[H-verkko] Arvostelu: Kuolemaantuomitun elämää

[Agricola - Suomen humanistiverkko]

Agricolaan on lähetetty uusi arvostelu:
--------------------------------------------
Kuolemaantuomitun elämää
--------------------------------------------
6.5.2019 | Sofia Kotilainen
--------------------------------------------
Vapaaherra Maximilian von Hellensiä on kuvattu sotavuosiemme merkittävimmäksi vakoilijaksi. Hän jäi jatkosodan aikana kiinni sotasalaisuuksien luovuttamisesta Yhdysvalloille. Poikkeuksellista von Hellensin tarinassaan on se, ettei vuoden 1942 kuolemantuomiota pantu Yhdysvaltain painostuksesta koskaan täytäntöön. Jokin ylempi taho halusi suojella häntä vakavista rikkomuksista huolimatta. Kahden toimittajan kirjoittama elämäkerta tarkastelee aiempaa laajemmin von Hellensin vaiheita.
--------------------------------------------
Konttinen, Seppo & Vitie, Kari: Kuolemaantuomittu. Vakoilija von Hellensin kohtalo. Otava, 2018. 233 sivua. ISBN 9789511315209.
--------------------------------------------

Suomalainen tiedustelu-upseeri, vapaaherra ja majuri Maximilian von Hellens (1898–1967) pidätettiin Kolatselässä Aunuksen Karjalassa syyskuussa 1942 koska hänen uskottiin luovuttaneen sotasalaisuuksia Yhdysvalloille. Suomen ja Saksan itärintaman joukkojen ryhmitystä koskeneiden tietojen pelättiin päätyvän tätä kautta Neuvostoliiton tietoon, niin kuin sitten kävikin. Sotaylioikeus tuomitsi von Hellensin sotapetoksesta kuolemaan, mutta tuomiota ei pantu toimeen.

On sinänsä ihme, ettei von Hellensin elämästä ole kerrottu laajemmin kokonaisen kirjan muodossa aikaisemmin. Varsinaisesti mikään uusi löytö hänen tarinansa ei ole. Esimerkiksi Jukka Rislakki mainitsi jo 1980-luvulla lyhyesti von Hellensin tuomiosta teoksessaan Erittäin salainen: Vakoilu Suomessa. Pitkään taloustoimittajina työskennelleet Kari Vitie (joka on toiminut myös muun muassa sotilasasiamiestehtävissä Jugoslaviassa ja Sveitsissä, lähetystöneuvoksena Berliinissä ja Patrian asekaupan asiantuntijana) ja Seppo Konttinen kertovat nyt teoksessaan von Hellensin vaiheista yksityiskohtaisemmin.

Teos etenee Pietarissa Tsarskoje Selossa syntyneen Maximilian von Hellensin elämäntarinassa kronologisessa järjestyksessä. Von Hellensin isä vapaaherra Lars Hjalmar von Hellens oli kenraalimajuri ja äiti syntyjään venäläistä kenraalisukua. Isoisä Lars Theodor von Hellens oli Turun hovioikeuden presidentti ja senaattori. Setä Albert von Hellens toimi sisäasiainministerinä, oikeusministerinä, oikeuskanslerina, Turun hovioikeuden presidenttinä sekä valtakunnanoikeuden jäsenenä.

Tsarskoje Selon lyseossa nuorena opiskellut Maximilian hankki monipuolisen kielitaidon. Isän uran myötä muodostuneilla verkostoilla saattoi hyvinkin olla merkitystä hänen tulevan sotilasuransa kannalta. Maximilianin isä Lars Hjalmar von Hellens oli nimittäin opiskellut Haminan kadettikoulussa samaan aikaan kun Carl Gustaf Mannerheim tuli erotetuksi kyseisestä opinahjosta 1886. Kumpikin palveli sittemmin keisarillisessa henkivartiokaartissa Pietarissa. Maximilian puolestaan aloitti sotilasuransa palvellessaan ensimmäisen maailmansodan rintamilla isänsä alaikäisenä adjutanttina.
Puolustusvoimista matkailualalle
Maximilian von Hellens oli saanut Venäjän armeijan sotilaskoulutuksen ja vallankumouksen jälkeen hän palasi isänsä kanssa Berliinin kautta Suomeen, missä ilmoittautui varusmiespalvelukseen Porin rykmenttiin huhtikuussa 1918. Syksyllä 1919 tämä entinen Venäjän armeijan vänrikki oli kohonnut jo luutnantiksi, ja runsaat kolme vuotta myöhemmin kapteeniksi palvellen Porin rykmentissä komppanianpäällikkönä.

Suomen itsenäistymisen jälkeen puolustusvoimiin ryhdyttiin luomaan tiedusteluorganisaatiota. Von Hellens erosi palveluksesta keväällä 1926 ja siirtyi siviilissä Suomen Matkatoimiston päälliköksi, joka oli lähinnä peitetehtävä sille, että von Hellens työskenteli nyt yleisesikunnan tiedustelu-upseerina. Jo edellisvuonna hänet oli siirretty yleisesikunnan tulkiksi ja yhdysupseeriksi.

1930-luvun alussa von Hellens saattoi siviilitehtävänsä suojissa matkustaa huomiota herättämättä useasti Riikaan Suomen ja Yhdysvaltain sotilastiedustelun yhdysmiehenä vaihtamaan etenkin Neuvostoliittoa koskevaa tiedustelutietoa. Hänen palkkionsa maksoi kirjan mukaan Yhdysvaltain armeijan yleisesikunta dollareina. Taustansa puolesta von Hellens soveltui erinomaisesti näihin tehtäviin: hän oli kielitaitoinen aatelissuvun jälkeläinen, jolla oli kautta elämänsä ollut mahdollisuus solmia varsin vaivatta kansainvälisiä suhteita.
Tiedustelijana hyökkäysvaiheessa
Kirja alkaa kuitenkin keskeltä tarinaa syksyn 1942 pidätyksestä Kolatselän kylästä Värtsilä–Petroskoi-tien varrelta Aunuksen Karjalasta Tulemajärven lähistöltä. Hyökkäysvaiheen päätyttyä maaliskuussa 1942 von Hellens toimi lakkautetun Karjalan Armeijan joukoista perustetun Aunuksen ryhmän majoituspäällikkönä. Tähän tehtävään von Hellens oli yllättäen siirretty tiedustelu-upseerin tehtävistä miltei kolmikymmenvuotisen sotilasuran jälkeen.

Entinen tsaarin upseeri von Hellens oli jatkosodan alkaessa yksi niistä noin 15 entisestä Venäjän tai venäläisten valkoisen armeijan suomalaisista upseereista, jotka kuuluivat kenttäarmeijan esikuntaportaaseen, ja joista osa sijoitettiin esikuntien tiedustelutehtäviin venäjäntaitonsa ansiosta. Hän aloitti ”Iskevän Kiilan” eli 11. divisioonan tiedustelumiehenä heinäkuun alussa 1941. (Hän ei siis vielä kuulunut esikuntakomppanian muonavahvuuteen, kun se perustettiin paria viikkoa aiemmin Äänekosken kansakoululla.) Divisioonan esikunnan perustan muodosti Keski-Pohjanmaan sotilasläänin esikunnan henkilöstö, jota täydennettiin Helsingin suojeluskuntien reservien upseereilla. Kyseiseen sotilaslääniin kuuluivat Sisä-Suomen ja Kokkolan suojeluskuntapiirit. Esimerkiksi jalkaväkirykmentti 8 eli niin kutsuttu ”Väinö Linnan rykmentti” kuului jatkosodan syttyessä 11. divisioonaan, joka oli koottu pääosin Keski-Pohjanmaan ja pohjoisen Keski-Suomen miehistä.



Von Hellensin keskeisiin tehtäviin kuului hankkia tietoja vihollisesta muun muassa kuulustelemalla venäläisiä sotavankeja. Illalla 25. elokuuta 1941 tehtiinkin jo merkittävä kiinniotto, kun JR 50 sai vangikseen neuvostoluutnantin, joka oli rykmenttinsä komentajan adjutantti ja esikuntapäällikkö. Häntä kuulusteltaessa majuri von Hellens sai selville tärkeitä tietoja Petroskoin puolustussuunnitelmista sekä vihollisen joukkojen vahvuuksista ja ryhmityksistä.
Salmi-Vitele-Aunuksenkaupunki-Petroskoi
Alun pitkä johdanto jättää lukijan hieman liian pitkäksi aikaa epätietoiseen tilaan siitä, kuinka kaukaa tarinaa oikein avataan, koska päähenkilö mainitaan nimeltä ensimmäistä kertaa vasta sivulla 21. Tämä on tietoinen tyylikeino, mutta silti johdannon fokus uhkaa karata kauas päähenkilöstä.

Lukijaa kuljetetaan jatkosodan hyökkäysvaiheessa 11. divisioonan jalanjäljissä Laatokan rannoille ja Salmin sekä Vitelen ankarien taisteluiden kautta Aunuksen kaupungin valtaukseen, ja edelleen ”Kylmä-Kalle” Heiskasen johdolla myös Petroskoin valtaukseen, ennen kuin von Hellens, joka useiden muiden tavoin oli saanut Petroskoin valtauksen jälkeen lomaa, matkasi Helsinkiin samassa vaunussa ulkomaisten sotilasasiamiesten kanssa.

Tätä taustoitusta ei varmastikaan ole tehty vähiten siksi, että Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja siihen perustuvien elokuvien ansiosta nämä sotapolut ovat jo tuttuja useimmille lukijoista, ja ne on siten helppo hahmottaa osaksi von Hellensin tarinaa.
Hyvät suhteet länteen
Junamatkalla von Hellens tuli paljastaneeksi vieraan vallan edustajille muun muassa Petroskoin valtauksen yhteydessä saamiaan tietoja. Hän välitti useammassa yhteydessä tietoja länteen, etenkin Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian edustajille, usein heidän kanssaan Helsingissä järjestettyjen aamiais-, lounas- tai päivällistapaamisten yhteydessä.

Toisaalta kirja tuo esille sen, että Suomen sodanjohdossa yhteydenpitoa amerikkalaisten kanssa pidettiin jatkosodankin aikana jossain määrin luonnollisena ja tarpeellisena, ja Yhdysvaltain sotilastarkkailijat olivat tiivisti tekemisissä suomalaisten kanssa.



Samalla heidän tietoonsa päätyivät esimerkiksi yksityiskohtaiset tiedot suomalaisten ja saksalaisten joukkojen liikkeistä rintamilla. Esimerkiksi von Hellensin tuomioon liittyvistä lähteistä voidaan osoittaa, ettei hän suinkaan ollut ainoa tietoja länteen välittänyt upseeri.

Joulun jälkeen 1941 Yhdysvaltain sotilasasiamies George Edward Huthsteiner kutsui von Hellensin niin ikään Helsingin-lomalla vaimoineen kyläilemään, ja keskusteluissa von Hellens tuli paljastaneeksi, että suomalaiset olivat haluttomia jatkamaan hyökkäystä itään ja kaakkoon Aunuksessa.

Joulukuussa Suomen rintamilla alkanut asemasotavaihe pysäytti suomalaisten hyökkäyksen ja oli vaarassa laskea taistelumoraalia, mutta samaan aikaan asetelmat olivat muuttumassa, kun Yhdysvallat liittyi Pearl Harborin iskun jälkeen liittoutuneiden kanssa yhteiseen rintamaan Saksaa vastaan. Suomi ja Yhdysvallat olivat nyt sodassa vastakkaisilla puolilla, kun taas Neuvostoliitosta tuli Yhdysvaltojen liittolainen. Vaikka tilanne oli ongelmallinen Suomen armeijan ja poliittiselle johdolle, von Hellens ei antanut sen haitata yhteydenpitoaan everstiluutnantti Huthsteineriin kevään 1942 aikana.



Mikä vielä merkittävämpää, joulun välipäivinä 1941 von Hellens tuli nähtävästi luovuttaneeksi amerikkalaisille varsin tarkkaa informaatiota suomalaisten ja saksalaisten joukkojen ryhmityksestä koko itärintamalla. Yhdysvaltain Helsingin suurlähetystön sotilasasiamies toimitti tiedot Washingtoniin vuoden 1942 alussa. Suomen radiotiedustelu kykeni avaamaan salaisen sanoman ja siitä kerrottiin ainoastaan Rytille ja Mannerheimille.

Suomalaiset saivat tiedot amerikkalaisten käyttämästä salauskoodista Berliinistä, minne ne oli hankittu japanilaisilta. Yhdysvallat puolestaan luovutti jo tammikuussa Neuvostoliitolle tiedot itärintaman joukkojen ryhmityksistä, mikä merkitsi Suomen armeijan hyökkäyssuunnitelman paljastumista viholliselle. Von Hellensiä ei kuitenkaan pidätetty välittömästi alkuvuonna, vaikka Suomen ylin sodanjohto tiesi Yhdysvaltoihin välitetystä sanomasta. Mielenkiintoisena yksityiskohtana tekijät mainitsevat, että Suomen Yhdysvaltain suurlähetystössä työskenteli myös kolme von Hellensin serkkua, jotka olivat suomenkielentaitoisia Yhdysvaltain kansalaisia ja muuttaneet Suomeen jo 1930-luvulla.


Tuomiota ei panna täytäntöön
Vuoden 1942 aikana jatkuneista von Hellensin ja amerikkalaisten tapaamisista kiiri tieto päämajan valvontaosastolle. Vastavakoilun ja radiotiedustelun toiminta johti lopulta von Hellensin pidätykseen Kolatselässä. Sotaylioikeus tuomitsi von Hellensin kuolemaan, mutta Yhdysvaltojen painostaessa suomalaisia presidentti Ryti esti rangaistuksen toteuttamisen. Amerikkalaisille ei haluttu vielä tuossa vaiheessa paljastaa, miten päämajan tiedustelu oli saanut näiden koodeja purkamalla selville von Hellensin osuuden tapaukseen, eikä asiaa tuotu todisteena myöskään oikeuden istuntoon. Kirjoittajat pitävät von Hellensin saamaa kuolemantuomiota mahdollisesti osana saksalaisille suunnattua näytelmää.

Von Hellens vapautui vankeudesta välirauhansopimuksen nojalla syyskuussa 1944. Jatkosodan päätyttyä puolustusvoimien tiedustelujohto asetti valvontakomission erityistarkkailuun. Koska rauhansopimus edellytti avunantoa valvontakomissiolle, voitiin tätä tarkoitusta varten perustaa peitetoiminnaksi yhteysesikunta, joka käytännössä valvoi valvontakomissiota ja tarjosi myös von Hellensille uuden työpaikan tulkkina. Ulkoministeriöön perustettiin lisäksi syyskuussa uusi salainen organisaatio, sotilastoimisto, joka rekrytoi entisiä tiedustelumiehiä selvittämään välirauhansopimuksen täytäntöönpanoa. Von Hellens siirtyi pian sisäministeriön virkamiehenä valvontakomission huollon tarkastajaksi. Asiamiesten ja tulkkien päällikkönä hänen kauttaan kulki salaisia asiakirjoja valvontakomission toiminnasta. Hänen kokemustaan tiedustelutehtävistä voitiin jälleen hyödyntää muuttuneessa tilanteessa.

Kirjan alkulehdillä viljellään teatterisanastoa (erään luvun nimi on alkunäytös ja keskeiset henkilöt on listattu pääosissa ja sivuosissa esiintyviin), mutta tätä draama-analogiaa eivät kirjoittaja selitä eikä sitä viedä pidemmälle koko kirjan mittakaavassa. Sivuosissa seikkailevat niinkin keskeiset ajan poliittiset vaikuttajat kuin C. G. Mannerheim, Urho Kekkonen, Kaarlo Hillilä sekä Carl Enckell ja Yrjö Leino. Pienenä kauneusvirheenä voi mainita kirjallisuusluettelon teostietojen lopusta puuttuvat pisteet, paria paikoillaan olevaa lukuun ottamatta. Teoksen kuvaliite sisältää muiden muassa useita perhekuvia päähenkilön pojanpojan Christer von Hellensin yksityiskokoelmasta.
Jännittävä palanen suomalaisen vakoilun historiaa
Kuolemaantuomittu on kiinnostava tietokirja, joka kokoaa yhteen von Hellensin elämän keskeiset vaiheet. Ne on taustoitettu kunkin aikakauden poliittisen ja kulttuurihistorian keskeisillä tapahtumilla, jotka on esitetty katsauksenomaisesti päähenkilön elämäntarinan lomassa. Lähtökohtana voisi olla tiiviimmin päähenkilön näkökulmasta tapahtuva kontekstointi, jolloin yleisemmän tason kerronta kytkeytyisi vielä selkeämmin päähenkilön elämään, eikä jäisi millään tapaa irrallisiksi tuokiokuviksi.

Tekijät ovat kirjassaan keskittyneet jännittävään palasen suomalaisen vakoilun historiaa. Lukijan kannalta olisi ollut selventävää tietää tarkemmin, miten ja missä von Hellens vietti elämänsä viimeiset 20 vuotta 1940-luvun lopulta lähtien. Päähenkilön elämäntarina päättyy kirjassa, mikäli mahdollista, vielä monitulkintaisemmin kuin alkaa.
Mysteeri ei ratkea
Kirja huipentuu epilogiin, joka on otsikoitu jälkikirjoitukseksi ja jonka kerrotaan olevan peräisin von Hellensin kuoltua pidetystä perunkirjoitustilaisuudesta. Missään kohtaa kirjaa ei kuitenkaan tarkkaan ottaen kerrota, että tekijöillä olisi ollut käytettävissään tämäntapaista arkistomateriaalia, vaikka lähdeluettelo muuten on laadittu asiakirjan tarkkuudella. Haastateltujen joukossakaan ei mainita von Hellensin lapsia, jotka olisivat voineet tuosta tilaisuudesta kertoa tarkemmin. Jälkikirjoituksella ei ole allekirjoitusta.

Tekijät eivät kirjassaan esitä lopullisia vastauksia sille, mitkä von Hellensin motiivit tietojen välittämiseen olivat ja kuka hän lopulta oli, vaan jättävät monia kysymyksiä avoimiksi. Elämäkerta päättyy 1940-luvun puoliväliin, mutta perunkirjoitus pidettiin 1967. Onko kirjan yhteenvedonomainen minä-muotoinen jälkikirjoitus siis peräisin von Hellensin itsensä kynästä ja ratkaisun avain, vaiko kirjoittajien oma tyylikeino ja synteesi siitä, millaisena he näkivät tämän koko elämän?

Monet jälkikirjoituksen sanamuodot ja ilmaukset ovat samoja, joita kirjoittajat ovat edellä käyttäneet varsinaisessa tekstissään, joista jotkin vaikuttavat kovin nykykielisiltä. Omaksuivatko he sanamuodot von Hellensin ”testamentista”, vai onko se heidän sanoittamansa näkemys päähenkilön elämästä? Mysteerit eivät täysin ratkea vielä kirjan viimeisillä lehdilläkään.

--------------------------------------------

Kirjoittaja:
Sofia Kotilainen, FT, KTM, dosentti, Jyväskylän yliopisto, historian ja etnologian laitos, sofia.p.kotilainen at jyu.fi


Tämä ilmoitus on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa https://agricolaverkko.fi/review/kuolemaantuomitun-elamaa/
--------------------------------------------
H-verkko - sähköpostilistaH-verkko at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/h-verkko
--------------------------------------------
Agricolan ylläpitoAgricola at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/agricola