[H-verkko] Arvostelu: ”Skuuppia ei voi kuiskata”

To Tammi 31 20:13:10 EET 2019

Agricolaan on lähetetty uusi arvostelu:
--------------------------------------------
”Skuuppia ei voi kuiskata”
--------------------------------------------
31.1.2019 | Helena Pilke
--------------------------------------------
Staffan Bruunin teosta lukiessaan tulee lukeneeksi yhdellä kertaa kaksi yhteen kytkeytyvää tarinaa: toimittajan kertomuksen siitä, kuinka hän metsästää uutisia ympäri maailmaa ja siitä, miten kunnianarvoisa ja menestyvä sanomalehti kutistuu ja miltei menehtyy. 
--------------------------------------------
Bruun, Staffan : Mies joka rakasti uutisia . Käännös: Kuula-Bruun, Meri. Siltala, 2018. 327 sivua. ISBN 978-952-234-537-0.
--------------------------------------------

Staffan Bruunin muistelmakirja Mitt liv i HBL on saanut suomenkieliseksi nimekseen Mies joka rakasti uutisia. Luultavasti sen on tällaisella nimellä ajateltu kiinnostavan enemmän kielirajan takana olevia lukijoita, mutta suorassa käännöksessäkin olisi ollut puolensa. Bruunin työelämä nimittäin kietoutuu vahvasti toisella kotimaisella ilmestyvään valtalehteen, Hufvudstadsbladetiin, ja sen värikkäisiin vaiheisiin tiuhaan vaihtuneiden päätoimittajien ja yhtiön johdon sekä heidän kallispalkkaisten konsulttiensa käsissä.

Teos on vauhdikkaasti kirjoitettu, mutta mitäpä muutakaan voisi odottaa mieheltä, joka on kirjoittanut toistakymmentä toimintajännäriä? Ja niiden ohella puolen tusinaa muuta kirjaa, liudan lehtijuttuja, tehnyt töitä radiossa ja televisiossa, palkittu sekä suomenruotsalaisen kulttuurin edistäjänä että tutkivana journalistina.
Skuuppien jäljillä
Staffan Bruun (s. 1955), helsinkiläisen porvarisperheen poika, päätyi opiskeluaikanaan vasemmistolaisporukoihin kuten niin moni muu 1970-luvulla nuoruuttaan elänyt. Juuri tämän takia eivät Hufvudstadsbladetin toimituksen ovet auenneet ennen kuin monen sinnikkään yrityksen jälkeen 1980-luvun alussa. Tätä ennen Bruun ehti hakea vauhtia uralleen Ahvenanmaalta ja Ruotsista – Fagersta-Posteniin hän tosin päätyi vedonlyönnin seurauksena, mutta kokemukset osoittautuivat hyödyllisiksi. Myös Yleisradion ruotsinkielinen toimitus ehti tulla tutuksi; YLE:ssä elettiin samaa suomettuneisuuden ja läpipolitisoitumisen aikaa kuin maan muissakin viestintävälineissä.

HBL oli poikkeus: sen päätoimittaja Jan-Magnus Jansson ei Neuvostoliiton suurlähetystön toimitukselle tarjoilemaa propagandaa huolinut, eikä lehti muutenkaan ollut Bruunin mukaan kovin pahoin suomettunut. Jonkinasteinen journalismimuseo se hänen mielestään kyllä oli: kuvajournalistiikka oli olematonta, isot uutiset piilotettiin jonnekin sisäsivuille, toimittajat kirjoittivat tekstinsä nimettöminä, paria poikkeusta lukuun ottamatta.

Kirjan alkupuoli on pitkälti 1980–1990-lukujen tapahtumien kuvailua uutisia metsästävän reportterin silmin nähtynä. Koska muisteluksissa aukeavat osittain myös tapahtumien taustat eli se mitä ei aikanaan lehteen laitettu, teksti on kiinnostavaa etenkin noita aikoja eläneen lukijan mielestä. Bruun näyttää rientäneen paikalle aina kun odotettavissa on jotain, josta hän voi repäistä lehdelleen skuupin eli suuren, yleisestä uutisvirrasta poikkeavan, ensimmäisenä julkisuuteen saatetun uutisen. Hän muun muassa ajaa Varsovasta taksilla 350 kilometrin päähän Gdanskiin, löytää lakossa olevan telakan ruokasalin lattialta muhkeaviiksisen nukkuvan miehen, mutta ei henno herättää tätä. Siinä menee skuuppi sivu suun: parin päivän päästä Lech Walesa esiintyy joka ikisellä etusivulla ja on jokaisen tv-yhtiön pääuutisten päätähti. Yhteenotoilta esimiesten kanssa ei voi välttyä, sillä Bruun on räväkkä kirjoittaja, mutta hän puolustautuu sanomalla, ettei skuuppia voi kuiskata.

Romaniassa, Albaniassa, Tsekkoslovakiassa, Virossa ja Liettuassa riittää raportoitavaa, ja yksi tämän hetkittäin suorastaan seikkailukertomusta muistuttavan tarinan ulottuvuuksia on tekniikan kehitys. Rätisevää, katkeilevaa puhelinlinjaa pitkin sanelluista uutisista siirrytään läppäreihin, kuvaajat saavat digikamerat ja lopulta ajan ja paikan rajat alkavat kadota. Uutistapahtumia Bruun tarkkailee ja kuvailee monipuolisesti ja monesta maasta: hän raportoi esimerkiksi arabikeväästä ja seuraa elokuussa 2015 Kosilla, miten pakolaisia tulee Turkin kautta Syyriasta, Afganistanista ja Irakista, lentää formulakisoihin Japaniin umpijuopuneiden suomalaisten formulafanien joukossa. Hän on kiinnostunut politiikasta ja urheilusta ja kaikesta siltä väliltä, on mukana kaatamassa Ilkka Kanervaa, päivystää Tamminiemen portilla kun Urho Kekkosta viedään viimeisen kerran. Hän juoksee Elisabeth Rehnin vaalivankkureiden perässä, koska Aftonbladet, jonka kirjeenvaihtajana Bruun oman toimensa ohella toimii, on varannut asialle kokonaisen aukeaman joka ikisestä numerostaan.

Päivittäisen uutistyön ohella reportteri ehtii kirjoittaa kirjoja; hänen todentuntuiset, ilmestymishetkeen nähden lähitulevaisuuteen sijoittuvat toimintatrillerinsä herättävät huomiota muuallakin kuin jännitystä janoavissa lukijapiireissä. Kaiken huippu on tapaus, jossa vuonna 1995 ilmestynyt, viihteellinen ja täysin fiktiivinen Ajatolla Veikko (alkuperäiseltä nimeltään Ayatollan) ymmärretään Natossa selvitykseksi muslimien uhasta.

Aina kaikki ei mene putkeen: Bruunin ja hänen toimittajakaverinsa Mosse Wallenin kirja Nokiasta takkuilee jo siinä vaiheessa, kun pitäisi haastatella Jorma Ollilaa, Björn Wahlroosia ja muita asianosaisia. Kolme ennakolta innostunutta kustantajaa hylkää käsikirjoituksen ja neljännen enteilemä maailmanmenestyskin jää varsin vaatimattomaksi.
Lehti – ja kuinka se (melkein) tuhotaan
Hufvudstadsbladet, tuo suomenruotsalaisen kulttuurin lippulaiva, on Suomen vanhimpia päivälehtiä. Se alkoi ilmestyä jo 1864, ja vuodesta 1961 lehteä on kustantanut Konstsamfundet-säätiö. Vuoden 2008 alusta säätiön omistamat sanomalehdet siirrettiin KSF Media -yhtiölle. Suunnilleen samoihin aikoihin alkoi mediamaailmassa tapahtua suuria muutoksia, jotka ovat jatkuneet näihin päiviin ja tuskin pysähtyvät tähänkään.

Sanomalehtien levikit alkoivat pudota, ja yksi isoista menettäjistä oli HBL. Bruunin mukaan sen levikki laski suhteessa kaikkein eniten ja vuotuiset tappiot olivat kaikkein suurimmat. ”Hoblan” levikki oli 1980-luvulla ollut noin 70 000, vuonna 2010 se oli 48 000 ja vuonna 2016 enää 26 000. Se on kuitenkin edelleen maan laajalevikkisin ruotsinkielinen sanomalehti.

Jo heti vuosituhannen vaihduttua mediatalot alkoivat valmistautua edessä oleviin haasteisiin (vai olisiko oikeampi nimitys ongelma?). Lukijat vanhenivat, nuoriso ei lukenut enää lehtiä vaan hankki tietonsa televisiosta ja internetistä, ja ennen pitkää samaan ratkaisuun päätyivät myös keski-ikäiset. Paperilehden lukijoiksi jäivät ikääntyneet, joita HBL:n tilaajissa oli suhteellisen paljon. Tästä huolimatta lehden johto alkoi panostaa verkkoversioon, joka parhaina päivinään saavutti noin tuhat lukijaa; Bruunin mukaan paperilehteä luki samaan aikaan 100 000 ihmistä.

Kaikenlaista muutakin kummallista tapahtui. Toimituksen arvokas kirjasto kuskattiin kaatopaikalle viimeistä nidettä myöten, jotta saataisiin tilaa työntekijöiden ”viihtyisälle sopelle” (sitä ei kuitenkaan rakennettu). Pomoporras paisui, toimitus kutistui. Konsultteja, jotka eivät ehkä ymmärtäneet lehdenteosta paljoakaan, mutta osasivat kirjoittaa isoja laskuja, lappoi sisään ja ulos. Lehden ulkoasua uudistettiin erittäin usein, yleensä juuri silloin kun lukijat alkoivat tottua edelliseen mylläykseen.

KSF Median johto väitti, että paperilehdet yleensäkin olivat kuolemassa eikä sitä voisi mitenkään estää. Bruun ei tätä uskonut eikä usko vieläkään:
”Hufvudstadsbladetin jyrkkä alamäki johtui siitä, että tilaajat eivät enää saaneet sellaista lehteä, johon olivat tottuneet ja jota halusivat lukea.”
Huimimmassa remontissa päätoimittaja halusi poistaa lehdestä uutiset kokonaan; toimituksen oli määrä keskittyä kulttuuriin ja Helsingin paikallistapahtumiin. Näin siitä huolimatta, että ”Husis” miellettiin myös valtakunnalliseksi mediaksi, vaikka eri puolilla Suomea ilmestyikin (ja ilmestyy edelleen) muutama muu ruotsinkielinen lehti. Jotkut niistä olivat KSF Median julkaisemia.

Bruun ja muutamat hänen työtoverinsa yrittivät taistella isoimpia hölmöyksiä vastaan, jolloin heidät leimattiin muutosvastarintaisiksi. Kohellukseen kyllästyneenä mies irtisanoutui vuonna 2016 työskenneltyään Hufvudstadsbladetissa kunnioitettavat 36 vuotta.

Bruunin kirjaa on sanottu perusteellisimmaksi kuvaukseksi Suomen mediamaailman murroksesta. Suorasukaisin se ainakin on; ihme kun nimiltä mainitut lehtitalon johtajat ja päätoimittajat eivät ole nostaneet meteliä tavasta, jolla heitä kirjassa kohdellaan. Rankan kritiikin kohteet eivät itse pääse ääneen, joten journalistin ohjeita eli tasapuolisuuden vaatimusta ei ole sovellettu. Vaan eipä HBL:ssäkään noudatettu alan työehtosopimusta jos Bruunia on uskominen: kun toimittajan koeaika TES:in mukaan on neljä kuukautta, HBL:ssä se oli kokonainen vuosi!

Mutta kun kirjaan tarttuu, sitä on vaikea laskea kädestään, etenkin jos on vähänkään kiinnostunut lehdenteosta tai yrityksen johtamisesta. Ronskia, koukuttavaa tekstiä, täynnä hyviä heittoja. Kuten esimerkiksi tämä:
”Mitä kauemmas johtaja etääntyy päivittäisistä rutiineista, sitä päättömämmiksi ehdotuksilla on tapana muuttua.”
Olen melko varma siitä, että tämä pätee miltei mihin tahansa organisaatioon.

--------------------------------------------

Lisätietoja:
https://www.hbl.fi: https://www.hbl.fi

--------------------------------------------

Kirjoittaja:
Helena Pilke, tietokirjailija, FT, Helsinki, helena.pilke at gmail.com

Tämä ilmoitus on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa https://agricolaverkko.fi/review/skuuppia-ei-voi-kuiskata/
--------------------------------------------
H-verkko - sähköpostilistaH-verkko at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/h-verkko
--------------------------------------------
Agricolan ylläpitoAgricola at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/agricola