutsenen perintö: suomalaisen
ympäristöliikkeen taival. Suomen Luonnonsuojeluliitto ry ja WSOY,
2008. 304 sivua.


Luonnonsuojelusta, Rakkaudella
---------------------------------------------------------

Laulujoutsenen perintö on kirja Suomen Luonnonsuojeluliiton
70-vuotisesta historiasta, joka palkittiin vuoden 2008 luontokirjana
ja oli lisäksi yksi Tieto-Finlandia-ehdokkaista. Se on kirja
luonnonsuojelun menestyksistä ja menetyksistä, mutta ennen kaikkea
tukahduttamattomasta toivosta, että ehkä sittenkin, ehkä jonain
päivänä Suomen luonto jälleen elpyisi siitä masentavasta
hävityksestä, jonka kouriin se on ihmisen takia joutunut.


Ankea on Suomen luonnon yleisilme ja vielä ankeampi se olisi ilman
vuosikymmeniä jatkunutta kansalaisjärjestötoimintaa luonnon hyväksi.
Poissa olisi merikotka, menetettyjä viimeisetkin vapaana ärjyvät
kosket; harvassa olisivat paikat, joissa luonnonrauhaa ja
luontoelämyksiä kaipaavat löytäisivät etsimänsä, ja Suomen luonnon
puhtaus - yksi suomalaisen identiteetin kulmakivistä - olisi kenties
vain haalistuva muisto menneiltä vuosikymmeniltä. Silti yhä edelleen
luonnonsuojelijat saatetaan leimata höyrähtäneiksi hipeiksi,
todellisuudesta vieraantuneiksi idealisteiksi tai jopa kehitystä
jarruttaviksi yhteiskunnan vihollisiksi. Lapin kunnanisät ja
maakuntajohtajat kiroavat luonnonsuojelijat alimpaan helvettiin,
mutta valittavat samaan hengenvetoon, ettei Itälapissa ole matkailun
vetovoimaa. Itsepä olette luontonne hävittäneet, ainoan valttinne!
Eteläsuomalainen metsänomistaja manaa yhtenä päivänä 'puiden
halaajia' ja matkustaa seuraavana Kuusamoon Jyrävänkosken kuohuja
ihailemaan, ristiriitaisuuttaan ymmärtämättä.

Luonnonsuojelua vaivaa toisin sanoen historiattomuus. Suomessa tuntuu
miltei jokaisella nyrkkipajalla, kyläseuralla ja pikkuyhdistyksellä
olevan oma historiikkinsa tai niiden menneisyyttä luotaava
historia-teos, mutta ei luonnonsuojelijoilla. Sinänsä arvokas
Luonto-Liiton historia vuodelta 1999 on jotenkin täyttänyt
luonnonsuojelun mentävää aukkoa historiankirjoituksessa, mutta se nyt
vain ei yksinkertaisesti riitä. Miten paljon kuopiolaisesta
jalkapallosta kertoisi Palloseuran historia, joka keskittyisi vain
juniorijoukkueiden tekemisiin. Vuosi 2008 on kuitenkin tuonut
puutteeseen jonkin verran helpotusta, sillä suomalaisen
luonnonsuojelun historiasta on ilmestynyt kaksikin yleisesitystä:
Pekka Borgin kirjoittama Monimuotoisuuden aika sekä tässä
arvosteltavana oleva Laulujoutsenen perintö: suomalaisen
ympäristöliikkeen taival. Laulujoutsenen perintö on kirja Suomen
Luonnonsuojeluliiton 70-vuotisesta historiasta, joka palkittiin
vuoden 2008 luontokirjana ja oli lisäksi yksi
Tieto-Finlandia-ehdokkaista.  

Laulujoutsenen perintö on hyvin kaunis kirja, jonka jokaiselta
sivulta paistaa tekijöidensä palava innostus luonnonsuojeluun.
Kansikuvan viehkeästi kaartuva joutsenen sulka joutsenenvalkoisella
pohjalla sekä kullatut kirjaimet luovat suorastaan hartaan tunnelman.
Juuri joutsenen sulan valinta on kirjan ulkoasusta vastanneelta Heikki
Laurilalta erinomainen idea. Vielä muutama vuosikymmen sitten
tuhansien metsästäjän uhriksi joutuneiden laulujoutsenten menetetystä
kauneudesta jäi muistuttamaan vain valkoinen sulka. Viimeiset
joutsenet sinnittelivät kaukana hylätyillä takamailla, ja koko laji
oli vaarassa kadota Suomen linnustosta. Laulujoutsen kuitenkin palasi
ja on nykyään tavallinen mutta edelleen sävähdyttävä näky kaikkialla
Suomessa. Laulujoutsenen perintö on joutsensulkakynällä kirjoitettu
rakkaudenosoitus Suomen luonnolle. Se on kirja luonnonsuojelun
menestyksistä ja menetyksistä, mutta ennen kaikkea
tukahduttamattomasta toivosta, että ehkä sittenkin, ehkä jonain
päivänä Suomen luonto jälleen elpyisi siitä masentavasta
hävityksestä, jonka kouriin se on ihmisen takia joutunut. Maamme
alkuperäisestä luonnosta loistaa siellä täällä vain muutama puhdas
sulka muutoin niin tahritun peitteen seasta, mutta laulujoutsenen
antama perintö 2000-luvun luonnonystäville on luja usko siihen, että
turmelus ei aina ole peruuttamatonta.

Kirja on jaettu yhdeksään osioon, jotka puolestaan jakaantuvat
muutaman sivun mittaisiin artikkeleihin. Kirjoittajat ovat kuin
suoraan Suomen luonnonsuojelun kuka on kukin -kirjasta, lähtien Rauno
Ruuhijärven ja Teuvo Suomisen kaltaisista luonnonsuojelun
tienraivaajista päätyen nykypäivän eturivin luontoaktiiveihin. Kirjan
tavoitteena on ollut, että suomalaisen luonnonsuojelun koko kirjo
tulee läpivalaistuksi, missä onnistutaan erinomaisesti. Jäin
kaipaamaan ainoastaan artikkelia tai miksei vaikka kokonaista osiota
luonnonsuojelun muuttuneista ja muuttuvista filosofisista
perustoista. Kattavuuteen pyrkivän ja kymmenien kirjoittajien
yhteistyönä syntyneen rakenteen haittapuolena on se, että kirjasta
tulee väkisin tilkkutäkkimäinen kirjoituskokoelma. Lukijan on
ajoittain mahdoton tavoittaa rakenteen logiikkaa ja artikkelit ovat
täynnä päällekkäisyyksiä. Seurauksena on, että kokonaisuudesta ei
synny yhtenäistä kertomusta suomalaisen luonnonsuojelun historiasta
vaan teksti hyppelehtii vaivatta edestakaisin vuosikymmenestä toiseen
tarkentamatta erilaisia kehityslinjoja.

Suomen Luonnonsuojeluliitto perustettiin vuonna 1938. Luonnonsuojelua
oli kuitenkin pyritty edistämään jo paljon aikaisemmin. Romantiikan
(ja kansallisromantiikan) innoittamina suomalainen tiede- ja
kulttuurieliitti katsoi ulkomaalaisten hengenheimolaistensa tapaan
luontoa uudella, arvostavalla silmällä. Vuosisadan vaihteen
maalaustaide rakensi maisemakuvauksilla suomalaisten omakuvaa puhtaan
mutta armottoman luonnon keskellä elävästä raatajakansasta.
Luonnonsuojelun esihistoria luo kuitenkin Laulujoutsenen perinnölle
vain lähtöpisteen ja tarkastelussa siirrytään nopeasti
Luonnonsuojeluliiton aikakauteen. Luonnonsuojeluliiton toiminnan
kehityshistoria sivuutetaan turhankin nopeasti, mutta parempi näin
kuin historiikkien tavoin turruttaa lukijat loppumattomilla
jaaritteluilla kokouspöytäkirjoista löytyvillä yksityiskohdilla.

Toimitusneuvoston ja päätoimittaja Helena Telkänrannan valintana on
ollut keskittyä luonnonsuojelun eri kohdeympäristöihin. Oman
tarkastelunsa saavat metsät ja suot, vesiluonto, Lappi,
kulttuuriympäristö, ympäristön ja ihmisen terveyden tulo osaksi
luonnonsuojelua, ympäristön ja yhteiskunnan suhde sekä
luonnonsuojelun kansalaisjärjestöt. Luonnonsuojelun historiaan
perehtyneet ja luonnonsuojelutoiminnassa pitkään mukana olleet eivät
löytäne kirjasta kovinkaan paljon mullistavaa uutta tietoa.
Suppeisiin artikkeleihin on saatu sovitettua vain tiedotus- ja
opetusmonisteiden kaltaista perustietoa. On selvää, että tällaisen
juhlakirjan sivumäärä on väistämättä rajallinen. Käsittelyä olisi
kuitenkin voinut selvästi jäntevöittää ja kohdentaa tarkemmin
aiheeseensa. Ainakin historioitsijoita häirinnee, että
historia-teokseksi aiotussa kirjassa kohtuuttoman paljon painoarvoa
annetaan Suomen luontoa koskevan perustiedon koulukirjamaiselle
kertaamiselle. Luonto ja siinä tapahtuvat muutokset varastavatkin
monin paikoin pääroolin, jolloin Luonnonsuojeluliiton toiminta jää
kirjassa vähemmälle huomiolle. Tahattomana seurauksena informaation
ylimalkaisuudesta tosin on se, että Laulujoutsenen perintö on
tutkielman aihetta etsiville Suomen ympäristöhistoriasta
kiinnostuneille opiskelijoille ja miksei alan tutkijoillekin
varsinainen ideoiden kassalipas.

Suuri yleisö löytää kuitenkin kirjasta roppakaupalla tietoa Suomessa
viime vuosikymmeninä tapahtuneista valtavista ympäristömuutoksista ja
siitä, miten luonnonsuojelijat ovat pyrkineet luontoa suojelemaan.
Myös tämän hetken ajankohtaiset uhkat tulevat melko kattavasti
läpikäydyiksi. Ihminen on muuttanut Suomen luontoa jo vuosisatoja,
mutta muutoksen nopeus ja voimakkuus on jatkuvasti kiihtynyt. Suomen
Luonnonsuojeluliiton syntyessä 70 vuotta sitten suojelijoille riitti,
että arvokkaimmat luontokohteet saivat suojelustatuksen. Pian toisen
maailmansodan jälkeen yhteiskunnallinen kehitys johti rajuihin
ympäristömuutoksiin, mikä synnytti tarpeen turvata jäljellä olevat
rippeet maamme alkuperäisestä luonnosta. Vähitellen teollisuus ja
uudet teknologiat heijastuivat 1960-luvulta alkaen nykyisenkaltaisten
ympäristöongelmien puhkeamisena, mikä viimeistään yhteiskunnallisti
luonnonsuojelun. Enää ei riittänyt, että suojeltiin luontoa ihmisen
hävittävältä vaikutukselta vaan syntyi tarve suojella ihmistä
itseltään. Samalla syntyi pitkään kestänyt ja yhä voimissaan oleva
vastakkainasettelu luonnonsuojelijoiden ja teollisuuspiirien välille.

Muuttuvassa maailmassa luonnonsuojelu on kokenut lukemattomia
takaiskuja, mutta myös voittoja, jotka Laulujoutsenen perintö
ansiokkaasti tuo esiin. Ajoittain kirjoittajat sortuvat
liioittelemaan Luonnonsuojeluliiton ansioita yhteiskunnan muovaajana,
mutta kyllä juhlakirjassa omaa erinomaisuuttaan saakin hieman
ylikorostaa. Paljon Luonnonsuojeluliitto on joka tapauksessa saanut
aikaiseksi. Selväksi tulee myös se, että luonnonsuojelun voitot ovat
melkein aina vain väliaikaisia, kun taas tappiot ovat lopullisia:
kerran hävitettyä luontoa ei voida entisöidä, mutta jo tehty
suojelupäätös voidaan aina purkaa. Viimeisin esimerkki on Vuotoksen
tekoaltaasta käyty kiista, jonka luonnonsuojelijat ovat joutuneet
voittamaan useaan kertaan. Nyt allassuunnitelmat on jälleen kaivettu
esiin, vaikka Vuotoksen suojelulla on EU-direktiivien ja korkeimman
hallinto-oikeuden päätöksen turva takanaan. Meneillään oleva talouden
taantuma aiheuttanee sen, että vaatimukset altaan rakentamiseksi
voimistuvat entisestään.   

Laulujoutsenen perinnön mielenkiintoisinta antia on
ympäristönsuojelun ja yhteiskunnan suhdetta käsittelevä osio. Etenkin
Luonnonsuojeluliiton suhteesta valtiohallintoon Ismo Tuormaa ja Rauno
Ruuhijärvi kirjoittavat muistitietoon ja sisäpiirin kokemuksiin
pohjautuvaa historiaa, joita ympäristöhistoriallisessa
kirjallisuudessa ei juuri käsitellä. Suomen Luonnonsuojeluliitto oli
lobannut aktiivisesti ympäristöministeriön perustamista jo 1970-luvun
alusta lähtien, ja kun ministeriö viimein perustettiin vuonna 1983,
liitto onnistui rakentamaan suoran keskusteluyhteyden ensimmäisiin
ympäristöministereihin Matti Ahteeseen, Kaj Bärlundiin ja Sirpa
Pietikäiseen. Tämän keskusteluyhteyden ansiosta Luonnonsuojeluliitto
sai ajettua monia uudistuksia läpi, mistä syystä 1980-lukua voidaan
pitää luonnonsuojelun kannalta erinomaisena vuosikymmenenä.
Ympäristöhistorioitsijat ja -sosiologit ovat useissa tutkimuksissa
osoittaneet, että luontoarvojen huomioon ottaminen poliittisessa
päätöksenteossa noudattelee taloudellisia suhdanteita. Nousukausi
edesauttoi 1980-luvulla monien luonnonsuojelupäätösten syntymistä,
kun taas 1990-luvulla uudistukset tyssäsivät lamaan huolimatta
vihreistä ympäristöministereistä. Suomi on kuitenkin elänyt vahvaa
nousukautta 1990-luvun jälkipuoliskolta lähtien, mutta
luonnonsuojelulle viime vuosien politiikan kärkikaartilta ei ole
juuri ymmärrystä herunut. Näyttääkin siltä, että taloudellisten
suhdanteiden ja ympäristöpolitiikan korrelaatio ei ole
yksiselitteistä vaan politiikan ykkösketju luo aina omannäköistään
politiikkaa, jolle vallitsevat suhdanteet ja ilmapiiri luovat vain
perustan. Suomen hallitusta johti vuosituhannen vaihteen molemmin
puolin luonnonsuojeluun suorastaan vihamielisesti suhtautuva
pääministeri; nykyisessä hallituksessa puolestaan istuu 'ruskean
puolueen' (avohakkuiden raateleman maan ja polttoturpeen väri)
suojeluvastainen ympäristöministeri. Seuraukset näkyvät viime vuosina
harjoitetussa politiikassa.

Kirjan lopussa on kirjallisuusluettelo, mutta harmillisen suppea.
Siitä ei kuitenkaan voi syyttää kirjan tekijöitä, sillä tyhjästä on
paha nyhjäistä. Suomen menneisyyden kipupisteistä Saksan
kanssasotijana tai Neuvostoliiton lakeijana kyllä kirjoitetaan
kosolti tutkimuksia, mutta vuosikymmeniä jatkunut isänmaanraiskaus
tai luonnon harvalukuiset puolustajat eivät tunnu kiinnostavan juuri
ketään. Lisäksi olisin kaivannut kirjan loppuun liitteeksi
henkilöesittelyt Luonnonsuojeluliiton suurmiehistä ja -naisista. Nyt
henkilöesittelyt on ripoteltu tekstin sekaan kainaloartikkeleiksi,
jolloin niiden löytäminen onnistuu vain käymällä työläästi läpi
indeksin viittaukset. 

Historian laitoksella kuulemani tarinan mukaan eräs Laulujoutsenen
perinnön kirjoittajista, tuolloin vielä nuori historian opiskelija,
nosti taannoin kesken seminaaritilaisuuden äläkän. Hänen mukaansa
seminaariopetukseen kuului oheislukemistona äärimmäisen haitallinen
kirja, koska sen painattamiseen oli tuhlattu pöyristyttävät määrät
metsää. Laulujoutsenen perintö on kokonaisuudessaan hieno kirja,
jonka soisi ympäristövaikutuksistaan huolimatta löytävän tiensä
mahdollisimman moneen pukinkonttiin.



---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/
Kommentoi arvostelua Agricolan keskustelufoorumilla osoitteessa
http://agricola.utu.fi/keskustelu/