[H-verkko] Arvostelu: Pitäisikö tietää?

To Maalis 7 17:55:31 EET 2019

Agricolaan on lähetetty uusi arvostelu:
--------------------------------------------
Pitäisikö tietää?
--------------------------------------------
7.3.2019 | Saressalo, Lassi
--------------------------------------------
Sotilaallinen tiedustelu on ollut tärkeä väline taistelussa ja taisteluun valmistauduttaessa. Sotilaallista tiedustelua harrastavat kaikki, joiden tulee saada tieto oletetusta tai tosiasiallisesta vihollisesta. Palokankaan teos seuraa suomalaisen sotilastiedustelun vaiheita itsenäisyyden alkuvuosilta nykypäivään ja antaa selkeän kuvan tiedustelutoiminnan kehityksestä. Itse tiedustelun periaate ei sadassa vuodessa ole muuttunut: Tiedä toisesta enemmän, kuin hän olettaa sinun tietävän! 
--------------------------------------------
Palokangas, Marko: Hankitun tiedon varassa. Yhtymätason tiedustelutoiminnan kehitys Suomessa itsenäisyytemme aikana. . Maanpuolustuskorkeakoulu. Edita, 2018. 393 sivua. ISBN 978-951-37-7361-8.
--------------------------------------------

Professori, kenraalimajuri Vesa Tynkkysen johdolla on Maanpuolustuskorkeakoulussa aloitettu laaja tutkimus- ja julkaisuprojekti, joka käsittelee eri aselajien ja keskeisten toimijoiden taktiikan kehityshistoriaa itsenäisen Suomen ajalta. Siihen liittyy everstiluutnantti, dosentti Marko Palokankaan teos, joka käsittelee suomalaista tiedustelutoimintaa.

Palokangas aloittaa teoksensa luomalla laajahkon katsauksen tutkimusaiheensa taustaan, esittelemällä suomalaisen sotataidon olemusta. Perinteisen käsityksen mukaan oppi sodankäynnistä jaetaan strategiaan (sotataito) ja taktiikkaan (taistelutaito).

Tämä clausewitzilainen ajattelutapa jatkuu edelleen niin, että strategia on oppi sodan voittamisesta ja taktiikka taas oppi taistelun voittamisesta. Itse asiassa rajaa strategian ja taktiikan välille on vaikea vetää, eikä se aina ole tarpeenkaan. Professori Vesa Tynkkynen toteaa, että suomalaisessa teoreettisessa ajattelussa ennen talvisotaa oltiin päädytty nelijakoon: strategia – operaatiotaito – taktiikka – taistelutekniikka. Maallikosta tämä nelijako on looginen ja siihen itse asiassa Palokangaskin tukeutuu tutkiessaan sotilaallista tiedustelutoimintaa ja sen historiaa Suomessa.

Tiedustelu tarkoittaa laajalti ottaen tiedon keräämistä päätöksentekoa varten. Tiedustelu voi olla kaukaakin ohjattua, mutta myös kohteen lähellä toimimista, riskialtista havainnointia ja aktiivista lähitiedon hankintaa. Sotilaallinen tiedustelu palvelee ennen kaikkea sotilaallista päätöksentekoa sekä operatiivista suunnittelua ja johtamista. Sotilastiedustelu voidaan jakaa ylijohtoa palvelevaksi strategiseksi tiedusteluksi ja operatiivisia joukkoja palvelevaksi taktiseksi tiedusteluksi. Varsinaiseen tietojen hankintaan eri menetelmillä liittyy olennaisesti myös tiedustelutietojen välittäminen sitä pyytäneelle, tiedustelutulosten lajittelu, vertaaminen muuhun tietoon, tiedon oikeellisuuden tarkistaminen, muokkaaminen kokonaisuudeksi ja jakaminen niille tahoille, jotka tietoa tarvitsevat tai joiden niitä oletetaan tarvitsevan.

Palokangas tarkastelee johdantoluvussaan vielä maanpuolustukseen liittyvää keskeistä käsitteistöä, esittelee lähdeaineistonsa, esittää lähdekritiikin ja luo katsauksen aiempaan tiedustelua koskevaan tutkimukseen.
Alkuajat
Ensimmäisessä varsinaisessa tutkimusluvussa lähdetään liikkeelle viime vuosisadan alun tiedustelukokemuksista niin kotimaassa kuin suursodassakin. Palokangas tukeutuu pitkälti siihen tiedustelukäsitteeseen, joka ilmenee itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä julkaistuissa ohjesäännöissä ja käsikirjoissa. Tämä alaluku on eräässä mielessä johdantoa tuleville luvuille ja antaa kuvan siitä, miten tiedustelun merkitys vähitellen siirtyy ”luonnollisesta” vihollisen havainnoinnista selkeään ohjelmoituun tiedonhankintaan eri sotilaallisia tarkoituksia varten niin ennakoivasti kuin käytännön tasolle ohjeistettuna.

Huomattavaa on, että jo 1920-luvulla ns. ”ryssänupseerit” Karl Alaridi (1859-1940) ja Paul von Gerich (1873-1951) tuottivat kirjallista aineistoa ja Alaridi jopa upseeristolle tarkoitetun käsikirjan Sissitoiminta (1924). Vaikka nämä kirjoitukset saivatkin perustansa käydystä suursodasta Euroopassa eivätkä siis vapaussodan kokemuksista, niitä käytettiin sotilasopetuksessa aina talvisotaan asti. Hiljalleen tiedustelutoiminta juurtui myös suomalaiseen kenttäohjesäännöstöön ja alkoi muodostaa selkeän osan suomalaista sotataidon opetusta niin Puolustusvoimien kuin suojeluskunnankin piirissä.
Talvisota
Palokangas jatkaa lähtemällä tarkastelemaan operatiivis-taktista tiedustelutoimintaa talvi- ja jatkosodan sekä välirauhan aikana. Vaikka edellä kuvattu ohjesääntömateriaali alkoi valmistua ja vaikka tiedustelukoulutusta oli alettu ennen sotia antaa, ei Suomen kenttäarmeijalla ollut laajempaa erityisosaamista tiedustelutoiminnasta. Päämajassa toimi kyllä oma tiedusteluun keskittynyt jaosto, jonka tehtäviin kuului vihollistiedustelun suunnittelu ja järjestely, asiamiestiedustelu eli vakoilu, varsinainen sotilastiedustelijoiden koulutus – joskin vähäinen – ja tiedustelutulosten kokoaminen, muokkaaminen ja jakelu. Varsinaisia erityisiä tiedustelujoukkoja ei kenttäarmeijan yhtymillä ollut ja niinpä YH:n aikana oletettuun viholliseen kohdistuva tiedustelu oli satunnaista.

Keskeisiä tiedustelutietoja saatiin talvisodan aikana sotavangeilta ja yliloikkareilta sekä radiokuuntelun avulla lähinnä vihollisen merivoimien ja panssariyhtymien liikkeistä. Toki rintamilla partiotiedustelu oli vilkasta ja palveli lähinnä taktista toimintaa. Suomalaisten onneksi venäläiset etenivät käytännössä ainoastaan tiestöjen suunnassa ja näin sen liikkeitä oli mahdollista seurata. Talvisodan aikana ja heti sen jälkeen Päämaja keräsi aktiivisesti tietoja harjoitetusta tiedustelutoiminnasta ja alkoi jo sodan aikana julkaista rajoitetulle jakelulle tarkoitettuja oppaita, joissa kuvattiin saatuja kokemuksia.

Varsinaista kaukopartiointia ei talvisodan aikana esiintynyt – ohjeistuksen mukaan jalkapartioita ei ollut syytä lähettää viittä kilometriä syvemmälle vihollisen selustaan. Myönteisenä kokemuksena saatettiin kirjata, että Päämaja sai sodan aikana yhtymiltä riittävästi tietoja eri suunnilta vihollisen vahvuuksista, suuntautumisesta ja oletetuista aikeista ja saattoi suunnata omia resursseja tarpeen mukaan.

Kuitenkin tiedustelussa oli suuriakin puutteita, kun rintamavastuussa olevien pataljoonien ja rykmenttien tiedustelutietojen ja ylijohdon kaipaaman strategisen tiedontarpeen väliin jäi aukkoja. Tämä kostautui mm. Karjalan kannaksella II Armeijakunnan hyökkäyksen epäonnistumisena, kun rintamavastuussa olevat joukot eivät tiedustelleet riittävästi vastassa olevaa vihollista ja kun selustaan koottu hyökkäysvoima oli käytännössä tietämätön vastustajasta.

Sissitoiminta nousi esiin jo talvisodan aikana erityisesti pohjoisilla rintamilla, jossa suomalaiset joukot toimivat samoin periaattein kuin myöhemmin sissitoimintaa kehitettäessä toteutettiin. Näistä sissioperaatioista koottiin raportti Päämajalle, ja se toimikin lähtökohtana tuleville tiedustelu- ja sissikoulutusoppaille.
Välirauhan aika
Vaikka Suomen ja Neuvostoliiton välille oli solmittu rauha, ei sen kestävyyteen uskottu. Uudelleenvarustautumisen yhteydessä kiinnitettiin nyt entistä enemmän huomiota myös tiedusteluun. Päämajan tilastotoimiston ja sen alatoimistojen tehtäväksi annettiin tietojen hankkiminen Neuvostoliitosta sekä kaukopartiomiesten koulutus. Miehistöaines saatiin omalla värväystoiminnalla ja erityisen kiinnostuksen kohteena olivat niin luovutetun Kannaksen ja Laatokan Karjalan miehet sekä Venäjän Karjalasta ja Inkerinmaalta eri tavoin Suomeen kotiutuneet.

Kesällä 1940 tehtiin rajan yli itään lukuisia ns. salaisia partioita, jotka selvittivät varuskuntien sijaintia ja saattoivat raportoida, ettei kesällä 1940 pelättyjä hyökkäysvalmisteluja ollut tekeillä. Nämä partiot olivat siviilipukuisia, kevyesti aseistettuja, käytännössä vastapuolen silmissä siis vakoilijoita. Alkukesästä 1941 partiotoiminta lisääntyi, nyt tiedusteltiin omia tulevia hyökkäysuria ja neuvostoarmeijan keskityksiä ja varustelutöitä.

Kesään 1941 tultaessa oli saatu valmiiksi kaukopartio-osastojen perusmiehitys ja osastojen alueelliset vastuualueet tulevan sodan aikana. Osasto Vehniäinen partioisi Kannaksella, Kuismanen Laatokan Karjalassa, Marttina Vienan suunnalla ja Paatsalo pohjoisessa.
Jatkosota

Jatkosotaan tultaessa oli yhtymiin perustettu erillisiä tiedusteluosastoja, joiden tehtävänä tuli olla operatiivinen tiedustelu hyökkäystä varten ja hyökkäyksen alkaessa toiminta vihollisen selustassa. Näin ei kuitenkaan pääsääntöisesti käynyt vaan näitä kevyitä erillisosastoja käytettiin usein hyökkäyskärkenä tai reserviyksikköinä. Onneksi hyökkäys käytännössä alkuvaikeuksia jälkeen eteni ripeästi eikä yhtymien aktiivin tiedustelun puutteella ollut sanottavaa vaikutusta.

Sen sijaan kaukotiedustelu, joka palveli ylemmän johdon strategisia tarkoitusperiä, lähti hyvin liikkeelle. Hyökkäysvaiheen aikana partiot liikkuivat noin viikon edellä varsinaista hyökkäysvoimaa, tiedustelivat hyökkäysurat, vihollisen joukot ja puolustuslinjat. Hyökkäyksen alussa partiot myös operoivat sissitoiminnallisesti aiheuttamalla epäjärjestystä selustassa, häiritsemällä vihollisen kuljetuksia ja sitomalla näin sen joukkoja selustavarmistukseen.

Sodan pitkittyessä kaukopartioiden toiminta-alueet laajenivat ja ulottuivat kymmenien – parhaassa tapauksessa jopa satojen kilometrien päähän rintamalinjoista. Kauimmainen partio operoi aina Arkangelista etelään johtavan rautatien varressa. Vaikka asemasodan aikana partioiden pääasiallinen tehtävä oli tiedustelu ja siihen liittyvä vankien sieppaus ja kuulustelu kentällä, oli niille annettu myös sissitoimintaluonteisia tuhoamistehtäviä – erityisesti rautateiden katkaiseminen ja junien suistaminen. Tätä toimintaa kyllä rajoitettiin sodan pitkittyessä – partiomiehiä ei haluttu uhrata turhaan, uusien kaukopartiomiesten saaminen partiokelpoisiksi ei ollut suinkaan pikaista. Todettakoon, että kaukopartiotoiminta sitoi vihollisen selustavarmistukseen noin 10 000 neuvostosotilasta.

Kaukopartiot siirtyivät ”lähitiedustelualueille” lähinnä jalkaisin/hiihtäen, mutta kauemmaksi vesilentokuljetuksin. Niitä myös huollettiin lentoteitse torpedoja pudottaen. Vaikka kymmenet kaukopartiomiehet saivat laskuvarjohyppykoulutuksen, ei pudotuksia tehty ennen kuin sodan lopulla kolmen pienen partion osalta Kannakselle. Poikkeuksena oli virolaisista vapaaehtoisista koottu partio, joka pudotettiin saksalaisten toimesta Konožan alueelle, jossa se myös onnettomien yhteensattumien vuoksi tuhoutui. Sodan aikana kylvettiin kyllä siemen tulevaa laskuvarjojääkärikoulutusta varten.

Paljon on spekuloitu Kannaksen läpimurtoon johtaneita syitä kesällä 1944. Kaukotiedustelu oli mahdotonta, oltiinhan Leningradin uloimman linnoitusvyöhykkeen edessä. Myös pintatiedustelu oli vaikeata ja saattoi kohdistua vain aivan eturintamaan. Sen sijaan rintamajoukko-osastojen havaintotiedustelu ennen hyökkäystä oli aktiivista ja siitä raportoitiin ylöspäin. Myös lentotiedustelun tuloksia olisi ollut käytettävissä. Tiedot eivät kuitenkaan aiheuttaneet toimenpiteitä. Myös radiohiljaisuuden alkaminen ennen hyökkäystä oli tiedossa. (Myöhemmin on todettu, että ehkä eturintaman kevyehkö miehitys oli onni – näin eivät useammat yhtymät jääneet jyrän alle. Saksalaisten itärintamakokemusten mukaan moinen suurhyökkäys etenee ensimmäisessä vaiheessa satakunta kilometriä eikä sitä pysäytä juuri mikään.)

Jatkosodan kokemukset tiedustelutoiminnasta kuten myös sissitoiminnasta koottiin yhteen sodan jälkeen. Keskeisin tulos oli, että tiedustelutoimintaa varten tulee joukkojen saada erityiskoulutusta ja myös riittävästi kertausharjoituksia osaamisen hallintaa ja kehittämistä varten.
Sodan jälkeen
Sodan jälkeen ei tiedustelusta juurikaan puhuttu, saati kirjoitettu. Päämajan tiedusteluaineisto oli pääosin tuhottu ja osin viety maata pois ns. Stella Polaris-operaation myötä. Neuvostoliiton dominoima valvontakomissio valvoi kaikkea, sillä oli vapaa pääsy mihin vain ja siksipä ei ennen vuotta 1948 valmistuneissa jalkaväen taisteluoppaissa lainkaan esiintynyt sanaa tiedustelu.
Kun Suomi oli eri tavoin sodan jälkeisinä vuosina sidottu Neuvostoliittoon – myös puolustusdoktriinin osalta – ei julkisuuteen ulottuvia puolustusratkaisuja juuri esitetty. Liikekannallepanojärjestelmää oli uudistettava, sodan ajan ylijäämävarastojen kohtalo oli ratkaistava ja koko sotilaallisen puolustuksen ideologia oli uusittava. Aseistuksen uudistaminen oli käytännössä seisauksissa ja oli siirrytty uuteen puolustukselliseen strategiseen malliin – alueelliseen maanpuolustukseen. Tämä edellytti myös tiedustelutoiminnan uudelleenajattelua.

Ohjesääntötyö pääsi vauhtiin vasta 1950-luvun lopulla ja vuonna 1958 julkaistiin Tiedusteluohjesääntö. Sitä edelsi kuitenkin laaja suunnittelutyö, jonka pohjana oli paitsi uusi alueellisen maanpuolustuksen doktriini myös käytännössä se, että Rajavartiolaitoksessa alettiin kehittää sissi- ja tiedustelukoulutusta. Vaikka Rajavartiolaitos onkin rauhantilan aikana sisäasiainministeriön alainen organisaatio, on se lain mukaan SA-tilanteessa osa Puolustusvoimia.
Kehitystyön käskeminen Rajavartiolaitokselle olikin luontevaa, olivathan rajajoukot vastanneet laajojen korpialueiden valvonnasta asemasodan aikana ja osallistuneet aktiivisesti mm. Ilomatsin tuhoamistaisteluissa nimenomaan sissitoimintaosastoina. Rajavartiolaitos ryhtyi ponnekkaasti toimeen ja jo parin vuoden kehitystyön jälkeen saattoi Rajavartiolaitos toteuttaa pataljoonatasoisen sissi- ja tiedusteluharjoituksen 1960-luvun alussa. Rajavartiolaitoksen sissikoulutusmalli omaksuttiin pian myös Puolustusvoimien sissikoulutukseen.

Kun näin oli saatu sissi- ja tiedustelukoulutus käyntiin koko Puolustusvoimiin, oli uuden askeleen aika. Jo vuonna 1954 oli esitetty epävirallisesti sissikoulutuskeskuksen perustamista ilmavoimiin. Ajatuksena oli yhdistää laskuvarjohyppykoulutus ja sissikoulutus kokonaisuudeksi lentojoukkojen ja jalkaväen yhteistoimintana. Taustalla on saattanut olla sodan ajan kokemukset ilmavoimien ns. Osasto Hartikaisesta, jonka kaukopartiomiehet vietiin – tosin lentoteitse – Vienanmeren eteläpuolen lentokenttien liepeille havainnoimaan vihollisen lentotoimintaa. Ilmavoimien Esikunta esittikin vuonna 1955 Pääesikunnalle laskuvarjokoulutuksen antamista varusmiehille. Esitys ei kuitenkaan johtanut toimenpiteisiin ennen kuin vuosikymmenen lopulla, jolloin vuonna 1957 kaksi suomalaista upseeria sai laskuvarjohyppykoulutuksen, toinen komennettuna Ruotsissa ja toinen sattuman kautta Ranskassa.

Kokemusten perusteella laadittiin muistiot ja vuonna 1959 asetettiin erityinen laskuvarjokoulutustoimikunta valmistelemaan asiaa. Syntyi mietintö, joka pohjusti Laskuvarjojääkärikoulun perustamista. Henkilöstön hyppykurssien ja kokeiluvarusmieskurssin jälkeen koulu aloitti toimintansa Utissa vuonna 1962. Ensimmäisinä vuosina laskuvarjojääkäreitä käytettiin harjoituksissa maahanlaskujoukkojen tavoin ”rynnäkköjääkäreinä”. Tämä johtui siitä, että Puolustusvoimain ohjesäännöt sitoivat LJK:n koulutustoimintaa eikä oikeaa näkemystä tiedustelutoiminnan soveltamisesta tuntunut syntyvän. Vasta vuonna 1967 alkaneella kurssilla kokeiltiin koulutusajatusta yhdistää sissi- ja tiedustelutoiminta laskuvarjohyppytoimintaan, jolloin itse asiassa laskuvarjohyppy on vain liikkumismuoto ja koulutuksen pääpaino olisi tiedustelussa. Kun samoihin aikoihin sodanaikainen Päämajan kaukotiedustelu ”vapautui” salailusta saatiin yhdistettyä uusi tapa – itse asiassa jo sodassa kokeiltu – siirtyä tiedustelualueelle ja näin päästiin vuonna 1968 vihdoin kouluttamaan Pääesikunnan alaisia kaukotiedustelijoita.

1960-luvulla Pääesikunta valmisti uusia ohjeita tiedustelutoiminnan kouluttamiseksi uuden puolustusdoktriinin mukaiseksi. Kun siirryttiin alueelliseen maanpuolustukseen ja sotilaslääniorganisaatioon olivat yhtymätason tiedustelutoiminnan periaatteet muotoutuneet osaksi alueellista puolustusajattelua.
Uusi kuvio – alueellinen taistelu
Alueellisen puolustuksen osalta päädyttiin sotilaslääniorganisaation yhteydessä siihen, että paikallispuolustuksessa sissitoiminta tapahtuu paikallispuolustusjoukkojen toimesta. Paikallispuolustusjärjestelmän kehittäminen liittyi olennaisesti Euroopan kiristyneeseen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen 1960-luvun lopulla. Neuvostoliiton kiristyneet toimenpiteet satelliittimaissa, ja erityisesti Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1968, johtivat siihen, että Suomessakin varauduttiin ns. kaappaushyökkäyksen torjuntaan Uhkaan varauduttiin mm. järjestämällä harjoitus, jossa oletettu vihollinen suorittaa maihinnousun Helsingin ja Hangon satamiin ja Upinniemen–Kirkkonummen alueelle. Tärkeintä oli kuitenkin se, että tässä yhteydessä edelleen kehitettiin alueellista puolustustoimintaa ja siinä sissitoimintaa. Yhtenä erityiskohteena oli Puolustusvoimien ja Rajavartiolaitoksen yhteisten tiedustelu- ja sissisotaharjoitusten säännöllinen järjestäminen.

Prikaatikokoonpanoon siirtyminen johti tiedustelutulosten kokoamiseen prikaatin esikunnan operatiiviseen toimistoon ja sieltä ylempään johtoportaaseen. Tämä edellytti viestiyhteyksien radikaalia kehittämistä, mikä digitalisaation myötä sittemmin onkin olennaisesti muuttunut. Samalla kehitetiin tiedustelu-upseerien koulutusta viholliskuvien tuntemisessa ja kokonaisuuden hallitsemisessa.
Kohti nykypäivää
Vaikka nykypäivän sodassa sotateknologian kehitys on ollut huimaa, on Suomessa edelleenkin säilynyt oikeutetusti näkemys, että maavoimien voidaan katsoa olevan keskeisessä osassa mahdollisessa aseellisessa konfliktissa. Tämän taustalla on edelleenkin alueellinen puolustusajattelu. Tiedustelutoiminnan osalta ei vuosikymmenten takaista periaatetta ole ollut syytä muuttaa. Tiedustelun tehtävänä on edelleenkin antaa toimintaympäristöstä ja vastustajasta mahdollisimman totuudenmukainen ja oikea tilannekuva.

Tämä on edellyttänyt uuden teknologian käyttöönottoa, sen toimintakyvyn varmistamista ja saadun tiedon nopeaa lajittelua, analysointia ja jakelua. Olipa tiedustelijana sotilas maastossa, lennokki, elektroninen väline tai mikä tahansa, tiedot on saatava nopeasti kokoamispaikalle edelleen työstettäväksi ja jaettavaksi. Tässä taas viestivälineiden luotettavuus on keskeisellä sijalla. Tulevaisuutta katsoen kukaan ei enää selviä yksin. Siksipä kansainvälinen yhteistyö myös sotilastiedustelun osalta on osa kansallista tiedustelua, jonka tarkoitus, kuten todettu, ei ole muuttunut sadassa vuodessa.
Lopuksi
Marko Palokankaan tutkimus suomalaisesta sotilastiedustelusta on kiehtovaa luettavaa. Vaikka se on raskaanlaatuinen tieteellinen tutkimus, ei se sille, joka haluaa tietää sotilaallisesta tiedustelusta, ole vaikeaa luettavaa. Toki teoksessa on sivuja, jotka voi harpata kursorisella lukemisella, mutta jos tekstiin uppoutuu, ei siitä oikein tahdo päästä pois. Se ei ole päätä tyhjentävää agenttitarinaa vaan kovaa tiedettä kovasta asiasta.

--------------------------------------------

Lisätietoja:
Teos on ladattavissa kokotekstinä Doriasta (pdf): http://www.doria.fi/handle/10024/156930

--------------------------------------------

Kirjoittaja:
Saressalo, Lassi, dosentti, Turku, lassi.saressalo at elisanet.fi

Tämä ilmoitus on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa https://agricolaverkko.fi/review/pitaisiko-tietaa/
--------------------------------------------
H-verkko - sähköpostilistaH-verkko at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/h-verkko
--------------------------------------------
Agricolan ylläpitoAgricola at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/agricola