[H-verkko] Arvostelu: Talvisota katkeroitti tahtopoliitikko Juho Niukkasen

To Maalis 14 13:59:13 EET 2019

Agricolaan on lähetetty uusi arvostelu:
--------------------------------------------
Talvisota katkeroitti tahtopoliitikko Juho Niukkasen
--------------------------------------------
14.3.2019 | Tuomas Rantala
--------------------------------------------
Juho Niukkanen oli Suomen ensimmäisiä ammattipoliitikkoja ja merkittävä vallankäyttäjä 1920- ja 1930-luvuilla, vaikka ei pääministeriksi tai presidentiksi noussutkaan. Reippailla otteillaan Niukkanen ihastutti ja vihastutti aikalaisiaan. Talvisodan lopputulos katkeroitti karjalaisen tahtopoliitikon, mutta politiikkaa hän jatkoi kuolemaansa asti. Timo Mikkilän teos kertoo erään keskeisimmän maailmansotien välisen ajan maalaisliittolaisen poliitikon tarinan.
--------------------------------------------
Mikkilä, Timo: Talvisodan puolustusministeri Juho Niukkanen. Traumana Karjalan menetys.. Edita, 2018. 317 sivua. ISBN 978-951-37-7457-8.
--------------------------------------------

Jälkimaailma muistaa Juho Niukkasen (1888–1954) lähinnä talvisodan aikaisena puolustusministerinä. Mutta Niukkanen oli myös paljon muuta. Ennen kaikkea hän oli sotienvälisen ajan johtavia maalaisliittolaisia poliitikkoja, vaikka ei ikinä noussut pääministeriksi tai presidentiksi asti. Maalaisliiton sisällä hänen valtansa oli kuitenkin vuosikymmenten ajan erittäin suurta ja se nosti hänet merkittäväksi vallankäyttäjäksi.

Voikin pitää siis pienenä ihmeenä, että Niukkasesta ei ole aiemmin kirjoitettu elämäkertaa, vaikka aineksia olisi ollut – onhan kyse henkilöstä, jota yleisesti pidetään yhtenä Suomen ensimmäisistä ammattipoliitikoista. Nyt puute on kuitenkin korjattu, sillä loppusyksystä 2018 ilmestyi Timo Mikkilän kirjoittama Talvisodan puolustusministeri Juho Niukkanen. Traumana Karjalan menetys.

Kirjan otsikko antaa ymmärtää talvisodan olevan käsittelyn keskiössä. Näin toki onkin ja ratkaisu on sikäli perusteltu, että talvisodasta tuli Niukkasen poliittisen uran kulminaatiopiste kuten Mikkilä selvästi osoittaa. Mutta onneksi teoksessa ei keskitytä ainoastaan talvisodan puolustusministeriyteen – vaan käsitellään koko Niukkasen mittava poliittinen ura.
Yhdeksänkertainen ministeri

Poliittisessa urassa riittääkin läpikäymistä, sillä Niukkanen tuli Maalaisliiton keskushallituksen jäseneksi jo vuonna 1914 ja valittiin kansanedustajaksi pari vuotta myöhemmin vuoden 1916 vaaleissa. Niukkanen pysyi sitten, lyhyttä katkosta lukuun ottamatta, kansanedustajana aina kuolemaansa asti – yhteensä 35 vuotta.

Olisin kuitenkin toivonut, että myös Niukkasen taustaa ja kotioloja olisi selostettu hieman laajemmin. Nyt ne kuitataan ainoastaan muutamalla sivulla. Hieman laajemmin Mikkilä käsittelee Niukkasen toimintaa jääkärivärvärinä, vaikka sitäkin aihetta olisi voinut avata vähän enemmän – varsinkin kun myös Niukkasen oma veli Matti Niukkanen oli jääkäri.

Mikkilä keskittyykin Niukkaseen lähinnä poliitikkona, missä ei sinänsä ole mitään vikaa. Vähän laajempi taustoitus olisi kuitenkin syventänyt ja laajentanut kuvaa Niukkasesta ja hänen poliittisen toimintansa taustalla olevista asioista.

Niukkanen nousi siis eduskuntaan vuoden 1916 vaaleissa, mutta eduskunta pääsi aloittamaan toimintansa vasta seuraavan vuoden huhtikuussa Venäjän helmikuun vallankumouksen jälkeen, sillä keisari ei kutsunut eduskuntaa koolle sotatilan vuoksi lähes kolmeen vuoteen. Vaikka ensimmäiset vuodet Niukkanen oli vielä kokeneempien poliitikkojen varjossa, hän nousi Maalaisliitossa melko nopeasti keskeisiin asemiin, ja jo vuonna 1921 irtosi ensimmäinen ministerinpestikin kun Niukkasesta tuli  J. H. Vennolan II hallituksen apulaismaatalousministeri. Sen jälkeen ministerinpestejä riitti ja Niukkanen tuli lopulta olleeksi ministerinä yhdeksässä hallituksessa.
Taktikko ja poliittinen peluri
Mikä sitten nosti Niukkasen keskeiseen asemaan Maalaisliitossa? Yksi tekijä oli se, että Niukkanen tuli Maalaisliiton keskeiseltä kannatusalueelta, Karjalan kannakselta. Toinen tekijä oli puolestaan se, että hän oli äärimmäisen voimakas persoonallisuus ja tahtoihminen. Niukkanen hallitsi myös poliittisen pelin, eikä ollut niin hienotunteinen kuin esimerkiksi puoluetoverinsa Kyösti Kallio tai niin herkkä ja epävarma kuin presidentti Relander.

Mikkilän luonnehdinnan mukaan Niukkanen oli nimenomaan poliittinen peluri ja samaa luonnehdintaa ovat käyttäneet myös muut. Luonnehdinta on sikäli osuva, että Niukkanen oli taktikko, joka ei lukeutunut puolueessaan kumpaankaan niistä ryhmistä, joihin Maalaisliitto oli 1920-luvulla ja vielä 1930-luvun alussa jakautunut – kalliolaisiin ja sunilalaisiin.

Niukkanen laskelmoi ja luovi ja pääsi ohjaamaan Maalaisliittoa. Tämä vaikuttaminen tapahtui pääosin kulisseissa, sillä mikään hyvä puhuja Niukkanen ei ollut. Hänen julkiset puheensa olivat kuulijoille lähinnä kärsimystä.

Monesti Niukkasen peli onnistui. Kuten vuonna 1925 kun Karjalan maalaisliittolaiset junttasivat sanomalehti Maakansan avulla Maalaisliiton presidenttiehdokkaaksi ja sitä myöten presidentiksi Viipurin läänin maaherran Relanderin, niin että kaksi johtavaa maalaisliittolaista – Kyösti Kallio ja J. E. Sunila – sivuutettiin. Niukkanen myös lopulta hylkäsi Relanderin tämän hakiessa jatkokautta vuoden 1931 vaaleissa, sillä Niukkanen katsoi presidentin myötäilleen liikaa Lapuan liikettä ja olevan liian heikko. Maalaisliiton ehdokkaaksi tuli Kallio, mutta presidentiksi nostettiin lopulta Svinhufvud – osittain Niukkasen myötävaikutuksella.

Aina ei Niukkasen poliittinen peli onnistunut ja hän ei milloinkaan saavuttanut pääministeriyttä, vaikka sitä tavoittelikin. Mikkilän mukaan Niukkasen mahdollisuudet pääministeriksi tuhosi häneen iskenyt vauhtisokeus, jota ilmensi sekin, että hän yritti väittää presidentti Relanderille että J. E. Sunilalla ei ollut yhtään kannatusta Maalaisliiton eduskuntaryhmässä. Niukkasen uhkailu ja aktiivisuus olivat liikaa presidentille, joka antoi pääministerin tehtävän Sunilalle. Tämä pääministeriyden kariutuminen oli varmaan rikkana rokassa, kun Niukkanen halusi presidentin vaihtoon vuoden 1931 vaaleissa.
Oikeistofasistien vastustaja
Niukkanen oli tiukka demokratian kannattaja ja äärioikeiston vastustaja. Hän oli talvella 1932 vt. pääministerinä torjumassa Mäntsälän kapinaa ja seuraavana kesänä hän jopa kaavaili Maalaisliitosta puolisotilaallista taistelujärjestöä, joka pystyisi tarvittaessa kukistamaan äärioikeistolaiset kaappaushankkeet vaikka asein. Niukkanen oli siis ideoissaan ja otteissaan välillä varsin raju ja raflaava. Tämä johti hänet aika ajoin myös ongelmiin, kuten valtakunnanoikeuden eteen, jonne Niukkanen joutui kun Lapuan liikettä lähellä ollut professori V. F. Johansson syytti häntä valtioneuvoston pöytäkirjan muuttamisesta.

Valtakunnanoikeus vapautti Niukkasen, mutta tapahtuma jätti pienen varjon hänen ylleen. Niukkanen jäi hetkeksi syrjään eduskunnasta, palatakseen sinne taas vuoden 1936 vaaleissa. Nytkin hän vastusti äänekkäästi ”oikeistofasistista toimintaa” ja vaati IKL:n lakkauttamista. Niukkanen pääsi myös takaisin ministerintehtäviin, ensin lyhyeksi ajaksi valtionvarainministeriksi ja sitten vuonna 1937 puolustusministeriksi.

Vahvatahtoinen puolustusministeri oli välillä törmäyskurssilla vahvatahtoisen puolustusneuvoston puheenjohtajan marsalkka Mannerheimin kanssa. Tämä johtui lähinnä siitä, että Niukkanen halusi asevoimien kansanvaltaista kontrollia, kun taas Mannerheim halusi, että siviilit ja poliitikot puuttuvat mahdollisimman vähän puolustuslaitoksen asioihin. Niukkanen oli aluksi myös nuuka, mutta alkoi vähitellen ymmärtää armeijan tarpeita. Tämä taas johti Niukkasen kiistoihin valtionvarainministeri Tannerin kanssa – joka oli niin ikään tahtoihminen.

Kertausharjoitusten jatkaminen marraskuussa 1939
Niukkanen näytti peräänantamattomuutensa myös marraskuussa – vain kymmenen päivää ennen sodan alkua – kun hän uhkasi erota mikäli Kannakselle keskitettyjä kertausharjoitusjoukkoja alettaisiin kotiuttaa Tannerin esityksen mukaisesti. Mikkilä arvioi Niukkasen mahdollisesti pelastaneen Suomen tällä ehdottomuudellaan.

Sodan sytyttyä Niukkanen jatkoi puolustusministerinä, mutta jäi päätöksenteossa sivuraiteelle. Hallituksen voimahahmoja olivat pääministeri Ryti, ulkoministeri Tanner ja salkuton ministeri Paasikivi. Sotilaallisista asioista vastasi ylipäällikkö Mannerheim päämajoineen. Niukkanen vastusti karjalaisena rauhantekoa viimeiseen saakka ja Kannaksen menettäminen sai hänet eroamaan hallituksesta ennen aikojaa. Niukkasen mielestä Englannin ja Ranskan apua olisi pitänyt vaatia tiukemmin.

Niukkanen ei siis uskonut siihen, että Suomen armeija oli romahtamassa, vaan luotti armeijaan ja siihen että länsivallat tulisivat avuksi. Tosiasia lienee, niin kuin Mikkiläkin kirjoittaa, että Niukkasen piti karjalaisena vastustaa rauhaa, jotta voisi jatkossakin toimia heimonsa edustajana. Sotavuosina ministerinpestit pysyivät kuitenkin Niukkasen ulottumattomissa – ei vähiten siitä syystä, että välit Rytiin ja Tanneriin olivat viileät. Välien viileneminen johtui monestakin seikasta, mutta ehkä pahinta Niukkaselle oli Rytin ja Tannerin mielipide, että karjalaiset voisivat jäädä Neuvostoliiton puolelle vanhoille asuinsijoilleen.

Pakolaishallitus Pallastunturille
Talvisodan jälkeen Niukkanen keskittyi hoitamaan karjalaisten asioita ja toimimaan Maalaisliiton harmaana eminenssinä. Riitakumppaninsa Rytin Niukkanen yritti saada pois presidentin tehtävistä, mutta ei onnistunut. Jatkosodan lopun ja Karjalan uuden menetyksen häämöttäessä Niukkanen ajautui taas epätoivoon ja vaati pakolaishallituksen muodostamista Pallastunturille ja taistelun jatkamista yhdessä saksalaisten kanssa. Tämä epätoivon hetki kesti kuitenkin hetken ja Niukkanen mukautui – ainakin jollain lailla – uusiin oloihin. Hallitusten muodostamisneuvotteluissa Niukkanen pysyi keskeisenä maalaisliittolaisen vaikuttajana aina 1950-luvun alkuun, ja Mikkilä kertoo miten monien hallitusten ministerilistoja pohdittiin Niukkasen maatilan saunassa Tuusulassa.

Sodan jälkeen Niukkanen pääsi vielä kerran hallitukseen Kekkosen ottaessa hänet neljänteen hallitukseensa valtionvarainministeriksi. Tällöin Niukkanen laati kuuluisan budjettinsa, jossa valtion menoja olisi leikattu todella rajulla kädellä. Niukkasen esitys herätti sekä ihastusta että vihastusta, mutta läpi se ei mennyt. Hallituskin kaatui, mutta Niukkanen jatkoi eduskunnassa kuolemaansa, toukokuuhun 1954, asti.

Niukkasen poliittinen ura oli siis pitkä ja monipolvinen. Epilogissa Mikkilä nostaa Niukkasen tärkeimmäksi teoksi sen, että tämä kieltäytyi kotiuttamasta suomalaisia joukkoja marraskuussa ennen talvisotaa. Muutenkin epilogi sisältää mielenkiintoista pohdintaa Niukkasesta ja hänen tekemistään ratkaisuista. Niukkanen ei todellakaan ollut mikään arka poliitikko, vaan henkilö, jolla oli niin rohkeutta kuin mielikuvitusta. Mikkilän arvio siitä, että Niukkanen ei noussut ikinä pääministeriksi koska ei ollut kokoava persoona, lienee oikea.
Niukka lähteistö
Niukkasen yksityisistä tuntemuksista olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmän, mutta kuten Mikkilä useampaan kertaan toteaa, Niukkanen ei ollut kynämiehiä eikä siis juurikaan pitänyt päiväkirjaa ja muutkin muistiinpanot ovat enemmän tai vähemmän hajanaisia. Politiikkaa Niukkanen teki varsinkin puhelimessa – ei kirjeitä kirjoittamalla.

Mikkilä toteaakin lähdetilanteen olleen haasteellinen, mutta eri arkistolähteiden, lehtien ja tutkimuskirjallisuuden avulla hän rakentaa kattavan kuvan ja kertomuksen Niukkasen poliittisesta toiminnasta. Hieman voi ihmetellä kuitenkin sitä, että Mikkilä näyttää käyneen elämäkertaa varten läpi ainoastaan vuosien 1930–1939 ja 1947–1954 Maakansa -lehdet. Kyseinen Maalaisliiton karjalainen äänenkannattaja olisi tullut käydä läpi koko Niukkasen uran ajalta. Myöskään Maalaisliiton patriarkan, Santeri Alkion, päiväkirjoja ei näy lähteissä. Urho Kekkosenkaan arkistossa Mikkilä ei näytä vierailleen, vaikka luultavasti sieltäkin olisi löytynyt Niukkaseen liittyvää materiaalia – istuivathan puoluetoverit yhtä aikaa kolmessa hallituksessa ja olivat muutenkin läheisiä yhteistyökumppaneita.

Pääasiassa Mikkilä kirjoittaa huolellisesti, eikä esimerkiksi silmiinpistäviä asiavirheitä löydy kuin muutamin kohdin. Yhdessä kohtaa Kyösti Kallion todetaan olleen pääministeri helmikuussa 1920, vaikka tuolloin hallitusta johti J. H. Vennola ja Kalliolla oli maatalousministerin salkku. Eräässä toisessa kohtaa puolestaan Hans Metzgerin kirjoitetaan olleen Saksan Helsingin lähettiläs. Näinhän ei ollut vaan lähettiläs oli Wipert von Blücher. Metzger oli Saksan lähetystön lehdistöavustaja. Niukkasen puoluetoveria J. E. Sunilaa Mikkilä tituleeraa professoriksi, vaikka Sunila oli ainoastaan muutaman kerran lyhyesti vt. professorina. Oikeampaa olisi ollut käyttää Sunilasta titteliä tohtori tai ylijohtaja.

Mikkilän suhde kohteeseensa on arvostava, mutta samalla myös kriittinen. Niukkasen uran aallonpohjat ja virheet tuodaan esiin – samoin kuin Niukkasen loppuaikoina ajoittain melko reippaaksikin äitynyt alkoholinkäyttö. Sitäkään ei piilotella, että Niukkanen tavoitteli aika ajoin omaa etuaan melko härskeinkin tavoin. Toki vieläkin syvemmälle analyysille olisi ollut tilaa, mutta toimii kirja nykyiselläänkin.

Kaiken kaikkiaan Mikkilän kirja täyttää hyvin tarkoituksensa. Se täydentää hyvin kuvaa sotien välisen ajan poliittisesta elämästä ja kertoo erään aikakauden keskeisimmän puolueen yhden tärkeimmän vaikuttajan rosoisenkin tarinan. Niukkanen on elämäkertansa ansainnut, sillä ilman karjalaista jääräpäätä moni asia olisi voinut mennä toisin.

--------------------------------------------

Kirjoittaja:
Tuomas Rantala, Filosofian maisteri, poliittisen historian tohtoriopiskelija, Turun yliopisto, thjran at utu.fi

Tämä ilmoitus on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa https://agricolaverkko.fi/review/talvisota-katkeroitti-tahtopoliitikko-juho-niukkasen/
--------------------------------------------
H-verkko - sähköpostilistaH-verkko at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/h-verkko
--------------------------------------------
Agricolan ylläpitoAgricola at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/agricola