[H-verkko] Arvostelu: Rakkaudesta suomen kieleen

To Helmi 14 09:56:51 EET 2019

Agricolaan on lähetetty uusi arvostelu:
--------------------------------------------
Rakkaudesta suomen kieleen
--------------------------------------------
14.2.2019 | Leena Rossi
--------------------------------------------
Teoksessaan Suomen kieli ja mieli suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi (s. 1973) käsittelee persoonalliseen tyyliinsä suomen kielen, suomalaisen ajattelun ja kulttuurin yhteyksiä sekä selvittää sitä, missä määrin kulttuurien erot ovat kielten eroja ja missä määrin kielestä riippumattomia. Esseistinen teos on provosoivaa mutta riemukasta luettavaa sille, joka rakastaa suomea ja muitakin kieliä. 
--------------------------------------------
Saarikivi, Janne: Suomen kieli ja mieli. Kustannusosakeyhtiö Teos, 2018. 236 sivua. ISBN 978-951-851-553-4.
--------------------------------------------

Olin juuri saanut valmiiksi arvosteluni Janne Saarikiven kirjasta, kun huomasin Tuukka Karlssonin napakan kritiikin Agricolasta. ”Voi ei!” oli ensi reaktioni. Tuntui, että vaivannäköni oli mennyt hukkaan eikä minun näkemyksiäni enää kaivattaisi. Huolestuin, antaisiko kustantaja minulle enää uusia kirjoja, jos en saisi lupaamaani arvostelua julkisuuteen? Huojennuin muistaessani, että Agricola julkaisee eri henkilöiden laatimia arvosteluja samasta teoksesta, jos ne ovat kutakuinkin säällisiä. Tässä siis tulee tekstini, joka on lähinnä Saarikiven teoksen laajahko esittely, kutsu lukemaan. Siksi lainaan kirjan tekstiä tuo tuostakin.
Suomi – ongelma
Janne Saarikiven Suomen kieli ja mieli ei ole tutkimus vaan tutkimustietoon perustuva avoimen subjektiivinen moniosainen essee. Kirjoittaja on koonnut siihen kiinnostavia ajatuksia niin tieteellisestä kirjallisuudesta kuin omasta kokemuspiiristään ja pohtii niitä räväkästi ja tahallisen ärsyttävästi. Sekä tässä että muissakin kirjan luvuissa on tekstin lomassa lukuisia pieniä, harmaan suttuisia ja tekstittömiä kuvia, mutta huonosilmäinen saa vain harvoista mitään tolkkua.

Tekijä jakaa kirjansa neljään osaan. Näistä ensimmäisessä, ”Suomi – ongelma”, hän pohtii ”ikuisuuskysymystä” Suomen synnystä sekä suomalaisuuden kliseitä ja sitä, miten suomen kieli liittyy näihin.

Hänen mukaansa nykyiset suomalaiset ovat saksalaisten professoreiden, lähinnä Johan Gottfried von Herderin (1744–1803) ja Gottlieb Fichten (1762–1814), keksintö, ja Suomen synty on oleellinen osa saksalaisen ja eurooppalaisen nationalismin tieteellisiä juuria. 1800-luvulla suomalaisten nimittäin havaittiin olevan varsin omalaatuisia olentoja, joissa ei näyttänyt olevan germaanisuudesta häivääkään. Turun Akatemian professori ja ”kaikkien alojen asiantuntija” Henrik Gabriel Porthan (1739–1804), joka oli hyvin perillä eurooppalaisista tieteen virtauksista, uskoi, että yhtä kieltä puhuvat kuuluivat yhteen kansaan, jolla olisi kulttuurinsa ja historiansa.

Saarikivi kirjoittaa: ”Suomen, jonka ihmiset nyt tunnistavat Suomeksi, ovat ideoineet Herder, Fichte, Porthan, Rask, Sjögren, Castrén, Lönnrot ja Runeberg. Heitä voisi kutsua tarinan käsikirjoittajiksi. Mutta varsinaisesti sisällöntuottajina ovat toimineet seuraavan sukupolven taiteilijat. Gallen-Kallelan lisäksi voisi mainita Robert Wilhelm Ekmanin, Jean Sibeliuksen, Albert Edelfeltin ja Eliel Saarisen. He ovat keksineet sellaisia asioita kuin että Väinämöisellä on päässään pyöreä hattu, että suomalaiskansalliset asiat tehdään graniitista, että suomalaisessa maisemassa on käkkyräisiä pikemminkin kuin suoria mäntyjä, ja että ”aito” suomalaisuus löytyy pikemminkin idästä kuin lännestä, mieluiten rajan takaa. Jos Suomi olisi elokuva, he olisivat ohjaajia ja kuvaajia.”
Lainaus antaa maistiaisia Saarikiven tyylistä, mutta herkkuja kannattaa tarjota enemmänkin:
”Tiede muokkasi taiteilijoiden identiteettiä, ja taide poliitikkojen. Ensin levisivät tiedot, sitten kuvat Suomesta. – – Ihmisille, jotka olivat olleet hämäläisiä, savolaisia, karjalaisia ja lappalaisia, kerrottiin nyt, että he ovat suomalaisia. – – Maasta ja suoturpeesta, hyhmäisistä metsistä ja töllien murteista, lauluista ja tavoista nousi kansa joka ylitti paikalliset rajat, kurottautui kylästä toiseen.”
Nationalistinen identiteetti korvasi siis aikaisemmat paikallisidentiteetit ja muokkasi vanhaa ylipaikallista identiteettiä, joka liittyi kirkkoon ja sen mytologiaan, kristinoppiin ja raamatun tarinoihin ja pyhimyksiin.

Mutta vasta nationalismin takana ovat kansat, niiden muuttuva ja vellova, toisiinsa liittyvä elämä, toteaa Saarikivi ja ennakoiden seuraavia pohdiskeluaiheitaan kirjoittaa:
”Suomen kieli – – ympäröi meitä vähän kuin iho, ja tunnemme sen kaikki. Sen kautta saamme tiedon maailmasta ja identiteetin, kertomukset siitä, mitä meidän pitäisi olla. Se on nationalismin ytimessä, mutta itse se on ytimeltään jotain aivan muuta kuin nationalismia. Se on ikkuna maailmaan, joka on kokonainen ja väärentämätön, nationalismin kertomuksista kokonaan riippumaton.”
Wittgenstein joulumaassa
Kirjansa toisessa osassa Saarikivi tarkastelee kielten eroja yleisellä tasolla ja sitä, mitä ne kertovat ihmisten ja heidän kulttuuritraditioidensa eroista, toisin sanoen sitä, miten eri kielet tekevät ihmisistä erilaisia. Hän lähtee liikkeelle filosofi Ludwig Wittgensteinin (1889–1951) usein siteeratuista sanoista: ” kieleni rajat ovat maailmani rajat” ja pohtii kielestä johtuvaa ihmisten maailmojen erilaisuutta. Hän lisää tarkasteluunsa kielitieteilijöitä ja filosofeja: Edward Sapirin (1884–1939), Benjamin Whorfin (1897–1941), Noam Chomskyn (s. 1928) ja Karl Popperin (1902–1994) teorioineen. Siinä sivussa hän huomauttaa erään suomalaisen tutkijan kirjoituksista, joissa ”yritetään pitkäpiimäisin sanoin ilmaista itsestäänselvyyksiä”. – Muitakin teräviä piikkejä hän pistelee siellä täällä. Luulen, että Pekka Himasen lisäksi Matti Klinge ja eräiden yliopistollisten oppiaineiden graduntekijät ohjaajineen ovat kimmastuneet pahan kerran, jos ovat Saarikiven kirjan lukeneet.

Saarikivi toteaa, että me haluaisimme toisten ihmisten ymmärtävän meidät täysin ja oikein, jokaista painotusta, vokaalia, nyökkäystä ja välimerkkiä myöten. Mutta läheskään aina se ei ole mahdollista, sillä jokainen kieli on erilainen kuin toiset kielet ja sisältää toisista kielistä poikkeavia merkitysvivahteita. Kielen sanat liittyvät aina kielen koko kontekstiin ja sisältävät siksi täysin toisistaan poikkeavia ja usein aivan sattumanvaraisia assosiaatioita. Saarikivi osoittaa tämän analysoimalla sellaisia keskeisiä kulttuurin käsitteitä kuin rakkaus, vapaus, totuus, uskominen, luonto ja EU.

Hykerryttäväksi esimerkiksi sanojen täydellisen ymmärtämisen mahdottomuudesta Saarikivi ottaa ”joulupukin” erikielisine vastineineen. Tuota olentoahan ei todellisuudessa ole olemassakaan, mutta sen nimityksiin eri kielissä kietoutuu niin moninainen kulttuurinen kuorrutus, että kirjoittaja toteaa lopulta joulupukin olevan samanlainen kuin kieli: ”aikojen, tapojen ja traditioiden risteys, kommunikaation, väärinymmärtämisen, ahneuden, rakkauden ja huijaamisen agora”.

Syvää pinnemmalla
Kirjansa kolmannessa, melkein satasivuisessa ydinosassa Saarikivi luotailee suomen ja naapurikielten eroja, joissa ”on kyse sekä yksittäisten ihmisten eroista että koko ihmiskunnan luovuuden, ajattelun, keksimisen ja uneksimisen kyvyistä ja niiden rajoista”. Suomi osoittaa ominaislaatunsa äänteistössään, sanastossaan, kielikuvissaan ja kielen rakenteissaan. Juuri näitä erilaisuuksia Saarikivi pohtii.

Suomi on kieli, jota puhutaan hiljaa ja elehtimättä ja jonka intonaatio on monotonista ja äännerakenne harvinaisen yksinkertainen. Maailman kielten äänteiden määrä vaihtelee 13–120 välillä; suomen foneemi-inventaari 22 äänteineen on tuossa joukossa varsin köyhä. Mutta rikkautta löytyy sanastosta. Sitä lisäävät tieten tahtoen vieraskielisille sanoille keksityt vastineet, esim. lakko, loma, sähkö, tiede ja taide. Sitä lisäävät myös vierasperäiset, nuoret synonyymiset sanat, joilla puheeseen voi tuottaa erityisiä sävyjä ja efektejä – myös tehdä itsensä naurettavaksi – ja jotka tarjoavat sillan useiden eurooppalaisten kielten sanaston oppimiseen.

Saarikivi antaa pari esimerkkiä arkisesta puheesta ja vastaavasta vierasperäisiä sanoja viljelevästä ”sivistyneestä”, hienostelevasta, liioittelevasta tyylistä:
”Voimme sanoa, että ei pitäisi puhua paskaa, mutta myös, että on inkorrektia ekspressoida itseään epäadekvaatisti. Tai että tämäpä on sujuvaa suomea, eli funktionaalis-stilistisesti korrektia Fennian vernakulaaria.”
Nuorten synonyymisten sanojen olemassaolo on Saarikiven mukaan opettavainen esimerkki kielten kulttuuriin ja ajatteluun vaikuttavista eroista siinä mielessä, että ne ovat kielessä ”pinnalla” pikemminkin kuin syvällä. – Tästä luvun otsikko ”Syvää pinnemmalla”. – Noiden sanojen tausta on eurooppalaisten vaikutteiden verkostossa, johon suomen kielen puhujat ovat vuosisatoja kuuluneet. Silti suomen kuten kaikkien muidenkin kielten sanasto, käsitteet, joihin ne viittaavat, muodostavat toisista kielistä täysin poikkeavia assosiaatioyhteyksiä. Rupsahtaa, seurata, käsitellä, ajaa, tietää… suomessa on loputon määrä sanoja, joiden merkitystä ei voi kuvailla, ellei ota huomioon niiden käytössä ilmenevää metaforisuutta.

Saarikivi muistuttaa, että jokaisen puhujan sanavarasto on aina rajallinen, mutta itse kieli on ääretön, jatkuvasti täydentyvä, tulevaisuuteen avautuva ja toisesta päästään menneisyyteen katoava järjestelmä. Ihmisen puhumat kielet panevat hänet näkemään maailman ainakin jossain määrin eri tavoin. Eräät kielet kuten saksa ovat täynnä monimutkaisia prefiksien avulla luotuja käsitteiden välisiä suhteita; esim. kennen (tuntea), erkennen (tunnistaa), anerkennen (tunnustaa). Suomessa taas on runsas verbijohdinsysteemi, jonka avulla voi kuvata toiminnan toistuvuutta, äkillisyyttä, kestoa, päättymistä, päättymättömyyttä ja tavoitteellisuutta; esim. laulaa, laulahtaa, laulella, lauleskella. Suomen kieli siis antaa mahdollisuuden ajatella suomalaisittain tai ainakin toisin kuin monet naapurikielet. Mutta verbijohdinten avulla muodostetuille ilmauksille on vaikea löytää täsmällisiä käännösvastineita eri kielissä.

Suomen kieli ja mieli -teoksen teksti etenee väliotsikoitta kuin vuolas virta, josta nousee pintaan yhä uusia suomen kielen ominaisuuksia: mm. suorien väitteiden välttäminen, tuplaverbit, mahdollisuus tehdä verbeistä nomineja ja nomineista verbejä. Noihin omalaatuisuuksiin kuuluvat myös muissa kielissä harvinaiset liitepartikkelit (-han,-hän, -kin, -kaan, -pa, -pä), joilla voidaan kuvata jaettua ja odotuksenmukaista tai -vastaista tietoa, sekä possessiiviset ilmaukset, joissa ei ole lainkaan kyse omistussuhteista. Muihin kieliin kääntämistä nuo ominaisuudet ainakin hankaloittavat, mutta eiköpähän taitava translaattori siitäkin selviä!

Tekstissään kirjoittaja tarttuu myös vähemmistökieliin ja niiden puhujien laajaan kulttuuriseen kompetenssiin – vähemmistöihin kuuluvathan joutuvat puhumaan vähintään yhtä muuta kieltä kuin omaansa. Saarikiven mielestä ihmisen olisi hyvä kuulua vähemmistöön ja viettää elämänsä marginaaleissa, joista näkyy aina keskustaan – täältä taas vain harva näkee laidoille. Hän huomauttaa, että
”periferia ja keskus ovat samanlaisia siten, että molemmat ovat todellisuudessa keskuksia. Ne ovat ajatusten, kokemusten, elämänkohtaloiden, tunteiden, historian ja kaikkeen järjestystä rakentavan kulttuurisen ymmärryksen paikkoja, aivan siitä riippumatta, kuinka moni jonkin tietyn sanan, kielen tai tarinan tuntee.”

Suomen kieli – puhetta kuplastani
Kirjansa viimeisessä osassa Saarikivi paljastaa, miten hän on kasvanut erilaisiin suomen kieliin ja moniin muihinkin kieliin. Hän kertoo elämänsä suurimmasta päivästä, joka liittyi Aku Ankan tyttöystävään, Iinekseen. Päivä oli 17.11. vuonna 1980. Silloin hän oppi lukemaan. Seikkailu kirjoitetun sanan maailmassa alkoi sanoista: ”ooh, Mauno Talo astui varpailleni, taidan pyörtyä”. Hän kertoo myös niistä monenkirjavista teksteistä, joita ahmien hän antoi kirjakielen kasvattaa itseään. Hän luki kasapäin käännöskirjoja, mutta lopulta suomenkielinen kirjallisuus osoittautui hänelle ainoaksi todella tärkeäksi sanataiteeksi.

Suomen kieli on puhujamäärältään noin 120. maailman 7 000 kielen joukossa, mutta tekstien määrässä mitattuna se lienee maailman 30 suurimman kielen joukossa. Nykyisin sillä kirjoitetaan ja luetaan kaikista elämän asioista, jopa yliopistotasolla. Mutta, mutta… Saarikivi kokee elävänsä suomen kielen muodostamassa kuplassa ja olevansa kukaties viimeistä sukupolvea, jolle suomen kieli on väkevin olemassa oleva todellisuus.
Synkkä visio
Vaikka suomen kieli ulottuu vielä lastentarhasta yliopistoon ja Hangosta Savukoskelle, Saarikivi näkee tulevaisuuden synkkänä. Hän pelkää, että olemme menettäneet kykymme lukea ja kirjoittaa ylipäänsä. Lukeminen on muuttunut reagoinniksi, ja hallitsevin tekstilaji on 160 merkin mittainen twiitti tai päivitys. ”Viisaita, pitkiä, monimielisiä, ironisia, sarkastisia, tai sitten kohtuullisia, punnittuja, harkittuja ja tarkkoja kirjoituksia tuotetaan tai ainakin kulutetaan entistä vähemmän, koska ne eivät herätä yleisössä kovinkaan vahvaa välitöntä rektiota.” – Noihin teksteihin taitaa myös Saarikiven oma kirja kuulua.

Suomen kielessä ja mielessä nousee esiin myös huoli englannin kielen tunkeutumisesta kansainvälisyyden varjolla kaikkialle: arkipuheeseen, you know, ravintoloiden ruokalistoille, yritysmaailmaan, ylioppilaskirjoitusten tekemiseen ja yliopistojen maisteriohjelmiin. Saarikivi epäilee, onko kukaan pohtinut, osaavatko suomalaiset lukio- ja yliopisto-opettajat käyttää englantia niin korkealla tasolla, että kunnon opetus onnistuu. Siitäkään ei ole keskusteltu, onko mielekästä kirjoittaa vaikkapa suomen kieltä ja historiaa tai suomalaista yhteiskuntaan koskevia tutkielmia ja väitöskirjoja englanniksi.

Kirjansa viimeisellä sivulla Saarikivi päätyy synkkään visioon kaikenlaisen monimuotoisuuden katoamisesta: ”Ehkä jossain vaiheessa ei ole enää suomea. Vaan eipä tulevaisuuden maailmassa toki ole monia muitakaan nykyisin puhuttuja ja kirjoitettuja kieliä, kasvi- ja eläinlajeja, biotooppeja, metsätyyppejä, kämmekkälajeja ja lauluperinteitä. Mutta Suomi, joka vapaaehtoisesti luopuu suomen kielen käytöstä koulutuksessa, on tarpeeton valtio.”

Lukiessani Janne Saarikiven Suomen kieltä ja mieltä koin tutustuvani voimakkaaseen henkilökohtaiseen koulutus- ja kielipoliittiseen kannanottoon sekä todistavani aikuisen miehen rakkaudentunnustusta suomen kielelle.

--------------------------------------------

Lisätietoja:
Tuukka Karlssonin arvio Janne Saarikiven teoksesta (Agricolan arvostelut 21.11.2018): https://agricolaverkko.fi/review/puhetta-kielesta-ja-kaikesta-sen-ymparilla/

--------------------------------------------

Kirjoittaja:
Leena Rossi, FT, KK, tietokirjailija, Turku, leena.rossi at icloud.com

Tämä ilmoitus on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa https://agricolaverkko.fi/review/rakkaudesta-suomen-kieleen/
--------------------------------------------
H-verkko - sähköpostilistaH-verkko at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/h-verkko
--------------------------------------------
Agricolan ylläpitoAgricola at lists.utu.fihttps://lists.utu.fi/mailman/listinfo/agricola